Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

30.4.2008

Turmeltunut nuoriso

Kiskon Orijärven kaivoksen toiminta hiipui 1800-luvun lopulla malmivarojen käydessä liian pieniksi silloisille rikastusmenetelmille sekä maailmamarkkinahintojen painuessa alaspäin. Viime vaiheissa 1880-luvulla tämä keskellä metsää sijainnut kaivos työllisti suoraan ja välillisesti jopa satoja paikallisia asukkaita.Työn sitten loppuessa olivat monet nuoret miehet pulassa. Maanviljelys tarjosi mahdollisuuksia osalle, mutta koko joukko joutui elämään enemmän tai vähemmän tilapäisillä töillä.

Näin ollen ei ollut kovin ihmeellistä, että Orijärven ja läheisten Jylyn sekä Karjalohjan puolella sijainneen Kärkelän kuparihytin nuoriso kulutti aikaansa vähintäänkin arveluttavissa merkeissä. Aikakauden sanomalehdissä tilannetta luonnehditaan 1890-luvun alussa suorasukaiseen tapaan;

"Tuskin on missään seudussa maassamme niin turmeltunutta nuorisoa kuin Jylyn ja Orijärven kulmalla Kiskossa. Ei siinä kyllin, että nämä maankuulut puukkosankarit mellastavat kotiseuduillaan, waan tuon tuostakin tehdään oikeita ristiretkiä Karjalohjalle, etenkin sen läntisiin kyliin, missä wiinan willitseminä aletaan taistelut, joissa weri wirtana wuotaa".

Näin hurjaan tapaan tarinoi Kotkan Sanomat artikkelissaan marraskuussa 1891. Kyseisen kuun toisena päivänä oli Kärkelässä ollut huutokauppa, jonne kiskolaiset "ristiretkisoturit" joukolla kokoontuivat tarkoituksenaan kurittaa karjalohjalaisia. Kiskolaisten meno oli kuitenkin niin vauhdikasta, että he eivät joutaneet odottamaan vastapuolta paikalla. Tappelut aloitettiin paikan päällä oman väen kesken sillä seurauksella, että itsellisen poika August Lindström puukotti toista itsellisen poikaa, Kalle Danielssonia niin, että "tämä iskuista ja werenwuodosta uupui tantereelle".

Vain pari kuukautta tämän reissun jälkeen osa näistä junkkareista lähti Kiskon Kirkkojärven taakse, Kaukurin kylään. Joulukuun 27. päivänä järjestettiin eräässä sikäläisessä talossa tanssit, jonne ilmaantui noin kaksikymmentä "Orijärwen räyhääjää". Kaukurin miehet olivat myös kallistaneet lasejaan melkoisesti ja niinpä kylätiellä alkoi hurja ottelu, jossa aseina olivat nyrkkien lisäksi puukot, seipäät, viinapullot ja ylipäätänsä kaikki käteen sattuneet tavarat. Toistensa lisäksi riehujat hyökkäsivät myös muiden tiellä liikkuneiden sivullisten kimppuun. Sanomalehti Hämäläinen kertoi tästä tapauksessa tammikuun alkupuolella 1892 ja päätti artikkelin toteamalla "mahtaa moni mies särjetyllä päällä ym mainittua iltaa muistella".

29.4.2008

Onnettomuus Orijärven kaivoksella

Kiskon Orijärven kaivoksella sattui kuolemaan johtanut tapaturma keväällä vuonna 1823. Työmies Daniel Lindstedt oli huhtikuun kuudentena päivänä auttamassa kaivoskuilun tyhjentämisessä vedestä. Tämä tapahtui siten, että kaivoskäytävässä ollut mies täytti tynnyrin, jonka Daniel sitten hinasi kallioon louhitusta reiästä ylös. Työn tiimellyksessä piti hänen vaihtaa tämä aukon puolelta toiselta, mutta jalan livetessä hän putosi kymmeniä metrejä alas kaivoksen pohjalle. Sieltä hänet toki heti löydettiin, mutta Daniel Lindstedt oli kuollut välittömästi pahoihin ruhjevammoihin.

Jotta pahemmilta tapaturmilta vastaisuudessa oltaisiin vältytty, rakennettiin
onnettomuuden jälkeen mainitun aukon ympärille tukeva puuaita. Turun Wiikko-Sanomat toukokuulta 1823 tiesi kertoa, että "wuoren työwäki on ilman kenenkään anomatta yksimielisesti keskenänsä koonnut rahasumman antaaksensa sen Lindstedti wainajan leskelle". Voi siis hyvällä syyllä sanoa, että suomalaiset ovat jo vuosisatoja pitäneet pyytettömästi huolta toinen toisistaan hädän tullen.

Daniel Lindstedt oli ollut naimisissa Kiskon Kajalan kylän Tinon talossa syntyneen Lisa Johansdotterin kanssa. Lisan sukujuurista löytyy mm. Kullaan ruukilla työskennellyt Kiskon pitäjänmylläri Erik Eriksson. Daniel ja Lisa asuivat 1810-luvun alussa Kirkonkylässä, mutta muuttivat vuosi
kymmenen lopulla Orijärven kaivoksen liepeille levittäytyneeseen ruukkiyhdyskuntaan. Perheeseen syntyi yhteensä neljä lasta ennen isä Danielin turhan varhaista kuolemaa. Äiti Lisa jäi lapsiensa kanssa asumaan ruukkiyhteisöön. Tytär Lovisa lähti 1830-luvulla kotoaan, mutta vielä 1840-luvun loppupuolella muu perhe asui Orijärvellä. Helppoa heillä ei varmaankaan ole ollut, koska rippikirjassa kerrotaan Lisan olleen "mycket sjuklig", hyvin sairas. Samoin tytär Eva Lisa on ollut sairaalloinen ja toinen kotona asunut tytär Gustava taasen kärsi kaatumataudista. Alla oleva esipolvitaulustoon olen ottanut Gustavan lähtöhenkilöksi.



28.4.2008

Ensimmäinen puhelinluettelo

Puhelimen tultua Suomeen sen käyttöä pidettiin tarpeellisena ainoastaan kaupalliselta kannalta. Niinpä Satakunta -sanomalehti kirjoitti artikkelissaan 25.2.1882 seuraavasti;

"Telefooni eli äänilankajohdon on, kuten Helsingin sanomalehdet kertowat, sähkölennätinlaitoksen mekanikko D.J. Waden aikeissa perustaa Poriin sekä useoihin muihin maamme rantakaupunkeihin. Herra Waden on jo hankkinut luwan tätä tarkoitusta warten Keisarilliselta Senatilta.
Wuotista maksua wastaan pääsee, kuka sitä tahtoo, telefooni yhteyteen, joten kotonansa mukawasti istuen woipi keskustella tuttawansa kanssa tarpeellisista asioista.

Tämä uusi puuha tietysti etupäässä hyödyttää kauppaliikettä ja on kaikin puolin toiwottawa asia, kuten jokahinen muukin liikkeen ja kaupan edistymis-puuha."


Artikkelissa mainittu mekaanikko oli Inkoossa syntynyt Daniel Johannes Waden, jonka vanhemmat olivat Karkun kirkkoherraksi valittu, mutta ennen virkaanastumistaan kuollut Frans Josef W. ja vaimonsa Laura Maria Wadenstjerna. Laura Marian isä oli ollut Sysmän nimismies Karl Joakin Wadenstjerna ja Frans Josefin porilainen merikapteeni Josef Waden.

Ericssonin kotisivuilta käyttöoikeusehtojen mukaisesti lainatussa valokuvassa katsoo tulevaisuuteen määrätietoinen ja ryhdikäs herrasmies. Vaikka Daniel oli koulutukseltaan filosofian maisteri, hän isänsä kielloista huolimatta oli aina ollut kiinnostunut teknisistä laitteista.


Daniel Johan Waden perusti ensimmäisen oman yrityksensä vuonna 1876 ja jo seuraavana vuonna hän tilasi Bellin puhelinlaitteita itselleen, kunnes hän siirtyi ruotsalaisen Lars Magnus Ericssonin malleihin. Vuosien kuluessa hän tutustui herra Ericssoniin henkilökohtaisestikin ja miehistä tuli ystävyksiä. Waden näki aikalaisiaan pidemmälle ja ehkä koulutustaustansa ansiosta ymmärsi puhelimen mahdollisuudet koko kansalle. Hän ei rajoittunut vain teknisiin seikkoihin, vaan oli kiinnostunut myös alan kehityksestä kokonaisuutena.

Kun Wadenilla ei ollut yritykselleen sopivaa jatkajaa, myi hän sen Lars Magnukselle, mutta jatkoi hallituksen puheenjohtajana aina kuolemaansa saakka vuonna 1930. Saavutuksistaan hän oli saanut hovineuvoksen arvonimen. Waden oli usean eri puhelinyhtiön perustaminen taustalla, mukaan lukien niistä merkittävimmän, Helsingin Telefoniyhdistyksen, joka nykyisin kulkee nimellä Elisa Oyj. Samoin hän oli perustamassa Etelä-Suomen Kaukopuhelin Osakeyhtiötä, josta myöhemmin tuli Posti- ja lennätinhallitus sekä mutkien kautta Tele. Tämä yhtiö tunnetaan tällä hetkellä paremmin nimellä TeliaSonera. Näin voi perustellusti sanoa, että Daniel Johan Waden oli todellinen Suomen puhelintoiminnan isä.

Muistona alkuajoilta Uusi Suometar -lehdessä kesäkuussa 1882 julkaistu maamme ensimmäinen puhelinluettelo.




25.4.2008

Kamalia hetkiä Gråskärsbådan karilla

Tasavallan Presidentti Tarja Halosen isoäidin, Ida Öfverströmin eräs pikkuserkku oli helsinkiläinen teurastajamestari Ernst Anton Sahrberg. Ernst oli syntynyt Kirkkonummen Ingvalsbyn Västergårdin rusthollissa heti joulun jälkeen vuonna 1855 rusthollari Karl Sahrbergin ja Lovisa Hinströmin perheeseen.

Molemmat vanhemmat olivat paljasjalkaisia kirkkonummelaisia, mutta Ernstin isoisä Nils Saarberg oli ollut kotoisin Karjalohjalta. Nilsin sukujuuret löytyvät ajassa taaksepäin mennessä mm. Kiskon, Pusulan ja Sammatin vauraimmista taloista. Onpa mukana Ruotsinmaalta Suomeen tullut von Lund -sukukin.

Ernst Anton Sahrberg jätti hänkin oman jälkensä maamme historiaan. Vuonna 1889 hän oli Ruotsalaisen Puolueen ehdokkaana Helsingin kaupungin taksoituslautakuntaan. Tämä lautakunta oli yksi ensimmäisiä kunnallisen hallinnon yksiköitä. Sen tehtävänä oli vuosittain määrätä kaupungissa perittävät verot ja maksut. Lautakunnan määräminen oli aluksi harkinnanvaraista, mutta vuodesta 1898 lähtien se oli lakisääteinen instanssi.

Oheisessa ehdokaslistassa pistää silmään sen painottuminen voimakkaasti kauppiaisiin ja käsityöläisiin. Ernst Sahrberg oli tavallaan näitä molempia, koska hänelle oli myös oma pieni liike Vladimirin- eli Kalevankadulla, numerossa 12. Siellä myytiin petrolia, viipurilaisia kynttilöitä, riisiryynejä, forssalaista pumpulia ja mm. kahvia. Kyse oli siis kunnon sekatavarakaupasta, josta vuonna 1879 saattoi ostaa mm. "Töölön sokeria ja siirappia halvimpaan mahdolliseen hintaan". Sahrberg perheineen asui Bulevardin varrella.

Ernst Sahrbergin elämän yksi järkyttävimmistä tapahtumista oli kesäkuussa 1885. Tuolloin muutamia ystävyksiä päätti lähteä eräänä tiistai-iltapäivänä purjehtimaan Karl -nimisellä höyryveneellä. Mukana olivat Sahrbergin lisäksi kauppiaat Ahlgren, Skogström ja Sundmark sekä ravintoloitsijat Ahlgren ja Huldt. Seurueen kohteen oli Gråskärsbådan -niminen kallioluoto, jonka luona oli paria vuotta aiemmin haaksirikkoutunut höyrylaiva Porthan. Luodolta käsin miesten oli tarkoitus saalistaa merilintuja ampumalla. Porthan oli muuten turkulaisten oma höyrylaiva, joka liikennöi Turun, Helsingin ja Lyypekin välillä.

Seuraavana aamuna ravintoloitsijat palasivat höyryveneellä kapunkiin muiden jäädessä metsästämään. Miehet olivat varustautuneet ruuhilla paluuta varten. Metsästysreissun päätti yllättäen noussut ankara myrsky. Merenkäynti oli niin kova, että lähes koko luoto peittyi vesimassoihin. Myrskyn jatkuessa lähetettiin höyryvene pelastusmatkalle, mutta sen oli käännyttävä takaisin. Samanlaisen turhan yrityksen teki luotsihöyrylaiva Jupiter torstaiyönä. Perjantaina Jupiter teki toisen matkan ja tällöin toveruksista oli hengissä enää Sahrberg. Ahlgren ja Skogströmin olivat kuolleet ennen Jupiterin ankkuroitumista luodon viereen. Sundmark saatiin raahattua laivalle Sahrbergin rohkean ja neuvokkaan toiminnan ansioista, mutta siellä hän kuoli hetken päästä. Skogströmin ruumista ei saatu pelastettua myrskyn riepoteltua sen jonnekin. Ahlgrenin ruumis jouduttiin jättämään meren armoille ja ainoastaan Sahrberg pelastui kokonaan. Hän kuntoutui fyysisesti tapauksesta, mutta varmasti tuo yö luodolla jätti pysyvät jäljet teurastajamestariimme.

Muutamia päiviä traagisen tapahtuman jälkeen Sahrberg kirjoitti perusteellisen kertomuksen tästä onnettomasta seikkailusta. Sen julkaisi suomenkielellä Tampereen Sanomat 25. ja 27. päivä kesäkuuta. Mikäli Ernst Anton Sahrberg todellakin rustasi tekstin itse paperille, olisi hänen kannattanut vakavasti harkita kirjailijan uraa. Sen verran elävästi hän osaa maalata eteemme tuon huiman, mutta onnettoman seikkailun - lue itse tästä!



24.4.2008

Gustaf Adolf Juseliuksen seikkailu

Syyskuussa 1890 kuoli entinen Turun kehruuhuoneen katsantamies ja kruununnimismies Gustaf Adolf Juselius reilun 65 vuoden iässä. Hän oli ollut naimisissa itseään 21 vuotta nuoremman Anna Karolinan Bouvinin kanssa vuodesta 1880 lähtien. Kaipaamaan jäivät paitsi vaimo, niin myös tytär, kaksi poikaa ja vävy muiden sukulaisten ja tuttavien lisäksi. Anna Bouvin oli Juseliuksen kolmas vaimo.

Kruununnimismiehen tehtävät olivat välillä vaarallisiakin, jos kohta jännittäviäkin. Eräästä seikkailusta, johon Gustaf Adolf Juselius osallistui, kertoi Sanomia Turusta -lehden numero 22 kesäkuun kolmannelta päivältä vuodelta 1870 seuraavaa - tekstiä on stilisoitu blogin pitäjän toimesta;

Österholmin kiinniottamisesta on Raision nimismies Springert antanut kertomuksen. Kun varkauksia tapahtui melkein joka yö Raision pitäjässä ja lähellä Naantalin kaupunkia, niin niistä oli arveltava Österholmin niillä paikoilla oleskelevan. Sen vuoksi mainittu nimismies Springert ja Turun kaupunginviskaali Achren Turusta päättivät lähteä häntä kiinni kokemaan toukokuun 24. päivän aamulla, kumpikin eri miesjoukolla, Achren Turusta höyryvenheellä ja Springert maantietä pitkin Naantaliin, jossa piti yhteen tultaman klo puoli seitsemän aamulla.

Sitä varten lähetti Springert edellisellä ehtoolla siltavouti Bröderin kokoomaan Maarian pitäjästä Achrenille 15 miestä, joiden kello viisi aamulla piti oleman Turun Kivisillalla valmiina ja käski myös jahtivouti Elon kokoomaan Raisiosta itsellensä 15 miestä joiden ynnä lautamiehet Juha Kulmala ja Adolf Uusi-Lukkarla piti oleman valmiina Naantalin tiellä ennen kello viittä aamulla.

Springert kohtasi Turusta vielä ehtoolla kehruuhuoneen päällysmiehen, Gustaf Adolf Juseliuksen, jonka hän pyysi tulemaan myös jahtiin, johon Juselius myöntyikin. Springert, Juselius ja itsellismies Matti Nieminen lähtivät varhain aamulla Suikkilasta hevosella ja tulivat Naantalin tielle, jossa Elo miehinensä oli koossa. Siitä tultuansa Ruonan sillalle, asetettiin vahdit Luolalan järven ja meren välille ja lautamies Kulmala niiden päällysmieheksi.

Springert, Juselius, Elo, Uusi-Lukkarla, Nieminen ja vielä yksi kuudes mies matkustivat eteenpäin ja tultuansa ahteeseen noin puolen virstaa Naantalista, asetettiin siihen Elo, Uusi-Lukkarla ja se mainittu kuudes mies. Juselius ja Nieminen ajoivat hiljaksensa hevosella, mutta Springert lähti edellä jalkaisin Naantaliin päin. Tultuansa liki tullia, tuli häntä vastaan suurenläntänen mies hyvissä vaatteissa, joka nöyrästi kumarsi, mutta Springert ei tuntenut Österholmia, vaan ajatteli, että kyllä Juselius hänen tuntee, jos se se oli.

Kun Österholm tuli Juseliusta vastaan, erheytti Juseliusta ensin Österholmin kauniit vaatteet ja pitkät hiukset, mutta hän tunsi hänen kuitenkin pian ja sanoi Niemiselle, että se oli Österholm, joka meni ohitse. Nieminen hyppäsi kohta alas rattailta, sai Juseliukselta revolveripyssyn ja rupesi juoksemaan Österholmin perästä sekä kysyi, mistä hän oli kotoisin, johon Österholm vastasi; "Luodosta".

Nieminen, joka oli kauempanan Österholmista kuin pyssynkannon, huusi Österholmia seisahtamaan, mutta hän rupesi sitä enemmän juoksemaan ja poikkesi pappilan pellolle ja siitä mäkeen. Elo ja Uusi-Lukkarla, jotka olivat kaiken sen huomanneet, rupesivat myös kohdaltansa juoksemaan Österholmin perästä. Tultuansa mäen syrjään, katosi Österholm heidän silmistänsä, mutta huomasivat pian että hän oli lymynnyt pensaaseen, jonka vuoksi kiiruhtivat sinne, jolloin Österholm taas lähti karkuun, mutta Elo ja Nieminen ehtivät niin liki, että pyssy kantoi ja huusivat; "seisahda, muutoin me ammumme".

Österholm seisahti ja kielsi ampumasta. Eli, pyssy kädessä, käski Österholmin panna kätensä ristiin, muutoin hän ampuisi hänet. Österholm tottelikin ja samassa tuli Uusi-Lukkarla myös paikalle ja Österholm vietiin pappilaan, jossa hänet sidottiin. Sieltä vietiin Österholm Naantalin kestikievariin, johon Achren myös tuli. Täällä kestikievarissa tunnusti Österholm varastamansa tavaroiden olevan korkealla vuorella likellä sitä tietä, joka Naantalin tiestä menee Maskun pitäjään. Sinne mentiinkin Österholmin kanssa ja löydettiin yksi haulipyssy, yksi puhvertti, 2,5 kultasormusta, yksi pari korvarenkaita, yksi partaveitsi, saippuaa, saksia, kampoja, tulitikkuja, kynttilöitä, yksi peili, yksi kimppu pieniä avaimia, kakkuja, voita, lihaa, nahkaa sekä iso joukko miehen ja vaimon vaatteita.

Sitten Österholm vietiin Naantaliin takaisin ja sieltä höyryvenheellä Turun linnaan.


Gustaf Adolf Juselius oli syntynyt Huittisissa vuonna 1825 kruununvouti Jakob Juseliuksen ja Helena Mårdin perheeseen. Eräissä sukukirjoissa Gustaf Adolfin syntymäpaikaksi on merkitty Vihti, mutta sinne perhe muutti vasta myöhemmin eli vuonna 1841. Isä Jakob oli poikansa tavoin kruununvouti samoin isoisä Eric Jusselius. Tämä Juselius -suku oli lähtöisin Lopen pitäjän Räyskälän kylän Jussilan talosta, josta ensimmäinen opintielle lähtenyt jälkeläinen oli em. Ericin isä Krister Jusselius. Krister oli ollut vuodesta 1700 Helsingin triviaalikoulussa oppilaana ja päässyt ylioppilaaksi Turussa 1705 tai 1706. Hänestä tuli 1720-luvun taitteessa kotipitäjänsä kappalainen.

Gustaf Adolf Juselius muutti kotoaan Poriin jo 19 -vuotiaana työskennelläkseen purjelaivoilla. Sieltä hän matkasi Turkuun, jossa hän oli nuorempana aliupseerina tarkk'ampujapataljoonassa. Kyseisen rykmentin sairaalavalvojaksi hän tuli 184 ja kolme vuotta myöhemmin hän oli edennyt urallaan ylimääräiseksi kanslistiksi Turun lääninvirastoon. Samaan aikaan hän oli myös Seilin sairaalavalvojana.

Ahvenanmaan Sundin kruununnimismies Gustaf Adolfista tuli 1857, mutta sieltä hän siirron Taivassaloon seitsemän vuotta myöhemmin. Turun linnan lääninvankilan linnanvouti hän oli ollut 1862. Pidempiaikainen toimi oli kruunun kehruuhuoneen valvojan virka 1864-1881.

Gustaf Adolf Juselius oli kolme kertaa naimisissa kuten tekstin alussa mainitsin. Ensimmäinen puoliso Fredrika Blom oli kuollut 1866 ja vajaata vuotta myöhemmin Juselius avioitui toistamiseen Augusta Ottilia Edlingin kanssa. Augustan kuoltua 1875 nai Gustaf Adolf Anna Bouvinin helmikuussa 1880. Fredrika Blom oli ollut kotoisin Turusta, mutta Augusta ja Anna Ruotsista, Tukholmasta sekä Eskilstunasta.

23.4.2008

Bloggaamista tarkoituksella

Sain tämän blogin kirjoittajalta "Bloggaamista tarkoituksella" kunniaplakaatin, mistä suuri kiitos!

Jaan samalla plakaattia eteenpäin seuraaville verkkopäiväkirjoille;






ja tietysti myös




Oululainen suurliikemies

Eräänä syksyisenä päivänä vuonna 1638 erään kultasepän luona asuneet kisällit Otto Bremers ja Christopher Bonstar kertoivat Turun kaupungin raadille tulleensa kesken uniensa hyökkäyksen kohteiksi parin sotilaan toimesta. Todisteina päällekarkauksesta näytti Bonstar rikkinäistä puseroaan.

Christopher Bonstar on ilmeisesti ollut sama henkilö kuin 1640-luvulla Ouluun asettunut kultaseppä Christopher Bunstorp. Oulusta Christopher löysi puolisokseen paikallisen porvarin tyttären, Karin Tyrisdotter. Karin kuului ns. Hourun sukuun. Kultaseppä Bunstorp jätti jälkipolvien ihailtavaksi useita käsityönsä jälkiä, esimerkiksi oheisessa kuvassa näkyvän hopeisen kastemaljan.

Perinnetiedon mukaan Bunstorp olisi ollut kotoisin joko Luneburgista tai Pfaltzista, jossa hänen oletettu isänsä Christian Petter olisi ollut kultaseppänä. Edelleen perimätieto kertoo Christopherin kuuluneen
saksalais-tanskalaiseen Bernstorffin aatelissukuun. Tämä tiedon todenperäisyyttä on syytä epäillä.

Kultaseppä Bunstorp ei kuitenkaan pärjännyt kilpailussa ja Oulun palon jälkeen vuonna 1652 hän häviää maisemista jättäen jälkeensä perheensä sekä velkansa. Paria vuotta myöhemmin Oulun raati sai eteensä kultaseppä Lars Erikssonin, joka ilmoitti halunsa avioliittoon hylätyn vaimon, Karinin kanssa. Lars halusi samalla suojan Bunstorpin velkojia vastaan. Niinpä Bunstorpin omaisuus työkaluineen jaettiin velkojille ja Karin sekä Lars avioituivat. Lars lienee kuollut 1660-luvun lopulla Karin kuollessa vuoden 1689 tienoilla.

Christopherilla ja Karinilla oli useita lapsia, joista täysin varmasti voidaan tunnistaa ainoastaan Peter Bondstorph (nimikirjoitus tekstin alla), josta aikaa myöten tuli kauppias Ouluun. Kaupan valikoima oli erittäin tyypillinen tuon ajan oululaisessa puodissa. Tarjolla oli tervaa, suolaa, viljaa ja kangasta. Näiden lisäksi Peter viljeli kaalimaataan ja peltoja, osti kiinteistöjä sekä vuokrasi kaupunginkellaria. Vuodelta 1687 mainitaan Peterin omistaneen kauppakojun Kemissä.

Äidinperintönä hänelle lankesi suvun talo, jonka omistus pysyi jälkeläisillä aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Peter Bondstorp oli naimisissa Anna Knutsdotterin kanssa.

Satamakaupungin kasvatille oli luontevaa myös laivojen rakentaminen ja vuokraus. Niinpä hänen kerrotaan 1690-luvulla rakennuttaneen laivan eräälle tukholmalaiselle sekä toisen Härnösandiin. Yhdessä toisen kauppiaan kanssa he vuokrasivat omaa laivaansa kruunulle, joka kuljetti sillä sotaväkeä Tallinnaan Pohjansodan alussa vuonna 1700.

Peter Bondstorph oli Oulun porvarikaartin ensimmäisen komppanian vääpeli ja vuodesta 1691 luutnantti. Edelleen hänet mainitaan yhden korttelin palopäällikkönä ja parin muun miehen kera kaupungin mittojen tarkistajana. Peter lahjoitti 1687 seurakunnalleen 14 tynnyriä viljaa ja ei olekaan yllätys, että hänet lopulta valittiin kaupungin raatiin 1691.

Peter ja Anna kuolivat 1700-luvun alussa. Porvari Peter haudattiin äidinisä Tyriksen lunastamaan hautaan Oulun kirkossa. Perunkirjan kertoo hyvin varakkaasta taloudesta. Kiinteistöjen ja maa-alueiden lisäksi häneltä jäi mm. kolmen tukaatin kultasormus, hopeisia kannuja ja lusikoita, 58 hopeista nappia, tusina tinalautasia, kolme tuoppia ja kahdeksan kuparista kattilaa. Eläimiä löytyi viisi hevosta ja kahdeksan lehmää. Osuudet eri laivoihin ja pienet tavaraerät mm. suolaa täydensivät pesäluetteloa. Yhteensä varoja oli 6544 kuparitaalaria, saatavia löytyi 14210 taalaria ja velkoja 2176 taalaria. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että 1700-luvun alussa tynnyri rukiita maksoi noin 10 taalaria.

Peterillä ja Annalla oli lapsia seuraavasti;

1. Kristofer Bondstorph, s. Oulussa 1673, Kirvun kappalainen 1704, Joroisten kirkkoherra 1715, k. 1721, pso. Anna Heintzia.
2. Hans Bondstorph, kauppias, mainittiin 1711 rutiköyhäksi, asui myöhemmin nähtävästi veljensä luona, koska hänet haudattiin Joroisiin 1722, pso. Brita.
3. Peter Bondstorph, kauppias, k. 1710, pso. Karin tai Kerstin.
4. Zacharias Bondstorph, kauppias, k. 1745. Suvun Oulun-haara jatkui Zachariaksen jälkeläisten toimesta aina 1830-luvulle asti, jolloin nämä nimilinjat kuolivat, kuvassa viimeisen Bondstorphin tiedot
Oulun Tuomiokirkkoseurakunnan haudattujen luettelosta 10.1.1836
5. Claudius Bondstorph, k. 1710.
6. Katarina Bondstorph, k. 1733, pso. porvari Gabriel Röding.
7. Dorotea Bondstorph, k. 1747, pso. tullitarkastaja H. Estlander.



22.4.2008

Kelloseppämestari Rautell

Pohjan pitäjässä syntyi 14.10.1809 Eva Borgströmille avioton poika, joka sai nimen Otto. Aikuisikään tultuaan hän otti käyttöön sukunimen Rautell, mutta yhteyttä Lohjan Routiolta 1600-luvun lopulla Pohjan Trädbollstadiin haarautuneeseen samannimiseen sukuun en ole toistaiseksi onnistunut löytämään.

Otto Rautelli lähti Helsinkiin parikymppisenä nuorukaisena. Siellä hänestä tuli kelloseppä Adolf Fahlströmin oppipoika ja 18.8.1832 virallinen kisälli. Hän työskenteli Fahlströmillä vuoden ja neljä kuukautta kunnes muutti Pietariin kelloseppämestari Johann Fichterin palvelukseen. Siellä hän opiskeli alaansa aina huhtikuun lopulle 1835.

Palattuaan takaisin Helsinkiin hän vuokrasi Adolf Fahlströmin leskeltä tämän verstaan kahdeksi vuodeksi. Kelloseppämestariksi Otto tuli 3.9.1837 ja seuraavana vuonna hän sai porvarinoikeudet. Kaupungin maistraatti otti vastaan Oton porvarivalan ja antoi hänelle erityisen porvarikirjan. Ilman näitä hän ei olisi voinut harjoittaa ammattiaan. Mestarityönään kelloseppämme valmisti taskunauriin.

Kolmenkymmenen vuoden iässä Otto Rautell meni naimisiin kelloseppä Otto Hallenin lesken, Sofia Wilhelmina Olinin kanssa. Avioliitosta oli ainakin kaksi lasta, poika Otto Harald ja tytär Anna Alexandra Juljana.
Perheessä asui myös Pohjan pitäjästä kotoisin ollut instrumenttimaakarikisälli Claes Anders Rautell, joka kuoli keuhkotautiin 1844. Claes Andersin kuoleman jälkeen Otto Rautell julkaisi Finland Allmänna Tidning -lehdessä numerossa 215 oheisen ilmoituksen, jossa huolehdittiin tiedonannosta kisällin mahdollisille perijöille.

Otto Rautell irtisanoi porvarisoikeutensa 1.3.1885 alkaen. Suomen Museo 1953-1954 kokoomateoksessa on artikkeli helsinkiläisistä kellontekijöistä. Kelloseppä Rautellin sanotaan olleen kaupungin ahkerimman ja työteliäimmän mestarin. Esimerkiksi vuonna 1847 hän valmisti verstaassaan neljä isoa kronometriä, kahdeksan "galvaanista konetta" ja seinäkellon yhteisarvoltaan 300 ruplaa. Rautellin verstaan tuotannonarvo oli vuonna 1846 200 ruplaa kohoten vuoteen 1860 mennessä peräti 2034 ruplaan ja 75 kopeekkaan.

Oheiset seinäkellot ovat löytyvät Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista ja ovat Otto Rautellin tuotantoa.

Lohjan Roution Rautell -sukuun kuului lisäksi 20.5.1818 Pohjan pitäjässä syntynyt jahtivoudin poika Johan Erik R. Hän oli Otto Rautellin opissa ja teki kisällinäytteenä 1841 seinäkellon. Työskenteli sitten paitsi Rautellin verstaassa niin myös kellosepänleski Carolina Häggströmin luona Helsingissä sekä Pietarin kaupungissa Petteri Fribergin luona. Johan Erik Rautellista tuli kelloseppämestari 16.12.1854 ja kolmisen kuukautta myöhemmin hän sai porvarinoikeudet.

21.4.2008

Kauppias Hartzell Turusta

Vuoden 1888 keväällä herra C(G)alenius päätti luopua vuodesta 1869 Turussa, nykyisellä Yliopistonkadulla toimineen "Wähittäin- ja paljoittain-myymis-kauppaliikkeen" osuudesta. Samalla hän luovutti koko yrityksen monivuotiselle kauppakumppanilleen, herra Johan Robert Hartzellille. Tässä liikkeessä myytiin tuon ajan sanomalehti-ilmoitusten mukaan Juvankosken ja Tertilän paperiruukkien tuotteita, mm. paperipusseja ja makulatuuria.

Johan Robert oli syntynyt Nummen pitäjässä, Uudellamaalla, Miemolan talossa. Hänen isänsä Casper H. oli mennyt naimisiin Leppäkorven kylän Pellukan rusthollarin lesken, Anna Serafian kanssa. Casper itse oli syntynyt Oinolan Yli-Nupuisilla vuonna 1815 ja Anna Serafia Pusulan Hyönölän Takalan talossa yhdeksän vuotta myöhemmin.

Johan Robertin lisäksi perheessä oli kuusi muuta lasta, joista ainakin yksi tytär kuoli lapsena. Muiden viiden sisaruksen myöhempiä vaiheita en ole selvittänyt.

Turussa herra Hartzellista tuli mitä luultavammin yleisesti luotettu mies. Ainakin hän toimi Turun läänin maakauppiaiden jäsenenä ja kyseiset kauppiaat kokoontuivat hänen luonaan "rouva Wigeliuksen asunnossa".

Turussa asui myös Johan Robertin setä Zakarias Hartzell, joka oli ammatiltaan muurari. Zakariaksen ja tämän ensimmäisen vaimon Ottelianan poika Eligius Zakarias H. oli ammatiltaan kirjanpitäjä. Åbo Underrättelser -lehdessä tammikuussa 1874 julkaistun ilmoituksen mukaan nuori mies oli kuollut Barcelonassa ainoastaan 22 vuoden ja seitsemän päivän ikäisenä.

Samaa sukua on luultavasti ollut myös turkulainen maalari Hartzell, jonka ilmoitettiin vuoden 1889 alussa aloittaneen kauppias Galeniuksen uudisrakennuksen maalaus- ja koristelutyöt. Kyseinen kiinteistö sijaitsi nykyisen Yliopistonkadun ja Puolalankadun kulmauksessa. Kauppias Galeniuksen sukunimi löytyy myös muodossa Calenius. Olisin kiitollinen kaikista näihin em. henkilöihin liittyvistä lisätiedoista, nimenomaan 1850-luvulta eteenpäin.

Kauppias Hartzellin löydät kotisivuiltani Karjalohjan Tallqvist -taulustosta.

18.4.2008

Pedagogi ja kappalainen, herra Wichtman

Turkulaisen apteekkari Johan Jacob Julinin ostettua Fiskarsin ruukin toiminnan vuonna 1822 alkoi paikkakunnalla määrätietoinen uudistustyö. Erityisesti pyrittiin kehittämään raudan jalostusta. Näin saivat alkunsa mm. haarukoiden ja saksien valmistus. Järeämmällä puolella perustettiin 1837 koko Suomen ensimmäinen konepaja. Sen saavutuksiin kuuluu mm. ensimmäinen maassamme valmistettu höyrykone.

Myöhemmin von Julin -nimellä aateloitu ruukinpatruuna ymmärsi myös erinomaisesti ruukkien sosiaaliset ongelmat. Niinpä Fiskarsiin perustettiin oma sairaala ja oma koulu. Viimeksi mainittu sai oman talonsa jo 1826, jossa seitsemän vuotta myöhemmin aloitti toimintansa Englannista alkunsa saanut Bell-Lancaster -koulu. Sen opetusmenetelmät olivat uudenaikaisia - pidemmälle ehtineet oppilaat osallistuivat tovereittensa opetukseen. Koulua käytiin viikon jokaisena päivänä ja näin se saattoi tarjota sivistystä myös jo työssä käyville nuorukaisille. Itseasiassa ruukin oppipojat aloittivat työt jo alle 10 vuoden iässä, jonka jälkeen seurasi noin kahdeksan vuoden mittainen koulutus.

Eräs Bell-Lancaster -koulun opettajista oli Vihdissä syntynyt Johan Wichtman, josta tuli tämän jälkeen Siuntion kappalainen ja sijaiskirkkoherra. Puolisonsa Amalia Elisabeth Kroppin kanssa hän asui Fiskarsissa ja siellä syntyi kaksi heidän lapsistaan; imeväisiässä kuollut Johan Alfrid 1833 ja kuusi vuotta myöhemmin Johan Axel.

Amalian vanhemmat olivat turkulainen kauppias August Vilhelm K. ja vaimonsa Katarina Elisabet Åberg. Amalian veli August Vilhelm oli sotilasarvoltaan lopulta luutnantti ja työskenteli mm. Turun hovioikeuden auskultanttina 1820-luvun alussa.

Vaikka Johan Wichtman syntyikin Vihdissä, oli hänen isänsä jo 1800-luvun alkuvuosina Lohjan Vappulan kylän Tynnin talon isäntänä. Vaimo Stina oli kotoisin Tynniltä ja hänen isänsä Henrik Jacobsson oli kuollut 1790-luvun puolivälissä. Johanin syntymäkoti oli Oravalan kylän Oinasjoen torppa. Johanin opiskelusta ja hänen isänsä tulosta Tynnin talolliseksi voisi ajatella perheen jotenkin liittyvän Oravalassa rusthollareina olleisiin Wichtmaneihin.

Johan Wichtman ja hänen vaimonsa Amalia kuolivat Siuntiossa. Heidät viimeinen leposijansa on pitäjän kauniin kivikirkon ympärille levittäytyvällä kirkkomaallä.

17.4.2008

Seppädynastia Törnqvistit

Perniön Kosken ruukilla pohjoispuolen ruotutorpassa nro 46 asui 1730-luvulla Mats Törnqvist, joka oli kuulunut Perniön komppanian kolmanteen korpraalikuntaan. Sen olivat muodostaneet Tarkkilan ja Kondolan ruodut. Mats erosi komppanian palveluksesta vuonna 1739 ja meni töihin ruukille. Siellä hänen ammattinimikkeensä oli "mjölnare", joka oli eräs raudanvalmistukseen liittyvä toimi.

Matsista ja hänen vaimostaan Maria Johansdotterista alkoi todellinen ruukkityöläisten suku. Heidän jälkipolvensa vaikuttivat pitkälle 1800-luvun lopulle eri puolilla Suomea toimineissa rautaruukeissa. Yksi sukuhaara lähti jo varhain Itä-Suomeen ja asettui siellä mm. Ilomantsin tienoille. Tämän kantaisä oli Tenholan Barkkalan kylässä 1779 syntynyt Carl Törnqvist, joka oli kolme kertaa naimisissa.

Ensimmäinen puoliso Catharina Skog oli syntynyt Ruotsissa, mutta tullut perheensä kera Perniöön, Kirjakkalan ruukille. Carl T. oli vihkimisen aikaan 1802 merimiehenä, mutta avion myötä hän muutti nuorikkoineen Kosken tehtaalle, Hammar-Backenin alueelle. Vuonna 1806 tuli lähtö Jokioisten ruukille, mistä matka jatkui viitisen vuotta myöhemmin Pohjan pitäjään, luultavasti Fiskarsiin. Euran Kauttualle perhe matkasi 1814 ja edelleen Iisalmeen, nykyisen Vieremän pitäjän Salahmin ruukille vuonna 1819.

Lapsia oli tähän mennessä ehtinyt syntyä yhdeksän, joista ainakin yksi oli kuollut vauvana. Hieman Iisalmeen muuton jälkeen Catharina Skog menehtyi keuhkotautiin. Vajaan kahden vuoden päästä tästä ikävästä tapahtumasta Carl Törnqvist avioitui uudestaan, tällä kertaa Magdalena Paavontytär Mahalan kanssa. Hän oli ollut perheessä kotiapulaisena ja mennyt sitten naimisiin Carlin jäätyä leskeksi. Perheen vanhin lapsi oli vain pari vuotta Magdalenaa nuorempi.

Carl ja Magdalena asuivat Salahmilla vuoden 1826 tienoille miehen toimiessa ruukin rakennusmestarina ja vasaraseppänä. Sieltä he muuttivat Pielisjärvelle, Pankakosken vastaperustetullee rautaruukille isä Carlin alati työskennellessä vasarasepän varsin arvostetussa ammatissa. Jo seuraavana vuonna perhe pistäytyi Nilsiässä, mutta palasi Pankakoskelle ennen vuosikymmenen loppua. Pankakosken ruukilla käytettiin tuohon aikaan pelkästään paikallisten asukkaiden nostamaa järvimalmia. Perustuotteiden eli rautatankoja ja naulojen lisäksi ruukki jalosti malmia myös kirveiksi, lapioiksi ja mm. hevosenkengiksi.

Joulukuussa 1831 Magdalena synnytti kuudennen lapsensa, Josephin, mutta menehtyi itse lapsivuoteeseen. Joseph jäi henkiin, minkä lisäksi Carlin ja Magdalenan lapsista aikuisiksi ehtivät veljekset Abraham ja Carl.

Pari vuoden päästä Carl Törnqvist löysi 54 vuoden kypsässä iässä itseään lähes 20 vuotta nuoremman vaimon, Valpuri Keräsen. Tämä oli luultavasti erään sotilas Aatami K:n tytär, joka oli syntynyt Suomussalmella.

Carl ja Valpuri ehtivät saada neljä lasta ennen äidin kuolemaa. Lapsista ainoastaan vanhin, Enoch eli aikuisikään ja perusti oman perheen. Kolme nuorimmaista menehtyi alle viiden vuoden iässä, näistä Benjamin helmikuussa 1849. Vielä saman vuoden syksyllä isä Carl Törnqvist kuoli hieman ennen 70 -vuotispäiviään.

Hänen kolmesta avioliitostaan syntyi yhteensä 17 lasta, joista yhdeksällä pojalla oli omaa perhettä. Erikoista perheessä oli se, että lapsista vain neljä oli tyttöjä. Poikien ammatteina toistuvat erilaiset sepäntyöt, kuten heidän lukuisilla serkuillaan ja pikkuserkuillaan eri puolilla Suomea. Näin ollen voi hyvin sanoa Törnqvistien olleen yksi rautaruukkiemme ja masuunien merkittävimmistä seppäsuvuista.


Olen päivittänyt kotisivuilleni Törnqvistien sukutauluston pari päivää sitten.

16.4.2008

Kun vedenpaisumus jäi tulematta

Perniön pitäjässä sijainneen Teijon tehtaan omistajaksi eli ruukinpatruunaksi tuli 1800-luvun alkupuolella hyvin värikäs hahmo, herra Robert Bremer. Hän oli aloittanut elämänsä jotakuinkin vauhdikkaasti. Isä Josef Bremer oli turkulainen tukkukauppias ja äiti Anna Charlotta Kijkin isä oli omistanut Teijon ja läheisen Kirjakkalan ruukit vuodesta 1743 lähtien aina kuolemaansa saakka.

Robert Bremer pääsi 21. päivä toukokuuta vuonna 1788 yhdessä veljiensä Jakob Reinholdin ja Karl Oton kanssa ylioppilaaksi. Tuohon aikaan Robert oli alle 12 -vuotias ja veljetkin vain muutamia vuosia vanhempia. Heidän mainitaan Helsingin Yliopiston matrikkelissa ruotsalaisen osakunnan jäseniksi. Veli Karl Otosta tuli lopulta Suomen vt. ylimasuunimestari ja Jakob Reinholdista kauppias sekä verkatehtailija. Jakob teki konkurssin 1799 ja kuoli lopulta tapaturmaisesti hukkumalla vuonna 1830. Karl Otto perusti puolestaan Angelniemelle Päärnäspään nahkatehtaan 1802. Hän asui perheineen Salon kaupungissa kuolemaansa saakka tammikuussa 1828.

Robert peri Teijon tehtaan vuonna 1814 ja osti sen seuraksi 1831 Kirjakkalan ruukin. Hän asui äidinisänsä 1770-luvulla rakennuttamassa rokokoo-tyylisessä kartanossa, josta oli muodostunut ruukkiyhtymän keskus. Robert jätti jälkensä historiaan useammallakin tavalla, joista näkyvin on Teijon ruukinkirkko. Hän rakennutti sen vuonna 1830 kiitoksensa ihmiskunnan säästymiseltä vedenpaisumukselta.

Tästä aiheesta tuli ruukinpatruuna Bremerille pakkomielle. Hän nimittäin harrasti luonnontieteitä ja teologiaa. Omasta mielestään hän oli Jumalan lähettiläs, jonka tehtävä oli ohjata ihmiskuntaa ja varoittaa tulossa olevasta vedenpaisumuksesta. Tulkittuaan vanhoja ennustuksia ja muita enteitä, tuli Robert Bremer siihen tulokseen, että vedenpaisumus alkaisi tietyllä kellonlyömällä. Niinpä hän valmistutti Teijon telakalla kaljaasin eli Arkin. Siihen oli tarkoitus mahduttaa kaikki ruukkilaiset turvaan vesimassoilta. Oman kartanonsa yläkerran ikkunoiden ulkopuolelle hän ripusti roikkumaan pienen soutuveneen varmuuden varalta.

Kun Bremerin laskemaa vedenpaisumusta ei tullutkaan, hän kylmän rauhallisesti totesi päätelmiensä menneen pieleen ja ilmoitti katastrofin tapahtuvaksi klo 20.00 helmikuun 15. päivänä. Mitä ilmeisemmin tämäkin vedenpaisumus ei ihmiskuntaa yllättänyt ja Bremer joutui vaikeuksiin. Turun Wiikko-Sanomat selostaa laajassa artikkelissaan saman vuoden marraskuulta sitä Turun poliisioikeuden istuntoa, jossa ruukinpatruuna Robert Bremeriä, kauppias Jacob Bremeriä ja kankurien oltermanni Carl Törnqvistiä syytettiin vedenpaisumuksesta kertovan kirjasen jakelusta yleisölle.

Oikeudessa Robert B. kertoi avoimesti tehneensä kirjan tekstin "sitte kuin hän omain tutkintoinsa kautta Tähtein juoksusta oli wakuutetuksi tullut että se ennustettu onnettomuus oli totisesti tapahtuwa...". Tästä paljastuksen ja muista asianhaaroista veti patruuna päälleen sakkoa "kaksikymmentä Talaria hopeassa elikkä Yhdeksän Ruplaa Kuusikymmentä kopekkaa hopeata 2:sen §:n jälkeen 2:sa Luw. Pahanteon Kaaressa". Kauppias Jacob Bremer sai sakkoa 20 taalaria, mutta oltermanni Törnqvist vapautettiin syytteistä. Hänellä ei katsottu olleen tointa kirjasen jakelussa.

Sakot jaettiin "Kruunun, Kaupungin ja Päällekantajan" välillä. Jos rahaa sakkoihin ei löytyisi, tulisi kummankin tuomitun istua kahdeksan päivää vankeudessa vedellä ja leivällä. Tämä ratkaisu asetettiin sitten Turun Hovioikeuden "tarkaamman tutkinnon alle" 26. päivä elokuuta 1831.

Hovioikeus tutkittuaan asiaa tuli siihen tulokseen, että ruukinpatruuna osoitti "sellaisen sekaannuksen ymmärryksessä, ettei hänen päällensä kannettua rikollisuutta taita hänelle soimattaa, eikä bruuki-patronia myös mihinkään edeswastaukseen sidottaa". Samalla vahvistettiin Jacob Bremerin ja Carl Törnqvistin osalta poliisioikeuden tuomiot.

15.4.2008

Kullaan masuunilta

Nykyisten Tammisaaren, Pohjan, Perniön ja Kiskon pitäjien rajamailla oli 1700-luvulla useampiakin pieniä malmikaivoksia ja masuuneja. Näistä eräs oli Kullaanjärven eteläpuolella sijainnut Kullaan masuuni. Siinä rikastettiin mm. Kelkkalan kylästä kaivettua rautamalmia. Kullaa toimi myös Fiskarsin ruukin apuna. Ongelmaksi em. rautamalmin kohdalla muodostui liiallinen rikkipitoisuus.

Kullaa perustettiin vuoden 1728 aikana ja se lopetettiin tarpeettomana jo 1754. Rippikirjoista ja kirkollisista luetteloista voisi kuitenkin päätellä masuunin jatkaneen toimintaansa vielä pari vuosikymmentä tämän ajankohdan jälkeen. Joka tapauksessa masuuni työllisti runsaasti työvoimaa ja monet lähitalojen jälkeläiset löysivät tiensä tähän raskaaseen ja likaiseen työhön.

Tuolta ajalta parhaita dokumentteja olisivat vuorikäräjien pöytäkirjat. Ruotsin valtakunta perusti 1700-luvulla vuorioikeuden ruukkien ja raudantuotannon hallintaan. Tämä byrokratian huipulla oli Tukholmassa sijainnut vuorikollegio. Maakuntatasolla valtaa käyttivät vuorimestarit, joiden tehtävänä oli jakaa maa ns. vuorimestaripiireihin. Suomen puolella näitä oli kutsuttiin vuorikäräjäpiireiksi. Ensimmäiseen piiriiin kuuluivat Uudenmaan, Hämeen sekä Turun ja Porin lääni, toiseen piiriin Vaasan ja Oulun läänit ja lopulta kolmanteen Kuopion, Mikkelin ja Viipurin läänit. Vuorimestari piti huolta siitä, että ruukit toimivat asianmukaisesti ja samalla hän kerran vuodessa johti vuorikäräjien istuntoa. Niissä käsiteltiin ruukkien hallintoa ja tuotantoa sekä tietenkin oikeudellisia kysymyksiä.

Vuodesta 1809 lähtien vuorikäräjille kuuluivat ainoastaan rikosoikeudelliset tehtävät ja lopulta 1854 ne lopetettiin kokonaan.

Erään esiäitini pikkuveli, Erik Eriksson, syntyi Kullaan kylän vieressä sijaitsevassa Kockböken kylässä vuonna 1742. Rippikirjoista perhe löytyy Brödtorpin kartanon torppareiden joukosta, mutta mitä ilmeisimmin kyseinen asuinpaikka on ollut Kockböleträsketin rantamaisemissa. Seudulla näkyy yhä jäänteitä näistä ajoista. Kvarnbackan alapuolella, Kockböleträsketin lounaiskulmasta lähtevän pienen joen keskellä on joko myllyn tai itse Kullaan masuunin kiviseiniä. En ole toistaiseksi onnistunut löytämään täsmällisiä tietoja aiheesta. Yksi mielenkiintoa herättävä seikka on ainakin 1740-luvulla masuunilla kirjanpitäjänä olleen Anders Ernest Mossbergin ja hänen vaimonsa Christina Huutajan sukuperä sekä myöhemmät vaiheet......

14.4.2008

Valkjärven viimeinen torppari

Sammatin pitäjän Haarjärven kylän Paikkarin talon Valkjärven torppariksi tuli ensimmäisenä päivänä marraskuuta vuonna 1890 Henrik Johan Stenfelt, jonka isä oli ollut pojan syntymän aikaan torpparina Kiikalan kylän Junnin talossa. Äiti Maria Lindströmin isä Gustaf L. oli tyttärensä syntymävuotena tullut Paikkarille tilanvuokraajaksi.

Henrik Johan S. ja Maria Lindström menivät naimisiin Sammatissa talvella 1864 ja ensimmäinen lapsi, poika Henrik Bernhard, syntyi säädyllisesti saman vuoden syksyllä Turun kaupungissa. Hänen sai vuoteen 1880 mennessä kuusi sisarusta, joista ainakin neljä kuoli aivan pienenä. Sisaruksista Erik, Amanda ja Hilda lisäksi päivän välein juuri joulun alla 1881.

Perhe oli palannut vuoden 1867 aikana Turusta Sammattiin. Esikoispoika Henrik löysi puolison läheisestä Nummen pitäjästä ja vei 1890 vihille muonatorppari Erik Liljebergin tyttären, Matildan. Tämä oli ollut jo aiemmin aviossa erään Jaakko Lindenin kanssa, mutta jäänyt leskeksi.

Henrikiä viisi vuotta nuorempi pikkuveli Karl Evert jatkoi isänsä jäljissä Valkjärven torpparina. Vaimokseen hän sai oman pikkuserkkunsa, Haarjärvellä syntyneen Edla Sofia Sparfin. Edlan isä Kalle Parvi oli Elias Lönnrotin luotettu kyytimies, josta paikkakunnalla tiedetään useita hauskoja tarinoita. Karl Evert muutti perheineen Lohjalle 1898, mutta muutaman palasi takaisin Sammattiin muutaman vuoden päästä.

Karl Evert Valkjärvi kuoli 1912 ja kaksi vuotta myöhemmin Edla Sofia meni naimisiin Kaarle Oskari Leppäkosken kanssa. Hänestä tuli samalla Valkjärven viimeinen torppari.








Kuvan tiedot;

Tekijä: Knutson, J.
Nimeke: Ett torp vid Walkijärvi i Sammati kapell

Julkaisija: Helsingfors : A.W. Gröndahl & A.C. Öhman, 1845 (Dresden : Adler u. Dietze)
Ulkoasu: 1 grafiikan lehti : mv. ; 15 x 22 cm
Julkaisussa: Finland framstäldt i teckningar / Topelius, Zachris. - Helsingfors 1845, Pl.38, s. 156 - tällä sivulla vain osa kuvasta

11.4.2008

Kiiskisistä Kauppis-Heikkiin ja muihin savolaisiin

Silloiseen Iisalmen maaseurakuntaan kuuluneessa Valkeisten l. Valkiamäen kylässä asui 1700-luvulla Kiiskisten perhe. Perheenpäänä toimi varmaankin aina kuolemaansa saakka vanha isäntä Lauri K., joka oli syntynyt rippikirjan mukaan vuonna 1699. Talon emäntä Anna Nissinen oli vuoden nuorempi samaisen rippikirjan perusteella, mutta haudattujen luettelon ilmoittaman kuoliniän perusteella hän olisi ollut muutamia vuosia nuorempi.

Pariskunnalla oli ainakin kaksi poikaa; Erasmus ja Paavo. Erasmuksen puolisona oli Helena Remes ja Paavon vaimona Liisa Huttunen. Koko suku asui talossa numero yksi, joskin rippikirjassa esiintyy useita tiloja samalla numerolla. Paavolla ja Liisalla oli mm. pojat Petteri (s. 1766) ja Paavo (1765). Näistä viimeksi mainittu vei aikanaan vihille Eskelisen Kaisan, joka oli miestään kolme vuotta vanhempi. Paavo ja Liisa vanhenivat lapsikatraansa kera Valkeisilla. Näistä lapsista nuorimmaisesta päästä oli vuonna 1798 syntynyt Ulla Kiiskinen.

Ulla vihittiin huhtikuun 9. päivä vuonna 1818 Kauppilanmäessä 1789 syntyneen Reittu Kauppisen kanssa. Vihkimisen aikaan Reittu perheineen oli asunut Valkeisten talossa numero kahdeksan, jolla oli myös toisintonimi Kapeavedenmäki. Kapeavesi itsessään on Palosenjärven eteläpäässä oleva vesialue, josta lähtevä Rikulinjoki laskee Vuorisjärven kautta Iso-Iihin ja edelleen Poroveteen. Valkeinen ja Kapeavesi sijaitsevat melko etäällä toisistaan, joten ainakaan itselleni ei kyseinen talon sijainti ole ollenkaan selvä. Ehkä joku lukija voisi auttaa?

Reittu Kauppinen ja Ulla Kiiskinen vaihtoivat asuinsijaansa tiheästi samalla, kun perheeseen syntyi yhdeksän lasta vuosien 1819-1838 välillä. Lapsista joulukuussa 1827 kastettu Tiina Lovisa on jäänyt jälkipolville tunnetuimmaksi. Hän oli ollut palveluspiikana, kun tammikuun lopulla 1855 saman kylän talollinen ja leskimies Juho Remes vei hänet vihille. Juho oli nuorikkoaan lähes 30 vuotta vanhempi ja hän kuoli lähes täsmälleen kolme vuotta häiden jälkeen keuhkotautiin 55 -vuotiaana.

Seitsemän vuotta tämän ikävän tapahtuman jälkeen Tiina Lovisa synnytti aviottoman poikalapsen, jonka isä oli talollinen Pekka Karppinen. Naimisiin tämä pariskunta ei koskaan päätynyt ja Tiina elätti itsensä myymällä vaatteita, piikomalla ja erinäisillä muilla pikkutöillä. Kun hänellä ja nimen Heikki saaneella pikkupojallaan oli oikein kurjaa, teki äiti Tiina itselleen leipää petusta ja antoi lapsen syödä oikeaa rieskaa.

Tilanne parani huomattavasti, kun Tiina Lovisa löysi toisen lesken. Samuli Partanen ja Tiina Kauppinen vihittiin vuonna 1873. Heikki-pojan kerrotaan tehneen ankarasti töitä isäpuolensa maatalossa ja opetelleen samalla kirjoittamaan, mikä oli vielä tuohon aikaan ilmeisen harvinaista. Samana vuonna kun Tiina Lovisa kuoli, tuli Heikistä apumies Juhani Ahon isän, pastori Brofeldtin taloon. Innostavassa ympäristössä Heikki Kauppinen kiinnostui runoista ja teki ensimmäiset omat värssynsä. Muistelmissaan vuodelta 1898 hän itse kuvaa tapahtumia seuraavasti; "Minä luin ja luin, ja sitä tehdessäni ikäänkuin siirryin toiseen maailmaan. Suuri tupa, jossa ei tällä kertaa ollut ketään muita, muuttui aivan satumaisen kauniiksi. Se kuvastui nyt runottarien asunnolta.."

Aikaa myöten Heikki Kauppisesta kehittyi yhdessä ikätoverinsa Juhani Ahon kanssa taitava kirjoittaja, lempinimeltään Kauppis-Heikki. Hän julkaisi proosaa, runoja ja muistelmia. Niissä oli voimakas kansanomainen tunne ja tukijoiden joukossa Ahon lisäksi oli mm. Minna Canth. Kauppis-Heikistä on löytyy lisätietoja runsaasti internetin välityksellä.

Heikki Kauppinen kuoli Lapinlahdella syyskuussa 1920. Hänet haudattiin Iisalmeen ja pari vuotta myöhemmin hänelle pystytettiin muistopatsas, jonka oli veistänut Eemil Halonen. Edellisenä vuonna oli Heikin hyvä ystävä Juhani Aho saatettu viimeiseen lepoon samalle hautausmaalle.

Palataksemme ajassa paljon taaksepäin; edellä mainitun Paavo Kiiskinen vuotta nuorempi velipoika Petteri (tai Pekka) vei vihille erään Kaisa Partasen, joka rippikirjan mukaan oli syntynyt vuonna 1771. Heidän lapsistaan Anna syntyi Valkeisten kylässä joskus vuoden 1804 paikkeilla. Annan puolisoksi tuli Vieremäjärven kylän talossa kolme isäntänä 1825-36 ollut Paavo Kettunen, joka oli vaimoaan nelisen vuotta vanhempi. Paavolla ja Annalla oli yhteensä 10 lasta. Heistä toiseksi vanhimpana syntyi tytär Kaisa.

Kaisa Kettunen meni 1860-luvun lopulla naimisiin itseään 14 vuotta nuoremman Samuel Hukkasen kanssa. Heidän tyttärensä Maria syntyi 1870 Valkeisten kylän talossa numero 11, joka tunnettiin myös nimellä Laukkumäki. Sama perheessä asui isä Samuelin veli, sisar ja muitakin sukulaisia. Jo 19 vuoden iässä Maria meni vihille Petteri Venäläisen kanssa, jonka isoisä oli tullut nykyisen Vieremän pitäjän alueelle Maaningasta. Petterin ja Maria tytär on äitini isoäiti.

Oheinen, hyvin pelkistetty sukutaulusto kertoo tarkemmin Lauri Kiiskisen ja Anna Nissisen jälkeläisistä.




Kuvan tiedot;

Tekijä: Martin, J.F.
Nimeke: Almoge i Savolax. Les paysans de Savolax

Julkaisija: S.l. , 1780-l.
Ulkoasu: 1 grafiikan lehti (2 var. kpl) : mv. & vär. ; 24 x 30 cm, rajattu tekijän toimesta


10.4.2008

Leskivaimo Lincolnin ongelmat

Suomessakin tunnetaan erittäin hyvin Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln ja hänen traaginen kohtalonsa sisällissodan jälkeisissä vaiheissa. Sen sijaan hänen vaimonsa myöhempää elämää en ole ainakaan itse huomannut käsiteltävän laajemmin. Niinpä tänään teen lyhyen katsauksen Mary Todd Lincolniin ja "vanhojen vaatteiden skandaaliin".

Pari vuotta Abraham Lincolnin murhan jälkeen leskirouva Lincoln asui Chicagon kaupungissa, West Washington Streetin talossa numero 375. Hänen elämänsä sanotaan olleen tuohon aikaan yksinäistä ja surullista, lähinnä valtavien velkojen takia. Kongressi oli antanut hänelle 20,000 taalaa eli presidentin yhden vuoden palkan. Tällä summalla Mary Todd oli ostanut ja kalustanut em. kauniin huoneiston. Hän eli äärimmäisen säästäväisesti, mutta silti rahat eivät tuntuneet riittävän.

Oli siis tehtävä radikaaleja ratkaisuja. Niinpä hän lopulta päätti myydä osan arvokkaista puvuistaan ja koruistaan. Hän päätteli, ettei enää tarvitsisi edustusasuja. Jo Valkoisen Talon aikaan rouva Lincoln oli pitänyt niitä enemmänkin varalla kuin todella tarpeellisina tavaroina.

Chicagossa ei kuitenkaan ollut markkinoida leskivaimo Lincolnin asusteille. Mary Todd kirjoitti tuolloin ystävälleen Elizabeth Keckleylle New Yorkiin ja sopi tapaamisen syyskuun puolivälin tienoille. Jostain syystä rouvien aikatauluissa tapahtui sekaannus ja Kerkley ilmestyi sovittuun hotelliin kaksi päivää myöhässä. Rouva Lincoln oli asunut hotellissa tekaistulla nimellä ja koska Keckleytä ei näkynyt, oli hän tavannut erään kauppamiehen Brady & Co -nimisestä liikkeestä.Mary Toddin todellinen henkilöllisyys paljastui lähes heti, koska hän näytti kauppiaalle sormuksen, jossa oli hänen oma nimensä.

Aitoamerikkalaiseen tyyliin tämä aiheutti välitöntä säpinää kauppamiehen toimesta. Rouva Lincolnille ehdoteltiin kaikenlaisia yhteistyösopimuksia mainosmielessä. Mikäli vaatteet ja korut jäisivät Brady & Co:n välitettäviksi, saisi Mary Todd vähintään 100,000 dollaria muutaman viikon kuluessa. Yhtiö myös halusi rouvan kirjoittavan kirjeitä, jotka sitten välitettäisiin lupaaville poliitikoille. Ajatuksena oli kerätä heiltäkin rahaa presidentin leskeä varten. Kampanja aloitukseksi rouva Lincoln kirjoitti republikaanipuolueelle pyytäen rahaa. Vastapalveluna Mary Todd lupasi olla hiljaa seuraavan vuoden vaalikampanjoinnin aikaan.

Brady & Co julkaisi mainitun kirjeen New York World -sanomalehdessä. Rouva Lincoln sattui kuulemaan erittäin loukkaavia kommentteja tekstistään erään miehen suusta tämän sattumalta lukiessa kyseistä artikkelia. Mary Todd päätti palata saman tien kotiinsa ja kirjoitti sieltä rouva Keckleylle. Kirjeessä Mary Todd pyysi Elizabethia olemaan yhteydessä Bradyyn ja pyytämään, ettei tämä enää julkaisisi ainuttakaan hänen kirjoittamistaan kirjeistä.

Jo seuraavana päivänä New York World julkaisi toisen presidentin lesken kirjeistä. Siinä väitettiin, että eräät Abraham Lincolnin hallituksen miehet pääsivät asemaansa ainoastaan lahjottuaan Mary Toddin. Seuraavien viikkojen aikana rouva Lincoln joutui valtavien syytösten kohteeksi. Pahimmassa niistä häntä syytettiin sisällissodan aikaista maanpetturuudesta Etelä-Valtioiden hyväksi. Abrahamin ja Mary Toddin poika Robert oli järkyttynyt tästä kaikesta. Hän oli erittäin herkkä julkisuudelle ja nyt hän kertoi olevansa sitä mieltä, että äidin mielenterveys oli järkkynyt.

Keväällä 1868 ilmestyi kirja "Behind the Scenes", joka julkaistiin Elizabeth Keckleyn nimellä. Kirjallaan rouva Keckley yritti saada ihmisiä ymmärtämään rouva Lincolnin hyviä aikomuksia. Yritys oli huono ja saman vuoden syksyllä Keckley kirjasta ilmestyi Betsey Kickley -nimellä tehty parodiaversio, joka nöyryytti täydellisesti Mary Todd Lincolnin.

Kaiken tämän jälkeen Mary Todd Lincoln halusi pois kotimaastaan. Poikansa Robertin mentyä vihille lähti rouva Lincoln Saksaan läheistensä kanssa. Ennen lähtöään hän maksoi 70,000 taalan edestä velkojaan. Näistä 800 dollaria meni surullisen kuuluisalle Brady & Co:lle.

9.4.2008

Suden metsästystä



Sudet ovat kautta aikain herättäneet kauhua metsän keskellä asuneissa suomalaisissa. Vuonna 1858 Sanan Lennätin -aviisiin lähetetyn artikkelin esipuheessa maalailtiin asian tiimoilta seuraavaa;

"Miten raiwosti sudet, nämä raatelewat pedot, liikkuvat ja tekewät pahojansa, näkyy walituksia ja kertoelmia melkein yltäympäri maatamme. Näitä kaikkia kuullen, näihin kaikkiin katsoen woipi päättää, että nämä mainiot raateliat ja taloutemme sekä koko warallisuutemme häwittäjät saawat tehdä pahojansa melkeen estämätä.
Jahtiwoutia kyllä useammista seurakunnista lienee walvomassa ja auttamassa suden pyyntöä, mutta työläs on heidänkin pysyä joka pedon kantapäillä, kun muu kansa on niistä aiwan huoleta. Wielä lisäksi on hengen ottaisiksi paikottain määrätty jokuu summa annettawaksi, mutta ei tämäkään näytä mitään waikuttavan niiden wahingoin wähentämiseksi, mitä sudet wuosittain tekewät maassamme
."

Artikkelin jatkuu lainauksilla ruotsalaisesta kirjasta "Anteckningar öfver jagt och skjutkonst" eli "Kirjoituksia metsästys- ja ampumakeinoista". Piirros esittää susiansaa, jonka periaate on seuraava;

"Jos jossain tiedetään susien erinäinen liikunto- eli kulku-paikka, eli jos tämmöstä ei löydy, niin jollekulle muulle soweliaalle paikalle tehdään harpinmuotoinen ymmyrjäinen piiri, noin 40 eli 50 kyynärää laajuudeltaan ympäri mitaten, johon piiriin yltä ympäri lyödään 3 kyynärän, wähintäin 2,5 kyynärän mittaisia seipäitä 4 tuumaa toisistansa, niinkun seuraawasta kuwauksesta kirjaimet CC näyttää.

Kun tämä piiri on noin sanotulla tawalla ympärinsä seiwästetty, niin lyödään sen ulkopuolelle samalla tawalla toinen seiwäs-riwi, niin että kuja E E on riwien wälillä 18 tuumaa leweä. Ulkopuoliseen riwiin G G jätetään aukko F A noin 2 kyynärän leweä. Tähän aukkoon tehdään owi F B 2,5 kyynärän leweä ja korkea, joka warustetaan niin että jos owi B wedetään A:han, niin jousi eli wipu taas wetää sen B:hen.

Tarhan keskelle tehdään wähäinen katos D, jossa syöttinä tarhassa pidettäwä eläin woipi pitää suojaa pahalla ilmalla. Kun nyt susi, lähetessään tarhaa, näkee eläimen tarhan sisällä, alkaa se kiertää tarhaa sisään päästäkseen, ja näin tultuansa aukolle F A, johon wielä woidaan kaikellaisia syöttö-aineita riputella, menee kujaan E.

Kujan ollessa näin sanotulla tawalla soukan, ei susi pääse kääntymään enään takaperin, waan täytyy pyriä edelleen kujaa E E, siksi kunne tulee owelle F B. Jos nyt susi lykkää owen B:stä A:han ei kuitenkaan pääse susi ulos koska owi F B on leweämpi pisteitä F A, waan täytyy taaskin mennä edelleen. Kun nyt niinkun sanottiintaaskin jousi wetää owen A:sta B:hen, niin woipi tällön kujaan mennä susia waikka miten paljon yhtä haawaa
."

Jahtivoudin määrittelee Pieni Tietosanakirja 1920-luvulta seuraavasti; vakinaisten kruununpalvelijain avuksi otettu virkailija, jonka velvollisuutena oli toimeenpanna ajometsästyksiä ja metsäpalon sattuessa johtaa sammutustyötä. Tämä toimi lakkautettiin 10.2.1891 annetulla asetuksella ja jahtivoutia varten kultakin talonsavulta kannettu palkkaus, silta- ja jahtivoudinkapat, peräytettiin kruunulle.

8.4.2008

Puutarhassa

Puutarhamestari Elias Norlin saapui Halikon Åminnen l. Joensuun kartanoon Tukholmasta lokakuussa 1804. Häntä tarvitsi kartanon silloinen isäntä Gustav Mauritz Armfelt puu- ja hedelmäistutusten tekoon. Ruotsin edustajana Wienissä tuolloin toiminut kreivi oli päättänyt uudistaa tilansa puutarhat.

Norlin oli leski tullessaan Suomeen, mutta avioitui jo samana vuonna viereisessä Viurilassa asuneen Helena Enbomin kanssa. Ensimmäisestä aviosta puutarhamestari toi mukanaan kolme poikaa, Karl Fredrikin, Eliaksen ja Erik Gustavin. He kaikki jatkoivat isän viitoittamalla tiellä toimien puutarhamestareina mm. Mustiolla, Fiskarsin ruukilla, Urjalan Hongolassa ja Maskun Kankaisilla. Liitosta Helena Enbomin kanssa syntynyt poika kuoli vajaan kolmen vuoden iässä.

Näistä kolmesta nuorukaisesta Erik Gustav muutti Halikosta Mustion ruukille syksyllä 1815. Siellä hän piti huolta kartanon valtavasta puistoalueesta yhdessä renkiensä kanssa. Vaimo Eva Lindström löytyi lähes pihapiiristä. Vasarasepän tytär ja puutarhamestarimme vihittiin syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1816. He saivat neljä lasta, joista kaksi kuoli vauvaiässä. Esikoispoika Gustav Berndt meni naimisiin Helena Rönnin kanssa ja työskenteli Elimäen Hämeenkylän kartanossa.

Tytär Sofia Wilhelmina jäi Mustiolle ja meni 10.12.1854 naimisiin puutarhamestari Erik Johan Saxenin kanssa. Tämä oli syntynyt Salon Kaukvuoren kylän Kenkkallion torpassa ja tullut sieltä töihin ruukille. Sofian kuoltua seitsemän avioliittovuoden jälkeen mestari Saxen meni uusiin naimisiin räätälintytär Eleonora Wareliuksen kanssa.



Mustion kartanon puutarhaa varten oli tehnyt suunnitelmia mm. varamaanmittari Gottfried Hartzell ruukinpatruuna Magnus Linderin pyynnöstä jo vuonna 1787. Gottfriedin ajasta ei puistossa juurikaan ole jälkiä. Harvinaisen korkkipuun ja amerikkalaiset jalopähkinäpuut istutti Fridolf Linder 1800-luvun loppupuolella. Puutarhan suunnittelu liittyi itse kartanoon, jonka päärakennuksen Magnus L. teetti vuosina 1783-92. Nykyisin kartanossa toimii hotelli ja tilausravintola.

Ylemmässä kuvassa on satunnainen otos 1800-luvun lopun englantilaisesta puutarhasta. Englannissa puutarhanhoidolla on tavattoman vanhat perinteet ja täkäläisistä kartanoista ovat varmasti Suomessakin toimineet mestarit saaneet vaikutteita, joko suoraan tai välillisesti.

7.4.2008

Antintytär olikin virhe

Aloittaessani sukututkimusharrastustani aika tarkkaan 20 vuotta sitten, oli merkittävimpänä lähteenä eräs suvun piirissä säilynyt virkatodistus vuodelta 1915. Siinä lueteltiin isoäitini isänpuoleisia esivanhempia peräti neljä sukupolvea taaksepäin.

Näistä ensi alkuun jäi epäselvimmäksi myöhemmin muonatorppariksi osoittautunut Otto Fredrik Warelius ja erityisesti hänen vaimonsa Eva Erika Antintytär. Alkuinnostuksen ollessa suurta ei aikaa jäänyt sukututkimusoppaisiin tutustumiseen eikä näkökulman laajentamiseen. Näitä molempia asioita olen sittemmin yrittänyt petrata.

Esiäitini Eva Erikan syntymäajaksi mainittu virkatodistus kertoo ensimmäisen päivän huhtikuuta vuonna 1819 Karjalohjalla. Koska 1988 ei vielä ollut käytettävissä HisKin kaltaista järjestelmää, oli etsiminen aloitettava Kansallisarkistossa mikrokortteja ja filmejä rullaamalla. Karjalohjalta ei tuntunut millään löytyvän Eva Erikaa, joka olisi syntynyt em. päivämäärällä. Sama koski Lohjan kastettuja. Oletusarvona minulla siis oli se, että hänen isänsä etunimi oli Antti (Anders).

Jätin lopulta asian ratkaisemattomien ongelmien alati kasvaneeseen pinoon ja siirryin helpompiin tutkimusaiheisiin. Luonnollisesti kesken jäänyt homma jäi harmittamaan ja aikomus oli palata siihen myöhemmin. Aikomus myös toteutui HisKin myötä 1990-luvun puolivälin jälkeen, mutta silloinkaan en päässyt eteenpäin tästä Eevasta.

Lopulta Suomen Sukututkimusseuran jo lopetetun postituslistan kautta löytyi yllättävä neuvo. Olin jo siinä vaiheessa itse luopunut toivosta enkä toisaalta osannut nähdä kokonaisuuksia. Eräs ystävällinen sukututkija kertoi, että koko oletusarvoni oli väärin. Tuossa vuoden 1915 virkatodistuksessa ei ollutkaan Eva Erikan patronyymiä, vaan hänen sukunimensä Antin. Samalla syntymäpaikaksi paljastui Karjaan pitäjä.

Tästä aukeni aivan uusia uria seuraavan kerran arkistoon päästessäni. Karjaan kastetuista Evan syntymä löytyi helposti aprillipäivän kohdalta. Vanhempina olivat Gabriel Antin ja vaimonsa Anna Stina Alm. 1820-luvun alkupuolelta perhe asui Romsarbyn kylän Antan talon torpassa. Gabrielin isoisä Erik Anteen oli asunut Mjölnarbyn Antalla ja työskennellyt räätälin ammatissa. Gabrielin oma isä oli isoisän kaima ja hänet mainitaan samaisen talon lampuotina 1780-luvulta lähtien.

Gabriel Antinilla oli kahdeksan täyssisarusta sekä neljä sisarpuolta, joista osa oli jo ehtinyt kuolla ennen hänen syntymäänsä vuonna 1791. Vaimo Anna Sina Alm oli syntynyt Karjalohjan Tallaan kylässä, josta on vain muutaman kilometrin matka Anteen/Antin -suvun asuinpaikoilla nykyisen Mustion taajaman läheisyydessä. Hänen vanhempansa olivat sotilas Johan A. ja sotilas Erik Piparen tytär Anna. Erik Piparen veli muuten oli Elias Lönnrotin isoisä Matti Lönnrot. Näin ollen Anna Stina oli yksi Lönnrotin lukuisista pikkuserkuista.






Eva Erika Antinilla oli yhdeksän sisarusta. Heistä ainakin Christina Carolinalla oli omaa perhettä renkivouti Johan Edvard Tammelinin kanssa, joka oli vihkimisen aikaan vuonna 1850 töissä Pohjan pitäjän Pappilassa. Perheen kaksi viimeksi syntynyttä lasta kuoli kolmen päivän välein pienenä ja muiden vaiheita en ole toistaiseksi seurannut.

5.4.2008

Amerikan sisällissodan suomalainen soturi

Amerikan sisällissodassa 1860-luvulla taisteli muutamia kymmeniä suomalaisiakin sotureita. Heistä merkittävimpiin lukeutui Otto Maunu Geers, jonka sanotaan syntyneen Euran pitäjässä. HisKin perusteella ei vuosien 1822-1850 välillä syntynyt yhtään sopivaa lasta ao. seurakunnassa. Ainoa lähitienoilta löytyvä Otto Maunu tai Otto Magnus on Eurajoen Kaukomäellä vuonna 1837 syntynyt seppä Otto Reinhold Pihlmanin poika, jonka äiti oli Helena Jakobsdotter.

Euran pitäjässä vilahtaa muutamia Giers -nimisiä henkilöitä, mutta käytettävissä olevien lähteiden perusteella ei tämän sotasankarin syntyperä varmuudella selviä. Syntymävuosi muuten perustuu itselläni Yhdysvaltain väestönlaskentakaavakkaisessa 1880-luvulla esitettyihin tietoihin, jonka mukaan Otto M. Geers oli syntynyt vuonna 1837 Venäjällä. Tämä tietysti saattoi tarkoittaa myös Suomea.

Amerikkaan, tarkemmin Bostonin kaupunkiin Otto Maunu lähti merimiehenä vuoden 1860 tienoilla. Seuraavana vuonna hän sisällissodan juuri alkaessa hän liittyi Yhdysvaltain laivastoon ja palveli siinä peräti 21 vuoden ajan yhtä mittaisesti. Sodan aikana hän joutui useita kertoja koviin taisteluihin ja dramaattisiin tapahtumiin.

New Orleansin käydyssä taistelussa hänen laivansa ammuttiin upoksiin. Suuri osa miehistöä menehtyi hukkumalla, mutta Otto Maunu oli hypännyt Mississippi-jokeen juuri silloin, kun Etelävaltion tykki oli ampunut lippumaston alas. Hän kietoi pudonneen lipun itsensä ympärille ja uimalla pelasti sekä oman henkensä että maansa lipun. Tätä häntä sitten säilytti elämän loppuun saakka kallisarvoisena aarteena. Otto Maunu Geers haavoittui kaksi kertaa. Jälkimmäisessä tapauksessa luoti lävisti hänen jalkasta.

Hän erosi laivastosta ja sotapalveluksesta vuoden 1880 tienoilla. Edellisenä vuonna hän oli vienyt vihille Christopher ja Esther Whitmanin tyttären, Lydia Austinin. Vihkiminen oli tapahtunut Massachusettsin Middlesexissä helmikuun 27. päivä. Otto Maunu osti maatilan Maynardista perheelleen, joka tosin jäi lapsettomaksi.

Sodanaikaisista ansioistaan Otto Maunu Geers palkittiin useilla kunniamerkeillä sekä hallituksen myöntämällä tavallista suuremmalla eläkkeellä. Suomenkielen ja esivanhempiensa tavat hän unohti vähitellen, koska koko lähipiiri oli amerikkalainen vaimoa myöten. Amerikansuomalainen historioitsija Salomon Ilmonen kertoo kirjassaan "Amerikan Suomalaisten Historiaa" sotasankarimme "ryhdin, vartalon ja kasvojen piirteiden" pysyneen loppuun saakka suomalaisina. Otto Maunu Geers kuoli Stow Villagen maatilallaan vuonna 1916.

4.4.2008

Maalarisälli Lönn Raisiosta

Raision kirkon ympärillä levittäytyvän hautausmaan eteläiseltä rinteeltä löytyy muutamia 1800-luvulta peräisin olevia muistokiviä. Aikakaudelle tyypillisiä maassa makaavia, punaisesta graniitista tehtyjä hautakiviä on pari kappaletta, joista toisen alla lepää maalari Kaarle Fredrik Lönn.

Kaiverruksen mukaan hän oli syntynyt 25.7.1825 ja kuollut 29.1.1888. Näillä tiedoilla hänen vanhempiaan kannattaa ensiksi lähteä hakemaan Suomen Sukututkimusseuran HisKistä. Haun voi aloittaa rajoittamalla sen Varsinais-Suomeen, koska tuskinpa maalarimme kovin kaukaa Raisioon on päätynyt. Poikkeuksia toki on, mutta tutkimusta voi nopeuttaa ja helpottaa rajaamalla selvitettävää aluetta.

Hakuavaimena käytin tässä tapauksessa etunimiparia Carl Fredrik ja syntymävuotta 1825. Näilä tiedoilla HisKi listasi noin kolmisenkymmentä potentiaalista lasta, jotka voisivat tulla kysymykseen. Listan loppupäästä löytyivät Turun suomalaisen seurakunnan kastetut. Näistä samana päivänä eli 25. heinäkuuta oli syntynyt piika Eva Lena Lönnin avioton poika, joka kastettiin neljä päivää myöhemmin.

Tämä seurakunnan kastettujen luetteloa tarkemmin tutkittaessa voi huomata pienen omituisuuden Carl Fredrikin eli Kaarlen äidin etunimissä. Hyvin varmasti vuosina 1821 ja 1829 syntyneiden aviottomien lasten Eva Helenan ja Oton äiti Eva Lisa Lönn on sama kuin Kaarlen äiti Eva Lena Lönn. Tarkentavia faktoja voisi kaivella rippikirjoista.

Koska sekä sukunimi että päivämäärä täsmäsivät, heräsi tämä 120 vuotta sitten haudattu vainaja aivan uudella tavalla eloon omissa silmissäni. Koska kyseessä ei ole sen kummemmin oma, edes kaukainen sukulaiseni, en lähtenyt maakunta-arkistoon asiaa selvittämään. Lisätietoja löytyy 2000-luvulla verkonkin kautta. Historiallinen Sanomalehtiarkisto on ehtymätön aarreaitta sukututkijalle ja niinpä maalari Lönnkin oli onnistunut jättämään jälkipolville muutamia merkintöjä itsestään - tosin vasta kuoleman jo korjattua hänet.

Vainajan omaiset ehtivät saada tiedon Kaarlen kuolemasta Sanomia Turusta -aviisin helmikuun kolmannen päivän numeroon. Säkeillä "Herra elää, ja kiitetty olkoon minun kallioni, ja minun autuuteni Jumala olkoon ylistetty" annettiin "kaukana asuville sukulaisille ja tuttaville" tieto maalarinsälli Kaarle Fredrik Lönnin äkillisestä halvauskuolemasta. Sama lehti julkisti helmikuun 22. päivä "vaihtoilmoituksen". Siinä kerrottiin "kalunkirjoituksen ja muun omaisuuden arwostelun" tapahtuvan Uusi-Lukkarlan rusthollissa, Raision pitäjän Kuloisten kylässä tulevan maaliskuun 16. päivänä. Ilmoituksen on allekirjoittanut pesänhoitajaksi määrätty Adolf Lindqwist.

Näistä tiedoista selviää myös se seikka, että maalarimme hautapaikka aukeaa suoraan hänen kotipaikkaansa päin. Lukkarlantie löytyy Raisiontien (joka Turun puolella tuntee nimen Satakunnantie) ja Rauman suuntaan menevän moottoritien väliseltä maakaistaleelta, läheltä Huhkon kartanoa.

3.4.2008

Mylläri- ja seppäsuku Palin

1730-luvulla Lohjan Laakspohjan kartanonseppänä oli eräs Johan Palin, joka oli syntynyt 1710-luvulla. Hänen sukuperästään ei ole selvyyttä. Yksi mahdollisuus olisi Laakspohjan Haagan torppari ja seppä Sigfred, joka mainitaan Lohjan kastettujen luettelossa vuonna 1724 vaimonsa Margetan ja poikansa Carlin kera. Seppä Palin asui nimittäin nimenomaan ao. torpassa. Saman vuosisadan loppupuolella Haagan torpassa asusti edelleen seppä perheineen.

Johan Palin löysi vaimonsa Lohjanjärven rantamailta, Karkalinniemen Varolan kylän yksinäistalosta. Kreetta Niilontytär ja Johan vihittiin Lohjalla marraskuun lopulla 1738 molempien ollessa 18 ikävuoden tienoilla. Paria vuotta myöhemmin syntyi perheen esikoinen, Gustaf -nimen saanut poikalapsi. Seuraavien 22 vuoden aikana lapsia ilmestyi maailmaan peräti tusinan verran Gustaf mukaan luettuna. Äiti Kreetta ja isä Johan kuolivat molemmat toukokuussa 1767. Tuolloin perhe oli asunut jo muutamia vuosia Sammatin Myllykylän Arvelassa. Isä Palin toimi näihin aikoihin Sammatin pitäjänseppänä.

Suuresta lapsikatraasta olivat elossa ainakin pojat Gustaf, Johan ja Erik. Heistä viimeksi mainittu oli jäänyt Lohjan Vaanilan Santojalle mylläriksi ja kuoli siellä 29 vuoden iässä. Gustaf asettui vaimonsa Stina Matsdotterin kanssa Myllykylään ja jatkoi isänsä ammatissa seppänä. Stina oli Myllykylän Arvelan isännän tytär ja niinpä oli luontevaa, että perhe asui siellä.

Gustafin voisi sanoa aloittaneen suvun Sammatin ja Karjalohjan sukuhaaran. Hänen ja Stinan kolmesta lapsista vanhin, Petter, häviää näköpiiristä ja ainoa tytär Maria jää lapsettomaksi sekä naimattomaksi kuollen kirkonvaivaisena vanhuksena vuonna 1845. Niinpä suvun jatkaminen jäi vuonna 1772 syntyneelle Gustafille, isänsä kaimalle. Yhdessä puolisonsa Anna Axelsdotterin kanssa perheeseen syntyy kahdeksan lasta, joista kaikki ovat tyttöjä. Imeväisiässä tai lapsena näistä menehtyy ainakin kolme. Kuopuksen, Ulrika Sofian jäljet jäävät historiaan hämäriin, mutta Maria Lovisa, Gustava ja Eva menevät kukin tahollaan naimisiin.

Maria Lovisan nai Karjalohjan Makkarjoen Vähätalon isäntä Henrik Forsman ja hän siirtyi emännöimään tilaa. Henrik Forsmanilla ja Maria Palinille oli kahdeksan lasta.

Gustava Palin meni naimisiin Nummen Sierlan kylän Salmin talon Sepän torpparin, Erik Johan Malmstedtin kanssa. Kuten torpan nimestä voi nopeasti päätellä, oli sulhanen ammatiltaan seppä appensa tavoin. Perheeseen syntyi seitsemän lasta vuosien 1833-54 välillä. Gustavan kuoltua Erik Johan meni uusiin naimisiin torpparin leski Gustava Ekströmin kanssa.




Eva Palinin puolisoksi tuli seppä Kustaa Bergman, joka asettui appensa torppaan asumaan.Vihdissä syntyneen Kustaan ja Evan perheeseen kuului kolme lasta, joista vanhin poika, Heikki, suomensi sukunimensä Vuorimieheksi.

Mainitsematta on jäänyt vielä Anna Stina Palin, jolla oli ainakin yksi avioton lapsi, Gabriel. Hän syntyi Sammatissa keväällä 1846. Tarkempia tietoja Anna Stina tai Gabrielin myöhemmistä vaiheista ei ole.

Vihdin sukuhaaran kantaisä oli edellä mainitun Gustafin pikkuveli Johan, joka syntyi huhtikuun lopulla vuonna 1745. Hän meni syksyllä 1779 naimisiin vuoden 1761 paikkeilla syntyneen Fredrika Törnroosin kanssa. Perhe asui 1780-luvulla Pullin kylässä, missä Johan työskenteli puuseppänä. Viimeistään 1799 hän muutti perheineen Vihdin Olkkalan kylään mylläriksi.

Suvun suuntautumista käsityöammatteihin voi pitää periytyvänä. Poika Otto Fredrik, joka syntyi Lohjalla 1787, kuoli Olkkalassa vuonna 1812 vaununtekijäkisällinä. Perheen vanhin poika, Carl Gustaf, asui Olkkalan Stenbackan torpassa vuoteen 1819 saakka toimien pyöräntekijänä ja isänsä tavoin myös myllärinä. Vuonna 1819 Carl Gustaf ja hänen vaimonsa Maria Helena muuttivat kolmen elossa olleen lapsensa kanssa Jokioisten tehtaalle, missä isää tituleerataan rakennusmestariksi.

Jokioisista perhe muutti Lohjalle 1822 ja sieltä jossain välissä edelleen Nurmijärven Klaukkalan kylää. Loppuelämänsä Carl Gustaf oli muonatorpparina. Hän ja vaimo Fredrika kuolivat 1830-luvun loppupuoliskolla.

Pariskunnalla oli ollut 11 lasta. Poika Johan Fredrik oli ammatiltaan satulaseppä ja naimisissa nurmijärveläisen torpparin tyttären, Stina Lisa Hambergin kanssa. Johan Fredrikin veli Gustaf Adolf oli sitten vaununtekijä. Hän asui vaimonsa Maja Gretan kanssa Vihdissä ja Nurmijärvellä. Joskus 1840-luvulla Gustaf Adolf Palin mainitaan torpparina ja muonatorpparina Vihdin Kaharlan Jaakkolan talossa.

2.4.2008

Danielson-Kalmari

Suomen tärkeimpiä historiantutkimuksen henkilöitä on ehdottomasti ollut Johan Richard Danielson-Kalmari, vuoteen 1906 Danielson. Hän syntyi Hauholla vuonna 1853 Hartolan kirkkoherran Johan Filip Danielsonin ja Amanda Lovisa Palanderin perheeseen.

Danielson-Kalmarin sukujuuret muodostavat melkoisen läpileikkauksen Ruotsin ja Suomen historiaan. Hänen isoisänsä isoisä Daniel Jönsson oli ollut vaatimaton torppari Skatelövin Hunnassa 1700-luvun puolivälin tienoilla. Hänen pojastaan tuli komissiomaanmittari Vaasan lääniin vuonna 1783. Puoliso Anna Helena Costianderin isoisäksi löytyy Venäjän armeijassa palvellut Sergei Leontewicz, joka lienee ollut puolalaista sukuperää. Toisaalta Amanda Lovisan sukujuuria voidaan seurata Vihdin Procopaeus -suvun kautta mm. Jägerhorn af Storby- ja Lindelöf - sukuihin, jotka olivat voimakkaasti vaikuttamassa Suomen historiaan 1600-luvulla. Naantalin Luonnonmaan Isokylän Jägerhornien avioiden välityksellä esipolvista löytyy Baltiassa jopa jo keskiajalta lähtien asuneita aatelisia.

Ei ehkä olekaan kovin suuri ihme, että Danielson-Kalmari oli kiinnostunut historiasta. Pelkästään hänen esivanhempiensa tutkiminen on kuin retki menneisyyden yhteiskunnan joka portaille. Yksi hänen ensimmäisistä julkaisuistaan oli Werner Söderströmin kustantama "Suomen yhdistäminen Wenäjän waltakuntaa". Se ilmestyi vuonna 1890 ja vielä tätä kirjoitettaessa se kuuluu yhtenä teoksena mm. Turun Yliopiston Suomen historian syventäviin opintoihin.


Jo tähän aikaan Danielson-Kalmari tuli tunnetuksi Suomen autonomian puolustajaksi. Hän myös vastusti venäjän kielien taidon levittämistä Suomessa. Hän katsoi, että "ei mikään maa voi ajan pitkää turvata oikeuksiaan ja kansallista olemustaan lähettämällä nuorisoaan vieraan kansan palvelukseen. Siitä koituva vahinko on enemmin tai myöhemmin paisuva....."

Danielson-Kalmarilla oli erittäin merkittävä rooli nuoren Juho Kusti Paasikiven opiskeluissa. Paasikivi oli Helsingin Yliopistossa 1890-luvulla Hämäläisessä Osakunnassa, jonka inspehtorina tuolloinen Suomalaisen Puolueen johtomies oli. Yksinkertaistettuna Danielson-Kalmarin viesti oli siinä, että liberalismi ei sellaisenaan tarjoa ratkaisua erityisesti alimpien kansanluokkien ongelmiin. Kansankokonaisuuden edun oli käytävä ennen yksittäisten luokkien etua.


Kansalaissotaan mennessä ja sen aikana professoriksi nimitetty Danielson-Kalmari omaksui Venäjän suhteissa niitä periaatteita, mitä hänen "oppipoikansa" Paasikivi käytti Toisen Maailmansodan jälkeen. Vuoropuhelu Venäjän (myöh. Neuvostoliiton) johdon ja Suomen johdon välillä oli tehtävä mahdolliseksi. Vain näin kaksi kansakuntaa voisi löytää toinen toisensa.



Jäljempänä Johan Richard Danielson-Kalmarin esipolvitaulusto.


Pyytäisin suhtautumaan hyvin kriittisesti tauluston niihin osiin, jotka kulkeutuvat keskiajalle saakka. Tiedoissa on mitä luultavimmin virheitä ja näiden esipolvien osalta kyse on enemmän sukututkimusromantiikasta kuin kirjallisiin lähteisiin perustuvista tulkinnoista.....






1.4.2008

Virsien sepittäjä Karl Helenius

Karjalohjan Katteluksen ratsutilan isäntänä 1630-luvulta toimineen Henrik Svenssonin kuoltua hänen leskensä Sofia Andersdotter nai vouti Jesper Perssonin. Hänen sukuperänsä on itselleni jäänyt tuntemattomaksi, mutta nimiä Jesper ja Per käyttivät mm. lähistöllä sijainneen Saarenpään rusthollin haltijat.

Sofia oli kahden eri Tallqvist -suvun kantaäiti. Ensimmäinen puolison jälkeläiset siirtyivät Katteluksesta Tallaan kylään ja asuttivat siellä useita eri ratsutiloja osin aina 1900-luvun alkuun saakka. Jesperin kanssa Sofialla oli ainakin kolme lasta, joista pojat Johan ja Daniel syntyivät noin kymmenen vuoden välein 1650-luvun puolivälistä alkaen.

Johanin vuonna 1714 syntyneen saman nimisen pojan jälkipolvia löytyy mm. Sipoosta, minne tämä oli kappalaisena kuollut herra oli tullut jo 1740-luvulla. Johan nuoremman veljen Danielin sanotaan olleen sairaalloisen. Hän kuoli naimattomana ja lapsettomana Kirkkonummen Abramsbyssä toukokuussa 1731.

Sofian ja Jesperin nuorimmainen sai etunimen Daniel. Wilskamin sukukirjassa Danielin sukuperän eteen liitetään aavistuksenomainen kysymysmerkki, koska varsinaisia suoria lähteitä hänen kuulumisestaan Karjalohjan Katteluksen jälkipolviin ei loppujen lopuksi ole. Joka tapauksessa hänet on ao. lähdeteoksessa liitetty tässä käsiteltävään sukuryppääseen.

Daniel Tallqvist oli rykmentinkirjuri ja vuonna 1699 hänet mainitaan Karkun pitäjässä nimismiehenä. Hän omisti siellä Kollaisten rusthollin yhdessä ensimmäisen vaimonsa Katarina Svarthafran kanssa. Katarinan kuoltua vuonna 1710 nai Daniel Vesilahden kirkkoherran tyttären Anna Walleniuksen. Ensiksi mainitusta avioliitosta syntynyt poika Daniel tuli ylioppilaaksi kesällä 1722 ja mainitaan viisi vuotta myöhemmin pataljoonansaarnaajana sekä lopulta rykmentinpastorina. Hän kuoli pikkuvihan aikaan 1742, luultavasti Tohmajärvellä. Puoliso Kristina Hacksin kanssa hänellä oli kolme lasta.

Näistä vanhin oli loppuvuodesta 1726 syntynyt furiiri ja ratsumestari Karl Daniel Tallqvist, joka oli naimisissa Kristina Belinin kanssa. Heidän lapsistaan Kristina Katarina syntyi Laitilassa huhtikuussa 1759. Hänet vei vihille Turussa vuonna 1781 papiksi vihitty Simon Helenius, joka oli syntynyt 27.5.1755 Messukylässä.

Simon oli tullut Turun katedraalikouluun 1771 nimellä Elenius, mikä sitten myöhemmin muuntui Heleniukseksi. Pappisvihkimyksen jälkeen hänet määrättiin Yläneen kirkkoherranapulaiseksi, Sauvon pitäjänapulaiseksi ja lopulta Mynämäen kappalaiseksi. Mynämäellä hän myös kuoli marraskuussa 1815.

Perheen pojista 22.10.1787 syntynyt Nils sai myös pappisvihkimyksen ja toimi mm. Hämeenlinnan kirkkoherranapulaisena. Nils kuoli naimattomana ja lapsettomana Porissa kesällä 1816.

Nilsiä kolme vuotta vanhempi veli Karl omistautui sukulaistensa tavoin pappisuralle. Papiksi hänet vihittiin Turussa 1808 ja tämän jälkeen hän siirtyi Laitilaan kirkkoherranapulaiseksi. Filosofian maisteriksi hän tuli 1810 ja teologian kandidaatiksi 1812. Pastoraalitutkinnon Karl suoritti joulukuussa 1812. Vielä samana vuonna hän sai nimityksen ensimmäisen suomalaisen jääkärirykmentin ylimääräiseksi pataljoonansaarnaajaksi. Uudessakaupungissa Karl oli sijaiskirkkoherrana ja paikallisen pedagogion tarkastajana vuosina 1815-1818. Pöytyän kirkkoherran sijaiseksi hänet nimitettiin 23.12.1818 ja lopulta vakinaiseksi kuutisen vuotta myöhemmin. Lopulta hänestä leivottiin rovasti juuri ennen 1820-luvun loppua eli 30.12.1829. Teologian tohtori Karl Helenius ehti neljä kuukautta myöhemmin.

Jälkipolville hänen merkityksensä ei kuitenkaan ollut niinkään hänen ammatillisessa urassaan kuin hänen kulttuurillisissa harrastuksissaan. Karl Helenius oli innokas suomen kielen ja ennen kaikkea suomalaisen runouden tutkija. Hän julkaisi aikalaistensa iloksi Turun Wiikko-Sanomissa "huvittavaisia lauluja" sekä myöhemmin myös varsinaisia virsiä. Jo vuonna 1817 Karl lähetti virsikirjakomitealle omia ehdotuksiaan uusiksi virsiksi. Tämä työ kannatti ja 1827 hänet kutsuttiin komitean jäseneksi. Hänen julkaisujaan ovat "Uudet Suomalaiset Kirkko-Wirret" vuodelta 1826, "Uusi suomalaisen virsikirja" vuodelta 1837 ja "Suomalainen ja ruozalainen sana-kirja", joka tuli painosta 1838.

Karl Helenius oli naimisissa Laitilassa syntyneen Renata Karolina Bangen kanssa. Hänen isänpuoleisia esivanhempiaan löytyy Limingius- ja Walstenius -suvuista, kuten oheisesta esipolvitaulustosta voit lukea. Lisäksi Bergiukset vilahtavat puolisoiden joukossa.
Perheen 12 lapsesta olen tähän ottanut mukaan vain esikoispoika Karlin, josta tuli Viron Pyhän Katarinan seurakunnan kirkkoherra 1840-luvulla.


Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...