Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

30.6.2008

Halikon kirkonmäeltä

Halikon ensimmäinen pitäjänmakasiini valmistui vasta 1780-luvulla, vaikka jo sata vuotta aiemmin Ruotsin valtakunnassa esitettiin ajatus erityisen lainajyvästön perustamisesta huonojen aikojen varalle. Ensimmäiset säännöt Halikon makasiinille kirjattiin pitäjänkokouksessa lokakuussa 1783.

Vuoteen 1806 mennessä tämä kirkon pohjoispuolelle tehty rakennus oli jo
hieman ränsistynyt. Pitäjäläiset päättivätkin korjata sitä laudoittamalla, tekemällä uuden katon sekä korjaamalla itse jyvälaareja. Itse työ huutokaupattiin halukkaiden tehtäväksi. Tarveaineina paikalla tuotiin mm. lautoja, tiiliä, nauloja, tilkkeitä, punamultaa, vihtrilliä ja kalkkia.

Vajaat 10 vuotta myöhemmin Halikossa tultiin siihen tulokseen, että rakennus sopisi paljon paremmin kirkon toiselle puolelle, Strandbergskan pellolle, joka oli isojaossa tullut kirkon omaisuudeksi. Niinpä läheisen Tavolan kylän Kauhalan rusthollari Juho Jaakonpoika otti työn kontolleen. Hän oli tehnyt alimman tarjouksen pitäjänkokoukselle. Strandbergskalle eli suutari Antti Strandbergin leskelle, Kreetta Simontyttärelle luvattiin samalla puoli tynnyriä siemenviljaa pilalle menneen sadon korvaukseksi.

Reilun 10 vuoden päästä tästä siirrosta oli rakennus huonossa kunnossa. Rotat olivat päässeet mellastamaan niin pahasti, että ainakin 16 tynnyriä oli pilaantunut. Vuonna 1807 tehdyissä uusissa makasiinisäännöissä oli merkintä pohjavaraston kasvattamisesta niin suureksi, että tulevaisuudessa voitaisiin makasiini tehdä kivestä. Pitäjänkokouks heinäkuussa 1838 käsitteli tätä asiaa, mutta vasta seitsemän vuotta myöhemmin saatiin aikaiseksi päätös kivimakasiinista. Tarkoitus oli tehdä noin 2000 tynnyrin vetoinen uudisrakennus.

Halikon kanttori Kaarle Kustaa Busk otti asian kontolleen, kunhan saisi työstä kohtuullisen korvauksen. Varoja rakentamiseen päätettiin saada myös myymällä 50 tynnyriä viljaa huutokaupalla. Samassa kokouksessa saatiin kuulla ikäviäkin uutisia. Topjoen omistaja, herra Bremer ilmoitti inspehtorinsa, Berndt Gustaf Hulldenin suulla, että hän ei aio Angelniemellä asuvana osallistua makasiinin kustannuksiin. Angelniemen kappelin asukkaat aikoivat erota emäkirkon makasiinista ja perustaa omansa.

Lisää lunta tupaan tuli Joensuun ja Viurilan jättimäisistä kartanoista. kreivi Kustaa Armfelt ja vapaaherra Aleksander Aminoff sekä Viurilan alaikäisten perillisen holhooja Henrik Pinello ilmoittivat, että he eivät olleet käyttäneet pitäjänmakasiinia kartanoiden omien makasiinien valmistumisen jälkeen. Näin ollen he eivät osallistuisi uuden rakentamiseen. Keisarillisen Majesteetin päätöksellä vuodelta 1847 nämä säätyläiset pistettiin ojennukseen. Heidät määrättiin muiden pitäjäläisten tavoin kantamaan osuutensa yhteisen hyvän eteen.

Näin kaikki päättyi suhteellisen mutkattomasti ja kesällä 1849 aloitettiin kivimakasiinin rakennustyöt vanhan makasiinin ja nahkuri Magnus Wilhelm Tamlanderin torpan väliin, em. peltomäelle. Piirustukset, joita paikan päällä hieman muuteltiin, oli saatu arkkitehti, luutnantti Gylichiltä. Rakennusmestarin tärkeään tehtävään otettiin kolmella tarjolla olleesta muurarimestari Kustaa Adolf Lindroos. Hänen taksansa tulisi olemaan 425 hopearuplaa. Mestari Lindroos hoitaisi työn ja työntekijät. Tarveaineiden hankinnasta vastaisivat makasiinin osakkaat.

Vuoden 1850 syksyllä makasiini oli siinä mallissa, että rovastin tarkastusvaliokunta pääsi tekemään oman osuutensa. Tämä viljamakasiini seisoo edelleen Halikon kirkonmäellä, toimien tätä nykyä museona. Viimeisen peruskorjaus on vuodelta 1987. Voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että pitäjänkokous oli tehtäviensä tasalla ja työmiehet päteviä.

27.6.2008

Mestaus Halikossa

Halikon pitäjän haudattujen luettelosta vuodelta 1778 löytyy tyly maininta piika Leena Erkintyttären kuolinsyystä; "lapsenmurhaaja - mestattu katkaisemalla kaula", alk. "för barnamord halsh. o. båleb".

Tämä onnettoman kohtalon saanut nuori nainen oli syntynyt 17.10.1756 Tunilassa isäntä Erkki Simonpojan ja Maria Erkintyttären perheen kolmantena lapsena. Leenalla oli yhteensä seitsemän sisarusta, joista vain yksi oli poika. Lisäksi taloudessa asui hänen isoisänsä, vuonna 1760 toisen kerran naimisiin mennyt Simo Erkinpoika.

Leena lähti kotitalostaan piiaksi Tavolan kylän Kauhalan taloon 1770-luvun lopulla. Tässä vaiheessa tapahtui jotain sangen ikävää. Tarkempia yksityiskohtia penkomatta voidaan todeta Leenan saaneen aviottoman lapsen. Koska tuohon aikaan tapahtuma olisi voinut johtaa hänet todella suuriin vaikeuksiin pitäjäläisten kanssa, päätti epätoivoinen äiti surmata vastasyntyneensä. Aviottomien lasten äidit joutuivat todennäköisesti Halikossakin yhteiskunnan ulkopuolisiksi, joita ei haluttu omiin nurkkiin.

Lapsensurma paljastui tavalla tai toisella. Tämä oli luultavasti etukäteen arvattavissa, koska tiiviissä kyläyhteisössä ei naisella ollut mahdollisuuksia peitellä raskauttaan. Halikon kastettujen luettelossa ei tätä pienokaista ole mainittu. Tämä on ymmärrettävää, koska kirkollista kastetta lapselle ei annettu.

Kun tapaus paljastui, on Leena Erkintytär varmaankin vangittu yksintein. Sen jälkeen on ollut vuorossa eri oikeusasteiden läpikäynti. Näistä istunnoista löytyisi Turun maakunta-arkistosta tiedot, mutta omat taitoni eivät niitä valitettavasti riitä tulkitsemaan.

Oikeudenkäynnin lopputuloksena on ollut kuolemantuomio. Tärkein peruste on ollut Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain XVI Lucu Lasten-murhasta. Tämän luvun ensimmäinen pykälä kuului näin;

"Portto, joca luwattomasta secannuxesta rascaxi tule, ja sitä ei ilmoita ennen synnyttämisen aicaa, etzi yxinäisyttä itze synnyttämisesä, ja sen jälken pane sikiäns pijloon, häneldä pitä pää pois lyötämän ja hän lawosa poldettaman, joco hän edesanda sikiän cuollunna syndynen, eli keskeneräisen olleen. Jos se cohta edestoimitetan, ja coetellan ollen keskeneräisen, eli jos ei löytä jotacuta wäkiwaldaista merckiä sen päälle; nijn rangaistacon äiti witzoilla, wangiudella eli työllä; kärsikön myös sijhen tygö luwattoman secannuxen edestä."

Leena Erkintyttären kohdalla asia on ollut selvä, joten armahdusmahdollisuutta ei ole käytetty, jos kohta sellaista ei ole edes ollut. Laki on tällä kohtaa yksiselitteinen.

Mestaus on luultavasti tapahtunut Halikon kirkon läheisyydessä ja mikäli samoihin aikoihin Karjalohjalla tapahtuneesta teloituksesta voidaan jotain päätellä, on kansaa tullut runsaasti katsomaan tätä julkista tapahtumaa. Mestatun ruumis lienee kätketty hautausmaan ulkopuolelle, koska siunattuun maahan ei pahantekijällä ollut asiaa.

Vuonna 1800 tästä tapahtumasarjasta julkaistiin Turussa ns. arkkiveisu eli "Yxi Walitettava Wirsi". Näitä veisuja myytiin markkinoilla ja ylipäätänsä kaikkialle, missä kansaa kokoontui. Sävelenä saattoi olla joku hengellinen virsi, mutta myös kansanlaulujen melodioita käytettiin. Arkkiveisujen menestykseen vaikutti suuresti sen sisältö; mitä sensaatiomaisempi oli sen alkuperä, sitä paremmin se myi.

Kuolemanrangaistukset muutettiin pääsääntöisesti elinkautiseksi kuritushuonevankeudeksi tai karkotukseksi rauhan aikana vuodesta 1823 lähtien. Viime teloitus rauhan ajalla tapahtui heinäkuussa 1825. Rauhan ajan rikoksista kuolemanrangaistus poistettiin Suomen laista 1949 ja kokonaan 1972. Suomen perustuslaki kieltää nykyisin kuolemanrangaistuksen.


Tämän lyhyesti kerrotun lapsensurman tapahtumapaikkana on siis luultavasti ollut Halikon Tavolan kylän Kauhala, missä Leena oli piikana. Paikka sijaitsee aivan Helsinki-Turku -moottoritien vieressä ja Salo-Aura -tien varrella, parin kilometrin päässä pitäjän keskustaajamasta. Vaikka olen ajanut varmaan satoja kertoja vuosien mittaan kyseisen maatilan ohi , en ole koskaan ennen tiennyt siitä murhenäytelmästä, mikä paikalla tapahtui yli 200 vuotta sitten.




Arkkiveisun kansilehti kirjasta "Halikon historia - V.J. Kallio, Halikon seurakunta ja kunta 1930, sivu 400"

26.6.2008

Vakavamielinen neiti Wilen

Halikon pitäjän Prestkullan tyttökansakoulun opettajattareksi tuli vuonna 1874 neiti Johanna Wilen. Hän oli syntynyt Kalannin Harikkalan kylässä kirkkovahti Anders Wilenin ja tämän vaimon, Lovisa Spanskin perheen nuorimmaisena lapsena elokuun 6. päivänä 1845.

Äiti Lovisa oli jo toista kertaa naimisissa kirkkovahdin kanssa. Ensimmäinen puoliso, Lovisan kanssa 16.11.1826 Uudessakaupungissa vihitty Johan Rensten menehtyi 1839 ja vuoden 1841 tammikuussa Lovisa avioitui Andersin kanssa. Rippikirjan mukaan Anders W. olisi syntynyt 2.10.1810 Honkilahdella. Kyseisestä pitäjästä en ole tätä "Anttia" löytänyt enkä oikeastaan muualtakaan. Hänen syntyperänsä jää tällä kertaa selvittämättä.


Sen sijaan Lovisan, tai oikeammin Erika Lovisan vanhemmat ovat selvitettävissä helposti. Hänen isänsä oli Laitilassa ja sittemmin Kalannissa asunut rakuuna Henrik Spansk. Henrik vihittiin vuonna 1795 Laitilassa Kaukolan kylässä tuolloin asuneen piika Maria Michelsdotterin kanssa. Pariskunnalla oli ainakin kuusi lasta, joista neljä tyttöjä ja loput poikia. Perheen esikoinen, Samuel menehtyi jo lapsena. Muista lapsista voidaan mainita vuonna 1796 syntynyt Johanna. Hän meni pari kuukautta sisarensa avioitumisen jälkeen naimisiin "Kap Verden" matruusin, Abraham Marelinin kanssa.

Andersin ja Erika Lovisan tytär Johanna lähetettiin opintielle ja vuoden 1874 kesäkuun 20. päivä tiesi sanomalehti Keski-Suomi kertoa hänen kuuluvan niiden Jyväskylän seminaarin opettajakokelaiden joukkoon, jotka lähetettiin "kansakoulun alalle". Jyväskylästä matka vei sitten Halikon kirkonpiirin Prestkullan tyttökouluun.

Prestkullan koulu oli aikoinaan perustettu rovastinleski Katarina Grahnin lahjoituksen turvin. Hän oli antan
ut opinahjoa varten omistamansa Prestkullan rakennukset. Päärakennuksessa oli ollut paitsi sali, myös kolme kamaria, kyökki ja eteinen. Kunnan tehtäväksi jäi maksaa vuokraa leskivaimo Grahnin kuolemaan saakka 129 markkaa vuodelta. Tämän jälkeen rakennukset jäisivät kunnan omistukseen.

Prestkullan koulu aloitti toimintansa 15.11.1871, ensin sekakouluna ja vuotta myöhemmin vain tytöille tarkoitettuna oppilaitoksena. Ensimmäinen opettajar oli ollut Blondina Vilhelmina Rancken vuoteen 1873 saakka, jonka jälkeen hänet oli korvannut mamselli Ida Ingman. Mamselli Ingmanilla ei ollut varsinaista pätevyyttä, joten tuossa vaiheessa Prestkullassa opiskeltiin ainoastaan käsityön jaloa taitoa.

Kun opettajattaren virka vihdoin täytettiin, tuli siihen sitten Johanna Wilen. Hän menestyi ja viihtyi erinomaisesti. Niinpä lehdistössä mainittiin toisen kerran Wilenin nimi hänen saadessaan palkankorotuksen kouluylihallitukselta kiitoksena 15 vuoden palveluksesta.

Opettajien palkkauksesta Halikossa oli tehty alunoperin päätös vuonna 1870 ja sen mukaan pitäjän heille luvattiin seuraava korvaus arvokkaasta sivistystyöstä;

*vapaat asuinhuoneet

*12 syltä ruotsinhalkoja koulun tarpeisiin per vuosi
*kahden tynnyrin ala viljelykseen sopivaa peltoa
*yhden lehmän suvilaidun
*170 leiviskää heiniä talvirehuksi

*vähintään kuusi tynnyriä rukiita


Halikossa Johanna Wilen tunnettiin paitsi opettajana niin myös innokkaanna lähetystyön harrastajana. Ammatilleen sopivasti hän oli sekä vakavamielinen että uskonnollinen. Työura jatkui aina uudelle vuosisadalle ja vasta vuonna 1904 neiti Wilen erosi virastaan täysinpalvelleena muuttaen samalla Korpilahdelle ollakseen lähellä sukulaisiaan.

25.6.2008

God -> Kant -> Lappeenrannan kehruuhuone

Lappeenrannan kehruuhuone oli itseasiassa vankila, johon sijoitettiin etupäässä lapsenmurhasta tuomittuja naisia. Sillä oli oma saarnaaja vuodesta 1820 alkaen. Kehruuhuone lakkautettiin 1880-luvun alussa ja muutettiin miehille tarkoitetuksi työvankilaksi. Naiset siirrettiin Hämeenlinnan naisvankilaan, mutta saarnaajan työ jatkui Lappeenrannassa aina 1900-luvulle saakka.

Lopen pitäjän Vatsian kylän Peutetren (?) eli Ukkolan torpassa aviottomana lapsena vuonna 1840 syntynyt Aquilina Kustavantytär Kant joutui vuonna 1872 tuomiolle tehtyään "aikomattoman lapsenmurhan". Oikeus langetti onnettomalle naiselle "kahdeksan ajastaikaa" vankeutta. Näin hänet lähetettiin Lappeenrantaan ja kehruuhuoneen portit sulkeutuivat Aquilinan takana elokuun 28. päivä vuonna 1872.

Heinäkuussa 1880 Aquilinan Kant kävi viimeisen kerran Herran Pyhällä Ehtoolllisella kehruuhuoneen tuon hetkisen saarnaajan, Georg Grönbergin edessä. Koska vankeusaika oli ohitse kirjoitti samainen Grönberg "välttävästi" käyttäytyneelle vangille papintodistuksen syyskuussa samana vuonna. Tämän papintodistuksen Aquilina Kant toi mukanaan palatessaan taas kotipitäjäänsä Lopelle.

Hänen äitinsä Kustavan vanhemmat olivat sotilas Karl Kustaa Kant, ent. God ja vaimonsa Eeva Regina Tuomaantytär. Lopen rippikirjassa Karl Kustaan syntymävuotena on 1779, mutta hän oli tosiasiassa hieman vanhempi. Hänen isänsä oli sotilas Anders Renfeldt ja äitinsä Liisa Matintytär. Anders oli kuollut 1795 Rengon Vehmaisissa ja leskivaimo Liisa oli sen jälkeen muuttanut poikana luo Lopelle missä hän sitten itse kuoli 20 vuotta miestään myöhemmin.

Kustavan äidin, Eeva Reginan sukuperä tuottaa jonkin verran ongelmia. Rippikirjojen mukaan hän oli syntynyt vuonna 1783. Muuttomerkintöjä seuraamalla hänet voidaan yhdistää 1790-luvulla Lopen Salon kylän Pollenojan torpassa asuneen Tuomas Erkinpojan ja Riitta Juhontyttären perheeseen. Kuitenkaan Eeva Reginaa ei näy tämän perheen lasten joukossa esimerkiksi vuosien 1786-91 rippikirjassa. Tässä yhteydessä mieleen juolahtaa se tosiseikka, että ao. seurakunnan arkistot vuosilta 1774-1785 haihtuivat suurelta osin savuna ilmaan Pappilan palossa 17.4.1832. Tässä samassa onnettomuudessa roihusivat myös Strandbergin Turun hiippakunnan paimenmuiston aineistoa. Karl Henrik Strandberg oli tuolloin juuri Lopen kirkkoherrana.

Eräässä netissä julkaistussa sukuselvityksessä huomasin sotilas Karl Kustaa Godin syntymävuodeksi ilmoitetun tuon rippikirjan luvun. Syntymäaika täsmentyi tämän sattumalta eteeni Digiarkistosta osuneen papintodistuksen avulla. Ripitettyjen luettelosta voi muuten löytää myös Kustava Kantin - hänet luonnollisesti kutsuttiin "puhutteluun" Aquilinan syntymän johdosta.

24.6.2008

Yllätyslöytö Janakkalasta

Suomessa on aikoinaan ollut useita Tallqvist -sukuja. Näistä neljä oli kotoisin Karjalohjalta. Suurin luvultaan on ollut alunperin Katteluksesta, sittemmin Tallaan kylästä lähtöisin ollut suku. Sen jälkeläisistä löytyy melko kattava taulusto kotisivuiltani.

Tämän suvun kantaisä, Sven Erikssonin poika Henrik oli naimisissa Sofia Abramsdotterin kanssa. Henrikin kuoltua Sofian vei vihille vouti Jesper Persson. Myös tämän pariskunnan jälkeläiset käyttivät nimeä Tallqvist 1700-luvulle tultaessa.

Huomattavasti pienemmän Tallqvist -suvun kantaisä oli Katteluksen rakuuna ja torppari Katteluksessa, Henrik Dahl (s. 1750), joka oli naimisissa erään Maria Johansdotterin kanssa. Heidän poikansa Jeremias otti Tallaan Ällän talossa renkinä ollessaan käyttöön naapuritalon isäntien sukunimen. Jeremiaan jälkeläisistä suurin osa asettui Helsingin seudulle.

Tämän lisäksi Wilskmanin sukukirja mainitsee Tallaan Pöykärin talon Tallqvistit, mutta ilmeisesti tässä yhteydessä tarkoitetaan erästä tuon nimistä rakuunaa. Mistään varsinaisesta suvusta ei mielestäni voi puhua.

Neljännellä karjalohjalaisella Tallqvist -suvulla oli suora yhteys Katteluksen "pääsukuun". Särkijärven kylän Alhaisten isäntä Abram Hansson (s. 1654) oli naimisissa Pusulan Marttilan kylästä kotoisin olleen Kirstin Mårtensdotterin kanssa. Tästä avioliitosta oli poika Abraham (s. 1706), joka myöhemmin mainitaan talollisen vävynä ja renkinä Tallaassa. Hänen vaimonsa oli nimittäin rusthollari Abraham Torstenssonin tytär Anna (s. 1711).


Heidän lapsistaan tytär Maria oli naimisissa rusthollari ja tilanvuokraaja Johan Nymanin kanssa. Poika Abram työskenteli kirjanpitäjänä Forsbyn ruukilla Pernajassa, mutta kuoli lopulta Karjalohjalla naimattomana. Abramia muutamaa vuotta nuorempi Henrik muutti Tukholmaan 1763 ja perusti siellä tupakkakaupan. Hän luultavasti menestyi sangen hyvin, koska hänen kerrotaan omistaneen talon ja puutarhan Södermalmilla.


Abrahamin ja Annan lapsista nuorin oli poika Johan, joka kastettujen luettelon mukaan syntyi 8.6.1747. Hänen myöhemmistä vaiheistaan ei Wilskamin sukukirja kerro mitään. Täysin sattumalta törmäsin Digiarkiston tarjontaa selatessani Janakkalan pitäjän rippikirjoihin. Yllätykseni oli suuri, kun herra Johan Abramsson Tallqvist löytyi renkivoutina Vanantakan kartanossa 1780-1790 -lukujen taitteessa. Ehkäpä jossain muuttokirjan tulkinnassa tai vastaavassa on täkäläiselle papille sattunut pieni erehdys ja niinpä Johanin syntymäpäivänä on Janakkalassa jatkuvasti kesäkuun kolmas.

Vanantakan kartanossa Johan muutti samoihin tehtäviin Kernaalan kylän Mattilan l. Isotalon rustholliin. Viimeistään 1810-luvulla hänestä tuli talon lampuoti. Vaimonsa Annan kanssa Johan Tallqvistilla oli yhdeksän lasta, joista peräti seitsemän menehtyi lapsena. Jäljelle jäivät esikoispoika Johan Henrik ja esikoistytär Ulrika.


Johan Henrik Tallqvist meni naimisiin Melkolan kylän Mattilan talon tyttären, Maja Lisan kanssa. He asuivat vaimon kotitalossa Johan Henrikin toimiessa pitäjänräätälinä. Valitettavasti pitäjänräätäli Tallqvist menehtyi keuhkotautiin 1825 ja leski Maja Lisa meni uusiin naimisiin toisen pitäjänräätälin, Gustaf Lindholmin kanssa.

Johan Henrikin siskon, Ulrika Tallqvistin löysi vaimokseen Vanajasta kotoisin ollut Anders Eriksson. Andersista tuli appensa jälkeen Mattilan lampuoti, joka siis omistajan lukuun piti huolta tilasta. Rippikirjan mukaan Anders Eriksson oli syntynyt 4.11.1784 ja vihittyjen luettelon mukaan hän oli talollisen poika Vanajan pitäjän Iso-Luolajan kylästä. Vanajan rippikirjoista selviää hänen asuneen ao. kylän Mäki-Laurilassa, missä hänen veljensä Marcus oli isäntänä.






23.6.2008

Suomen ensimmäinen musiikillinen yhdistys

Suomen vanhin musiikkiyhdistys on Turun Soitannollinen Seura, Musikaliska Sällskapet i Åbo. Se on perustettu jo 1790 ja toimii yhä aktiivisesti.

Vuosina 1790-1803 seura järjesti konsertteja nykyisen Linnankadun varrella sijainneessa Seipellin juhlasalissa. Vaikka seuran orkesteri koostui lähinnä harrastelijoista, se oli ilmeisen korkeatasoinen. Alttoviulisti toimi Turun Akatemian fysiikan professori ja yliopiston myöhempi rehtori Gustaf Hällström. Toinen tuleva kuuluisuus oli valtiopäivämies ja arkkipiispa Jakob Tengström. Vaikka yksityiskohtaisia tietoja kokoonpanosta ei ole säilynyt, siinä sanotaan olleen 1790-luvun alussa 21 m
iestä. Näistä noin puolet soitti jousia.

Musikaliska Sällskapet seurasi tarkasti aikaansa ja niinpä se ohjelmistossa oli jo vuonna 1803 mm. Beethovenin sävellyksiä. Seuran erikoinen ylpeydenaihe oli Pohjoismaiden huomattavin nuottikirjasto. Siihen kuului 1800-luvun taitteessa noin 2600 teosta. Tämä arkisto on Turun palosta ja muista ongelmista huolimatta edelleen olemassa ja sen vanhimmat painatukset 1700-luvulta ovat mukana kansainvälisessä RISM-rekisterissä.


Maamme läpi Tukholmasta Pietariin matkanneet muusikot konsertoivat tuohon aikaan mieluusti seuran orkesterin säestäminä, koska tiesivät yleisön olevan kiitollista ja orkesterin avuliaan. Yhtenä
toimintamuotona seuralla oli myös koulutus. Konserttimestarin oppilaisiin kuului maamme ensimmäinen naisviulisti, Catharina Torenberg. Mamselli Torenberg, kuten häntä lehdistössä nimitettiin, esiintyi joskus yhdessä vain kymmenvuotiaan pianistineiti Carolina Stenborgin kanssa.


Eräs aikakirjoihin jäänyt tapaus on 24.1.1800 Seipellin juhlasalissa järjestetty seuran vuosijuhla. Siinä runoilija Michael Choraeus piti puheen ja ylioppilas Mayer-Levin esitti aarioita. Aariat olivat konserttimestari Fredric Lithander säveltänyt Choraeuksen runoihin. Ylioppilas Mayer-Levin oli kotoisin Königsbergistä ja käytettävissä olevien tietojen mukaan ensimmäinen Turun Akatemiaan hyväksytty juutalainen.
Tuohon
aikaan juutalaisen pääsy akateemiseen maailman ei ollut aina mutkatonta.
Turussa oli rehtori Henrik Gabriel Porthan päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun. Asiasta ei tehty numeroa, vaan nuoren miehen "sallittiin tehdä ylioppilasvala". Mainittakoon muuten, että runoilija Choraeuksen puoliso, Sofia Kristina Wester oli toisessa aviossaan naimisissa hieman kuuluisamman runoniekan, Frans Mikael Franzenin kanssa.

Ylioppilas Mayer-Levinistä tuli myöhemmin kirjakauppias Turkuun. Hän oli luultavasti ensimmäinen, jonka puodista löytyi laajemmassa mitassa partituureja ja nuotteja.

19.6.2008

Iso-Heikkilän virkatalo

Nykyisessä Turussa, entisessä Maarian pitäjässä sijainnut Iso-Heikkilän kuninkaankartano ja virkatalo hävisi täydellisesti vuonna 1955, kun kaupunki tarvitsi lisää tilaa teollisuudelle. Silloisen museolautakunnan ponnisteluista huolimatta ei kartanosta jäänyt jäljelle oikeastaan mitään. Se mäkikin, millä tilan rakennukset olivat seisseet satoja vuosia, tasoitettiin ja näin maastosta ei löydy edes kivijalkaa jälkipolvien iloksi.

Onneksi alueesta ja sen rakennuksista tehtiin perusteelliset muistiinpanot ennen purkutöitä. Näistä ja Iso-Heikkilän historiasta kirjoitti Irja Sahlberg kattavan artikkelin Turun kaupungin Historiallisen Museon vuosijulkaisuun 1960-1961 (Turun Sanomalehti ja Kirjapaino Osakeyhtiä, Turku 1962).

Kirjoitelman mukaan varhaisin maininta tästä kuninkaankartanosta löytyy Skoklosterin ns. Turkukodexista vuodelta 1450. Siinä kerrotaan kuuden pitäjän talonpoikien velvollisuudesta kahdeksan juhtapäivätyön
suorittamiseen Turun linnan alaiseen latokartanoon. Satunnaisia merkintöjä on säilynyt Turun linnaläänin verotilissä ja säännönmukaisempia tietoja on olemassa aina vuodesta 1538 lähtien, kun mainitun linnaläänin tilit alkavat.

Isoheikkilän nimi oli aluksi "Åbo slotz ladegårdh", Turun linnan latokartano. Erotuksena toisella puolella kaupunkia sijainneeseen Heikkilän kartanoon sai tämä latokartano nimen Isoheikkilä, kun taas alkuperäinen Heikkilä sai tyytyä Vähä-Heikkilän nimeen. 1500-luvulla kartano oli Turun linnan alaisuudessa, mutta välillä sillä oli oma vouti. Voudit tilittävät tulonsa suoraan Tukholman kamariin.

Isoheikkilä joutui 1600-luvulta alkaen ikäänkuin vuokrakierteeseen. Isäntiä tuli ja meni tiheään. Ensimmäiseksi vuokraajakseen talo sai Kasper Rottermundin, jota myöhemmin mainitaan käskynhaltijana. Hänen tarkempi sukuperänsä on tuntematon. Vuosina 1633-34 linnanpäällikkö Erik Andersson maksoi vuokraa Isoheikkilästä. Ylipäätänsä kruununmiehillä oli etuoikeus tilaan, mutta tästä tehtiin ainakin yksi poikkeus. Vuonna 1639 Pietari Brahe vuokrasi Isoheikkilän porvari Anders Merthenille. Maaherra Melchior von Falckenberg koki tämän loukkauksena. Maaherra kirjoitti Brahelle ja ilmoitti, ettei hänellä "ollut maatilaa missä pitäisi teuraskarjaa, hevosia ja muuta, mitä hän tarvitsi talouteensa". Näin ollen maaherra päätteli hänellä olevan etuoikeuden kartanoon. Melchior von Falckenberg ei saanut vuokrasopimusta puretuksi.


Vuoden 1649 paikkeilla porvar Merthen vihdoin luovutti Isoheikkilän takaisin maaherralle, mutta virassa olikin jo Loretz Creutz vanhempi. Hänen jälkeensä talo luultavasti oli maaherrojen tai vähintäinkin heidän sijaistensa hallussa. Tästä ei tosin ole olemassa dokumentoitua tietoa.


Vuonna 1686 tila siirtyi palkkaetuna, "anslagen på lönen", maaherran sijaisena toimineelta lääninkirjanpitäjä Anders Baggelta maaherra Loretz Creutz nuoremmalle. Hänestä tuli samalla viimeinen Isoheikkilää hallinnnut maaherra. Nimittäin vuonna 1696 esitti Turun läänin jalkaväkirykmentin majuri Gerhard Johan von Löwenwolde, että vanhasta kuninkaankartanosta tehtäisiin hänen virkatalonsa. Ehdotus meni läpi ja näin Isoheikkilässä alkoi sotilaiden aika.

Gerhardilta talo siirtyi 1805 Anders Rahnhielmille, joka oli kotoisin Uskelan pitäjästä. Hän joutui vankeuteen Isovihan aikaan ja oli vielä Venäjällä Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen tehdyssä katselmuksessa. Rahnhielmin vaimoakaan ei tavoitettu, tämä oli jäänyt pakomatkallaan Ruotsin puolelle. Niinpä tila annettiin everstiluutnantti Otto Ernst Taubelle ja jo parisen vuotta myöhemmin majuri Enrst Gustaf von Willebrandille. Majuri oli naimisissa em. Creutz nuoremman tyttären kanssa ja oli jo 43 vuoden ikäinen saadessaan venäläisten pahasti runteleman talon haltuunsa. Hän sai ylennyksen everstiksi 1724, mutta Isoheikkilässä hän asui vielä 12 vuoden ajan.

Tuolloin, vuonna 1736, tuli everstiluutnantti Carl Haijen uudeksi isännäksi. Tämä oli Isoheikkilässä neljä vuotta, kunnes se siirtyi majuri Arnold Herman von Höinckenille. Vain muutamia kuukausia myöhemmin
majuri kuoli ja taas kerran talo sai nähdä uuden miehen. Rykmentinkirjuri Carl Ullner määrättiin virkatalon hoitajaksi, kunnes kuningas saisi nimitettyä uuden miehen virkaan. Tämä onnistui vielä vuoden 1740 aikana ja majuri Carl Edvard Fock muutti perheineen Isoheikkilään. Hän asui siellä noin 10 vuotta, kunnes seuraajansa Erik Armfelt saapui taloon. Tämä antoi vastoin kaikkia määräyksiä Isoheikkilän vuokralle kahdelle miehelle, jotka kaiken lisäksi aloittivat virkatalossa kapakkaliikkeen pidon.

Tätä ankeaa vaihetta kesti nelisen vuotta, kunnes Armfelt sai siirron muualle. Majuri Otto Wilhelm Lode hääti kapakoitsijat ja asui Isoheikkilässä 14 vuoden ajan, kunnes toinen majuri, Fredrik von Wallvijk korvasi hänet. Vuonna 1774 tapahtui taas isännänvaihto. Majuri Fockin poika, everstiluutnantti Reinhold Wilhelm Fock palasi isännän sijoille muutamaksi vuodeksi. Jo 1780 haltijaksi tuli majuri Adolf Eherenpol ja neljä vuotta tästä majuri Berndt Otto Stackelberg. Stackelberg viihtyi Isoheikkilässä vuoteen 1789, jolloin everstiluutnantti Carl Mannerheim tuli isännäksi. Carl Mannerheim oli Anjalan liikkeen puuhamiehiä ja sai kuolemantuomion maanpetoksesta. Hän sai armahduksen myöhemmin.

Mannerheim erosi virastaan 1795 ja seuraava majuri kohosi arvoasteikossa niin huikeaa vauhtia, että hän ei oikeastaan ehtinyt Isoheikkilän asioita hoitaakaan. Niinpä 1796 Knut von Troil mainitaan tilalla. Kaksi vuotta myöhemmin mies vaihtui ties monennenko kerran ja majuri, myöhempi kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskiöld tuli taloon. Hän asui harvinaisen kauan Isoheikkilässä eli kuolemaansa saakka vuonna 1821. Hänen leskensä Wivique Lagerborgin nai Turun hovioikeuden presidentti Erik Wallenskiöld, ent. Wallenius. Hän sai myös Isoheikkilän vuokraoikeuden. Kun Erik Wallensköld kuoli 1846, tuli Wiviquesta toisen kerran leski. Muuttokuormaa ei tarvinnut tehdä, koska hänen ainoa elossa ollut lapsensa, valtioneuvos Adolf Waldemar Wallensköld otti tilan hoitoonsa. Vuokra-aika päättyi 1869 ja tilaa tarjottiin nyt Adolf Waldemarille 50 vuoden ajaksi vuokralle. Tämä suostui ehdotukseen.

Wivique kuoli 1872 ja Adolf Waldemar Wallensköld vuotta myöhemmin. Tilan vuokraoikeus olisi jatkunut vuoteen 1919, mutta nyt sen nauttijaksi tuli tarkastaja Johan Vilhelm Jansson, jolle vuokraoikeus siis siirtyi. Jansson luopui tilasta 1908, kun Turun kaupunki otti kartanon itselleen luovuttaen sen agronomi Eino Airiston hoitoon. Kun 50 vuoden vuokrakausi vihdoin 1919 päättyi, lahjoitti silloinen valtioneuvosto tilalta 70 hehtaaria maata Turun Yliopistoseuralle. Tarkoituksena oli perustaa yliopiston keskus Isoheikkilään, mutta tämä hanke ei toteutunut koskaan. Vain pieni tähtitorni pystytettiin Isoheikkilän kukkulalle. Vaihtokaupassa vuonna 1945 tila palautui kaupungille, joka sitten myi sen SOK:lle teollisuuden käyttöön. Saman vuoden aikana kartano rakennuksineen hävitettiin kokonaan.

18.6.2008

Portlandin viides herttua

Englannin Nottinghamshiren maakunnan Warsopissa asui 1800-luvulla aikalaistensa omituiseksi määrittelemä herrasmies, Portlandin herttua William John Cavendish-Bentinck-Scott. Herttua oli syntynyt vuonna 1800 ja saanut etunimen William kaikkien muiden perheen poikien tavoin. Koska kuitenkin ainoastaan perheen vanhin poika sai käyttää tuota etunimeä, tunnettiin nuori herttua jatkossa pelkästään Johnina.

Kahdeksantoista vuoden iässä John aloitti sotilaspalveluksensa ja yleni kapteeniksi palvellen useissa eri rykmenteissä. Vuoden 1824 tienoilla hänet siirrettiin reserviin puolella palkalla. Tämä johtui vanhemman William veljen kuolemasta. Samaan aikaan Johnin uudeksi arvoksi tuli Titchfieldin markiisi ja hän tuli parlamentin jäsen. Tästä paikasta hän luopui paria vuotta myöhemmin
pikkuveljensä Georgen hyväksi.

Vuonna 1854 Portlandin neljäs herttua, William Johnin isä kuoli ja näin vanhimmasta eloonjäänestä pojasta
tuli "the fifth Duke Portland" - Portlandin viides herttua. Vaikka oma aika piti tuoretta herttuaa vähintäänkin omituisena, ovat jälkipolvet olleet armollisempia. Hän saattoi olla ekstrovertti muttei missään tapauksessa hullu tai tyhmä. Englannin kärsiessä huonoista ajoista pitivät Portlandin viidennen herttuan kaivuuprojektit toimessa noin 15,000 työmiestä peräti 18 vuoden ajan. Näin hänen työllistävä vaikutuksensa oli valtava.

Kaivuuprojektit keskittyivät hänen asuinkartanonsa maille. Ensinnäkin hänen talostansa edestä kulki 1000 yardin mittainen tunneli hevostallille. Leveyden puolesta siihen mahtui useampi mies kävelemään rinnakkain. Vierellä kulki toinen tunneli, joka oli hieman karkeatekoisempi. Sitä käyttivät työmiehet. Vielä pidempi, puolentoista mailin väylä vei talosta Worksopin taajaman liepeillä. Tämä tunneli oli niin leveä, että siinä mahtuivat kahdet hevoskärryt kohtaamaan.

Myös maanalaisia huoneita rakennettiin. Yksi näistä oli 160 jalkaa pitkä ja 63 leveä. Se tehtiin alunperin kappeliksi, mutta muutettiin myöhemmin taidegalleriaksi ja ajoittain tanssiaissaliksi. Kaikki maan alle rakennetut tilat oli luonnollisesti maalattu pinkillä värillä. Maan alla oli myös kylpyhuoneita, joita varten tarvittiin suunnaton määrä putkitöitä.

Vaikka Portlandin viides herttua oli hyvin varakas, oli hän myös erittäin pidetty työläisten keskuudessa. Hän saikin heiltä lempinimen "the workman's friend" - työmiehen ystävä. Modernina voi pitää sitä, että häneltä riitti töitä niin lahjakkaille kuin vähemmän taitaville. Hän vietti paljon aikaa työmailla keskustellen työläisten kanssa. Hänen kerrotaan myös vaatineen korkeatasoista viimeistelyä. Uudet työkoneet ja menetelmät olivat alati herttuan kiinnostuksen kohteena. Toisaalta hänen palvelijansa eivät saaneet tervehtiä isäntäänsä törmätessään tähän kartanon käytäville. Herttua itse jähmettyi tuollaisessa tilanteessa paikoilleen ja jatkoi matkaansa vasta, kun palveluskunta oli kadonnut näkyvistä.

Naimisiin viides herttuamme ei koskaan mennyt saatuaan rukkaset oopperalaulajatar Adelaide Kembleltä.
Omia lapsia hänellä ei ollut, mutta joka tapauksessa hän piti lapsista paljon.

Portlandin viidennen herttuan lumous ei haihtunut vielä hänen kuolemaansa. William John Cavendish-Bentinck-Scott kuoli joulukuun alussa 1879 ja 27 vuotta myöhemmin Walter Thomas Drucen leski väitti, että hänen appensa Thomas Charles Druce oli itseasiassa ollut Portlandin viiden herttua. Hän olisi elänyt kaksoiselämää Thomaksena ja lavastanut oman kuolemansa vuonna 1864. Arkku oli miniän mukaan haudattu tyhjänä.

Drucen leski perheineen halusi tätä kautta perinnönjaolle Portlandin kuolinpesään. Kiista jatkui aina vuoteen 1903. Tuolloin rouva Druce joutui mielisairaalaan. Jälkeläiset perustivat oman yhtiön 30,000 punnan pääomalla taisteluun Portlandin perinnöstä. Tämä pääoma myytiin halukaille joille samalla luvattiin huikeita voittoja, kunhan oikeus ensin toteutuisi.

Vihdoin vuonna 1907 Thomas Charles Drucen hauta avattiin. Arkusta löydettiin odotetusti yli 40 vuotta vainajana ollut Thomas Druce ja ym. valheelle perustettu yhtiö kaatui saman tien. Portlandin herttuan kuolema huomioitiin myös suomalaisissa tiedotusvälineissä vuonna 1879.

17.6.2008

Tutkimaton Somero

Someron Sylvänän kylän Näykin talon isäntänä oli 1600- ja 1700-lukujen taitteessa Sigfrid Bertilsson, joka ehti olla kolme kertaa naimisissa. Näistä avioista viimeisimmän hän solmi naapuritalo Timperissä syntyneen Karin Thomasdotterin kanssa.

Sigfrid Bertilssonin ja Karin lapsista vuonna 1710 syntynyt Thomas tuli Näykin seuraavaksi isännäksi. Vaimo Walborgin hän haki Ihamäen Nikulasta. Kolmatta sukupolvea Näykillä edusti sitten heidän poikansa, 30.4.1745 syntynyt Johan Thomasson, joka oli naimisissa Maria Hiiskon kanssa.

Oma esiäitini oli Sigfridin ja Karinin nuorin lapsi, kesällä 1724 syntynyt Lisa. Hän avioitui joskus 1740-luvun lopulla entisen sotilaan, Henrik Eklöfin kanssa. Henrik lienee tehnyt täyden palveluksen sotaväessä, koska hänet viimeistään 1750-luvulla mainitaan Sillanpään kylässä sijainneen Möngön talon isännäksi. Henrikin ja Lisan lapsenlapsista löytyy mm. pertteliläisen torpparin, Juha Ahlbergin vaimo Stina Henriksdotter. Juhan pojanpoika oli isoisäni isä.

Someron tutkimista on itselläni vaikeuttanut se, että en ennestään tunne aluetta juuri lainkaan. Sukututkijan kannattaisi aina hankkia mielenkiintonsa kohteena olevasta pitäjästä vähintäänkin peruskartta, jonka pohjalta eri kylien välisiä yhteyksiä voi tarkastella lähemmin. Pitäjän historiasta kirjoitetut teokset ja isäntäluettelot ovat myös alkutaipaleen tärkeimpiä apuvälineitä. Rippikirjat Someron osalta ovat melko helppolukuisia, erityisesti 1700-luvun lopulta alkaen. Sen sijaan kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloissa on hyvin epäselviä jaksoja.

Onneksi HisKi tarjoaa kattavasti Someron vihittyjen luettelot sekä kastetut lukuunottamatta vuosia 1716-1836. Viimeksi mainittuja voi toki käyttää mormonien Family Search -sivuston kautta, mutta sieltä löytyvät vain henkilöiden nimet päivämäärineen. Kyliä tuo mormonien palvelu ei sisällä.

Tässä vaiheessa olen saanut selville, että Möngön tila liitettiin yhdessä viereisen Torkon kanssa Åvikin lasitehtaan maihin ja näistä tiloista muodostettiin Åvikin kartanon perusrunko. Myöhemmin 1820- ja 1830-luvuilla mukaan tulivat vielä Nurkan ja Jaakkolan talot.

Sylvänän Näykki sen säilyi ainakin 1930-luvulle saakka itsenäisenä tilana ja kaiken lisäksi saman omistajasuvun hallussa. Suomen Maatilat II -kirja kertoo, että talon isännäksi tuli 1924 Matti Näykki, jonka suvulla tila on "tiettävästi aina ollut". Vaikka tilasta oli jo tuossa vaiheessa erotettu seitsemän palstatilaa, oli talossa jäljellä 100 hehtaarin maat. Näistä metsää oli noin 60% ja peltoa loput. Kuten oheisesta kuvasta vuodelta 1931 voidaan huomata, oli Näykille tehty uusi puinen päärakennus 1920-luvun lopulla.

Tässä vaiheessa en ole katsonut aiheelliseksi lisätä somerolaisten esivanhempia jälkeläistaulustoja sivuilleni. Ne sisältävät vielä liikaa tarkistamattomia henkilötietoja ja osin epämääräisiä sukujohtoja. Ehkäpä satunnainen lukija voi kertoa osoitteeseen palaute (*) varola.fi mikäli hänellä on omia selvityksiä Möngön ja Näykin talollisista.

16.6.2008

Miesvainajan velimies

Pusulan Vörlön kylän Anttilan talossa vuonna 1775 syntynyt Henrik Johansson tuli Nummen Hyrsylän Uron talon isännäksi naituaan edellisen talollisen lesken, Christinan. Christina oli puolestaan syntynyt Tavolan Sepällä. Henrik Johanssonilla ja Christinalla ei ollut yhteisiä lapsia ja niinpä Henrikin kuoleman jälkeen isännäksi tuli ensimmäisestä aviosta vuonna 1791 syntynyt poika Johan.

Johan Henriksson meni naimisiin Sammatin Lohilammen rusthollarin tyttären, Christina Leekmanin kanssa. Urolla heille syntyi yhteensä kahdeksan lasta. Näistä esikoistytär Maria Christinan vei vihille vihtiläinen torppari Adolf Wikström, joka oli kotoisin Härköilän kylän Tuusalta.

Seuraavana syntynyt poika Johan Gustaf ei jostain syystä tullut kotitalonsa isännäksi isänsä jälkeen, vaan kuoli naimattomana ja lapsettomana 50 vuoden iässä Urolla. Sen sijaan häntä kaksi vuotta nuorempi Anders Gabriel otti talon hoitoonsa isä Johanin ikäännyttä. Puolisonsa Fredrika Matheniuksen hän kävi hakemassa Pusulan Hattulan Mattilasta.

Pikkuveli Karl Henrikin myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt, mutta sisarussarjan seuraavana syntyneen Ulrikan kohdalta olen löytänyt ristiriitaista tietoa. Muutama kuukausi Ulrikan syntymän jälkeen Urolla kuolee muutaman viikon ikäiseksi merkitty samanniminen lapsi, jonka isäksi väitetään isäntä Johania. Kuitenkin
vuonna 1856 menee Uron Ulrika Johansdotter naimisiin Remalan Paakkalassa eli lähes naapuritalossa myöhemmin asuneen kelloseppä Herman Henrik Sandbergin kanssa. Onko kyseessä virheellinen merkintä haudattujen luettelossa vai oma muistiinpanovirhe rippikirjasta joskus 1990-luvun lopulla? Tätä kysymystä en ole tätä tekstiä varten selvittänyt. Ehkäpä joku lukijoista tietää?

Seuraavina syntyivät sisarukset Henrika ja Amalia, jotka näyttäisivät käyttäneen äidiltä perittyä Lekman -sukunimeä. Heistä vanhempi eli Henrika muutti Helsinkiin vuonna 1869, kun taas Amalia oli jo 1861 lähtenyt Pietariin saakka. Hän oli todennäköisesti se Amalia Lekman, jonka 1863 vei vihille herra Carl Erik Tallqvist. Tämä Carl Erik ei ilmeisesti ole Karjalohjan Tallaan kylästä lähteneen samannimisen suvun jälkeläinen.

Perheen kuopus oli Jakob Fredrik Nyman, joka jäi asumaan kotitaloonsa. Näin työvoimaa varmaan riitti tilanhoitoon, kun peräti kolme veljestä viljeli Uron maita. Loppukesästä 1875 kuoli kuitenkin vanhin veljeksistä, JOhan Gustaf. Isäntä Anders Gabrielin voimat uupuivat joulukuussa seuraavana vuonna ja näin Fredrika Matheniuksesta tuli leski. Ehkä enemmän käytännön kuin rakkauden takia tuli eteen anomus Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen. Tsaari Aleksanteri II:n hallinto sai siten eteensä lupapyynnön Fredrika Matheniuksen ja hänen miesvainajansa Anders Gabrielin Nymanin veljen, Jakob Fredrikin avioliittoon.

Tuohon aikaan oli vielä olemassa laki, joka esti leskeä naimasta miehen veljeä suoraan. Samaa tapaa sovellettiin myös serkusten väliseen avioliittoon. Mitään ongelmaa asiassa ei loppujen lopuksi ollut ja pitäjän kirkkoherran haltuun päätyi oheinen lupa tälle ehkä enemmän käytännön syiden kuin rakkauden takia solmitulle avioliitolle. Toki tästä ajasta on vaikea nähdä tilannetta samalla tavalla kuin aikalaiset sen kokivat......

12.6.2008

Olin ja Erling

Lohjan Hongiston rusthollissa syntyi 12.5.1800 poikalapsi, joka sai nimen Karl Johan. Isä Fredrik oli oman isänsä jälkeen tullut talon isännäksi ja mennyt naimisiin Vaanilan ratsutilalta kotoisin olleen Anna Hedvig Forsmanin kanssa.

Perheessä oli Karl Johanin lisäksi viisi lasta, joista esikoispoika Jacob Fredrik jäi kotitilalle. Sisko Lena oli naimisissa Vihdin Irjalassa asuneen tilanhoitaja Vilhelm Holmströmin kanssa ja toisen siskon, Hedvig Sofian vei vihille Nummen Oinolan kylän Päkärin talollinen, Emanuel Malin. Kolmas sisko oli nimeltään Ulrika ja hänen puolisonsa oli Karl Fredrik Simolin. Herra Simolin oli kotoisin Vihdin Leppärlästä, mutta avioliiton kautta hänestä tuli Hongiston 1/3 tilan rusthollari appensa
jälkeen. Karl Johanin nuorin veli oli Anders Wilhelm Olin, jonka puolisona oli Muijalan kylän Soltin rusthollarin tytär Stina Lisa Soltin. Heidän myöhempiä vaiheita en ole selvittänyt.

Karl Johanin vaiheista on sen sijaan säilynyt hieman enemmän tietoja. Vanhemmat lähettivät hänet 12 vuoden iässä Helsingin triviaalikouluun, josta hänen parin kuukauden loman jälkeen jatkoi Porvoon lukioon. Ylioppillaksi nuorukaisemme pääsi Turussa huhtikuun lopulla 1822 ja Turun palon jälkeen hänet merkittiin Uusmaalaisen osakunnan matrikkeliin.

Jouluun 10. päivä vuonna 1825 hän sai todistuksen pappisvirkaan pyrkimistä varten ja neljä päivää myöhemmin hänet jo vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa. Virkaura vei Karl Johanin Paraisten, Uskelan ja Kiikalan kautta Ahvenanmaalle, Jomalaan. Sieltä hänet löydettiin Saltvikin kapplaiseksi vuonna 1835.


Paria vuotta aiemmin hän oli mennyt naimisiin Selma Lovisa Erlingin kanssa, johon hän oli varmaankin tutustunut Kiikalassa ollessaan. Selman isä Jakob Johan Erling oli kiertänyt eri pappisviroissa Somerolla ja Kiikalassa samoihin aikoihin kun Karl Johan oli töissä seudulla.

Karl Johan Olinilla ja Selma Lovisa Erlingillä oli ainakin kaksi aikuiseksi elänyttä poikaa, jotka tosin joutuivat kasvamaan koko lailla isättöminä. Karl Johan menehtyi jo toukokuussa 1838 rintakuumeeseen Rangsbyn kylässä Saltvikin pitäjässä. Leskivaimo ei ilmeisesti avioitunut koskaan uudestaan ja kuoli vasta vuonna 1902. Jossain välissä Selma ehti valokuvaan aikuistuneiden poikiensa. Näistä pari kuukautta isänsä kuoleman jälkeen syntynyt Karl Edvard opiskeli lääketiedettä ja toimi sittemmin Ikaalisten piirin piirilääkärinä.

Karl Edvard Olinin puoliso oli Hilda Emerentia Lönnberg (s. 1842 Salo - k. 1915 Helsinki). Pariskunnan lapsista tytär Gertrudin puoliso oli Paavo Werner Paloheimo, poika Karl Johan Anna Sofia Grönfeldt ja Gunnar Edvardin eräs Hilda. Mielenkiintoisesti eräät tutkijat ovat löytäneet Hilda Emerentia Lönnbergin erääksi esiäidiksi Kustaa Vaasan tyttärentyttären, kuvitteelllisen Emerentia Tottin. Tästä ns. Alftan-kronikkaan pohjautuvasta sukutarinasta on erittäin kattava esitys uusimmassa Genos -lehdessä.

Olen tämä artikkelin kirjoittamisen yhteydessä lisännyt kotisivuilleni uuden tauluston, Lohjan Olinit.

11.6.2008

Kirjanpitäjä Aijalasta

Kiskon Orijärven kaivoksen kirjanpitäjänä oli 1810-20 -luvuilla Carl Gustaf Hageman, joka oli rippikirjan mukaan syntynyt vuonna 1790. Puoliso Christina Lönnqvist oli syntynyt Bromarvissa, mutta hänen isänsä oli kotoisin Kiskon Aijalan kylästä. Siellä ruotsalaissyntyinen C. G. Hageman myös perheineen asui aina 1830-luvulle saakka. Tuolloin he perheen vanhemmat nuorempien lasten kanssa muuttivat Perniöön. Valitettavasti Perniö sisäänmuuttaneiden luetteloista ei kyseiseltä vuodelta 1831 löydy tätä perhettä.

Lapsia pariskunnalla oli neljä, joista kaksi ensimmäistä syntyi ennen Carl Gustafin ja Christinan avioitumista. Lapsista kolme oli poikia. Heistä esikoinen Carl Fredrik muutti Somerolle, missä hänet tapaa puusepänkisällinä Terttilän kylässä. Samoihin aikoihin hänen nuorin veljensä Gustaf Ferdinand saapui myös Terttilään, missä hän nai Luukkalan talon tyttären, Eva Lovisan. Gustafista tuli kylän Juntin talon puolikkaan tilan isäntä. Veljesten Carl Fredrikin ja Gustaf Ferdinandin myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole tietoa koottuna.

Tytär Engla Stina kolmas veli oli nimeltään Bror Johan Adolf, mutta hänen jälkensä häviävät tuon Perniön muuton myötä. Ainoa tytär Engla Stina lienee kuollut aivan pienenä, koska rippikirjoissa häntä ei mainita lainkaan.

Perheen äidin, Christinan suku oli siis kiskolainen. Hänen isänsä isoisä Christer Christersson oli syntynyt vuoden 1666 paikkeilla ja oli Aijalan kylän vieressä sijaitsevan Lapinkylän augmenttitilan isäntä 1700-luvun alussa. Tämä augmentti kulki myöhemmin nimellä Lönnqvist - itselleni ei ole selvinnyt kummin päin nimi tässä tapauksessa kulki. Saiko suku nimensä taloltaan vai talo asujiltaan?

Yksi mielenkiintoinen piirre Christinan suvusta löytyy. Hänen isänsä äiti oli nimeltään Grisilia. Tämä hyvin erikoinen etunimi on on todella harvinainen muualla Suomessa, kun taas kiskolaisista ja perniöläisistä lapsista sen sai 1700-luvulla peräti kaksitoista tyttöä. HisKi -haulla muualta maasta löytyy yhteensä vain kuusi Grisiliaa. Nimen varhaisempi kirjoitusasu on Pohjoismaissa ollut mm. Gresilla tai Grisilla ja sen sanotaan osin periytyvän jo keskiajalta. Olihan Grisilia yksi keskiajan saagojen tunnetuimmista sankarittarista. Esimerkiksi Boccacio käytti hahmoa eräässä Decameronista kertovassa novellissaan ja Petrarcan tekemä latinankielinen käännös levisi laajalle Keski-Eurooppaan sekä Skandinaviaan.




10.6.2008

Hellas

Helsingissä 1790-luvulla vaikuttaneen nahkuri Gustav Gardbergin isänpuoleiset sukujuuret tulevat Vihdin Kaharlan kylän Jaakkolan talosta. Siellä niitä voidaan seurata aina 1500-luvun puolivälin tienoille, isäntä Jacob Pålssoniin saakka. Mitä ilmeisemmin kylän nimestä muodostettua sukunimeä on käytetty vuosisatojen mittaan muodoissa Kaharberg - Karberg - Garberg - Gardberg. Jacob oli Jaakkolan isäntänä vuosina 1559-1582 ja hänen jälkeläisensä omistavat yhä 2000-luvulla tämän vanhan ratsutilan.

Helsinkiläistynyt nahkurimme oli naimisissa erään Maria Christina Bergmanin kanssa, joka oli miestään 15 vuotta nuorempi. Gustavista tuli nuorempi mestari vuonna 1796 ja nahkureiden oltermanni 1804, vaikka hän ei ollut kirjoitustaitoinen. Ehkä tästä johtuen hänen perunkirjoituksessaan vuonna 1808 ilmeni eräitä epäselvyyksiä ja koko homma
otettiin uusiksi kesällä 1820. Tuolloin huomattiin Gardbergin omistaneen Unionkadulle Eteläisessä korttelissa tontin ja talon yhteisarvoltaan yli 2500 ruplaa.

Perheen lapsista vuonna 1799 syntynyt isänsä kaima Gustav Gardberg nuorempi meni naimisiin Vihdin Sukselan kylän rusthollista kotoisin olleen Eva Stina Berghällin kanssa. Vaimon sukujuuria voidaan seurata taaksepäin Lohjan Roution Rautell -sukuun sekä Lohjansaaren Pyölin kylän Kiertilän taloon ja aina 1600-luvun alkupuolelle saakka.

Nuorempi Gustav työskenteli isänsä tavoin nahkurina ja nahkurimestarina asuen kotikaupungissaan Helsingissä. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista ainakin kaksi vanhinta kuoli nuorena aikuisena ilman puolisoa tai jälkeläisiä. Tyttäristä Maria Christinan, Carolina Wilhelminan, Edla Sofian ja Amanda Matildan myöhemmät vaiheet ovat jääneet itseltäni kirjaamatt
a.

Kahdesta veljeksestä Anton Gabriel peri isänsä ammatin kehittäen siitä todellista teollisuutta Tammisaaren kaupunkiin. Hänestä leivottiin nahkurimestari 1861 ja tehtailijana hänet opittiin tuntemaan pari vuotta myöhemmin. Gardbergin tehtaan nuorten työläisten kerrotaan aiheuttaneen jonkin verran "hälinää" Tammisaaressa ja tämän katsottiin johtuvat vaikutusvaltaisen poliisin, Viktor Seleniuksen sekä Anton Gabrielin turhan läheisistä väleistä.

Anton Gabrielin vaimo Maria Serafina Olin oli syntynyt Vihdissä 1839 ja oli äitinsä puolelta kaukaista sukua miehelleen.

Karl Edvard Gardberg, Anton Gabrielin nuorempi veli, kävi Helsingin triviaalikoulua. Jossain vaiheessa merielämä alkoi kiehtoa nuorukaista ja ajan myötä hänestä tuli merikapteeni. Yksi hänen aluksistaan oli kuunari "Aino af Ekenäs". Tammisaaren kaupunki myönsi hänelle porvarinoikeudet 1872 ja tämä luonnollisesti mahdollisti kunnollisen liiketoiminnan aloittamisen. Aino oli monia vuosia Tammisaaren ainoa syvämeripurjehdukseen soveltuva alus ja sillä tehtiin matkoja mm. Englantiin ja Espanjaan.

Karl Edvard löysi puolisonsa Amanda Lindgrenin veljensä tavoin Vihdistä. Perheeseen ilmaantui 13 lasta vuosien 1867-1889 välillä. Esikoistytär Elise Augusta näki päivänvalon Atlantin valtamerellä. Näin oli hyvin luonnollista, että seuraavana syntyneestä velipoika Karl Johan Eliaksesta tuli isänsä tavoin merikapteeni. Hän purjehti mm. Ainolla. Karl Johan Elias kuoli Ranskassa, Seten kaupungissa ja tarinan mukaan suuri joukko paikallisia asukkaita pormestarinsa johdolla olisi osallistunut hänen hautajaisiinsa.

Tästä laajasta lapsikatraasta Hugo Edvard oli syntynyt Vihdissä 1870 ja myöhemmin hän toimi kauppiaan Turussa ollen naimisissa Alli Hedenströmin kanssa.

Perheen merellisiä perinteitä piti yllä myös Knut Oskar (s. 1877 Tammisaaressa). Hänet mainitaan mm. Capella -nimisen aluksen kapteenina. Hän oli naimisissa sairaanhoitaja Gurli Westerlundin kanssa.

Epäilemättä kuuluisimmaksi nousi kuitenkin 5.11.1873 syntynyt Anton Rudolf Gardberg, joka käytti kutsumanimenään Rudolfia. Hän perusti 1895 ns. siirtomaatavaraliikkeen, joka myi ajan tavan mukaan kaikkea mahdollista. Eniten liike myi Venäjältä tuotuja makeisia, vaikka lehdissä ilmoiteltiin myös polkupyöristä ja vaikkapa oluesta. Vähitellen tästä liikkeestä saaduilla varoilla Rudolf Gardberg osti yhdessä veljensä Hugon kanssa Helsingin karamellitehtaan Turun haaran sen silloiselta omistajalta, Nuchim Bonsdroffilta. Hyvin nopeasti hän perusti kokonaan uuden yhtiön, joka tuli tunnetuksi kreikan kielen lupausta merkitsevällä sanalla Hellas. Näin sai alkunsa nyt jo kuollut, legendaarinen makeistuottaja. Myöhemmistä vaiheista voit lukea vaikka täältä!


9.6.2008

Mennander -suku Loviisassa

Karjalohjan Kuusian kylän Isotalon ja sen jaon jälkeen Vanhatalon isäntä Abraham Heerman oli naimisissa Katteluksen rusthollarin tyttären, Magdalenan kanssa. Pariskunnalla oli neljä lasta, joista ainakin kolmella oli omaa perhettä.

Esikoispoika Johan meni naimisiin läheisen Långvikin kylän Tavian rusthollarin tyttären, Christina Tavoniuksen kanssa ja jäi kotitalonsa isännäksi.

Paria vuotta nuorempi sisar Maija Stina Heerman oli kahdesti naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli Lohjansaaressa sijaitsevan Marttilan kylän Tervan talollinen Erik Martelin. Erik kuoli vuonna 1809 ja lähes
täsmälleen vuotta myöhemmin Maija Stina avioitui Johan Bomanin kanssa, josta samalla tuli Tervan uusi isäntä.

Näiden kahden sisaruksen välissä syntyi nimen Nils saanut poikalapsi, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan en ole onnistunut löytämään mitään tietoja.

Lapsikvartetin nuorimmainen Ulrika syntyi marraskuun lopulla vuonna 1770. Hän ehti naimisiin hieman aikakauden muita nuoria naisia myöhemmin, vasta yli 30 vuoden iässä. TUolloin Karjalohjan kirkkoon asteli hänen vierellään Hämeenlinnassa 17.3.1774 syntynyt, mutta Loviisassa tuolloin asunut värjäri Benjamin Mennander. On jännittävää ajatella, missä olosuhteissa Benjamin ja Ulrika ovat toisiinsa tutustuneet.

Perhe asusti Loviisan kaupungin toisen korttelin talossa numero 31. Värjärin ammatti Benjaminille on tullut varmaan isän perintönä, koskapa tämä oli ollut samassa toimessa Hämeenlinnassa. Äiti Maria Agarian isä
Christopfer oli taasen tukholmalainen puuvillankutoja, joten tätä kautta suvussa kulki hyvin vahva kankaankäsittelytaito.

Benjamin Mennanderilla ja Ulrika Heermanilla oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat hauskasti syntyneet maalis-, huhti- ja toukokuussa kahden vuoden välein.

Nuorimmainen, Gustaf Adolf, kävi ensin Loviisan triviaalikoulua ja sen jälkeen Viipurin lukiota 8.9.1823-1827. Sieltä hän siirtyi opiskelemaan Tartoon. Opiskelu ei kantanut suurempaa hedelmää ja Gustaf Adolfista tuli lopulta merimies. Kun hänen äitinsä perunkirjoitusta pidettiin vuonna 1843, oleskeli Gustaf Adolf tuolloin Amerikassa. Hän pysyi naimattomana koko ikänsä ja kuoli viimeistään 1852.

Veljestrion vanhin, Carl Magnus, seurasi isäänsä värjärin ammatissa. Perheellä lienee ollut hieman tavallista isompi värjäämö, koska äiti Ulrikaa nimitetään lehtitiedoissa tehtailijan leskeksi. Carl Magnuksen puoliso oli Carolina Charlotta Lönnrot, joka sukunimestään huolimatta ei ollut mitään sukua Sammatin suurelle pojalle.
Carl Magnuksen ja Carolinan kahdesta pojasta vanhempi kuoli lapsena, mutta vuonna 1830 syntyneestä Karl Johanista tuli paitsi ylioppilas, myös nuorempi aliupseeri Suomen Kaartiin 1851. Jo seuraavana vuonna hän erosi palveluksesta ja seitsemisen vuotta myöhemmin hänet tavataan Ruotsinpyhtään Tesjoen kylässä tilanomistajana.

Gustaf Adolfin ja Carl Magnus velipoika Jonas Henrik joutui hänkin kuluttamaan kotikaupunkinsa triviaalikoulun penkkejä samoin kuin Viipurin lukion istuimia. Ylioppilas hänestä tuli Turussa 16.10.1824 ja tuomarintutkinnon hän suoritti tässä entisessä pääkaupungissamme joulukuussa 1828. Kunnallisten virkojen ketju päättyi Kristiinankaupungin pormestarin toimeen sekä Viipurin kunnallispormestariksi nimittämiseen. Valitettavasti varhainen kuolema vei Jonas Henrikin ennen viimeksi mainittuun tehtävään siirtymistä.

Benjamin Mennander oli kuollut poikiensa ollessa vielä alaikäisiä ja niinpä heidän kasvatuksensa jäi Ulrika Heermanin harteilla. Kuten edeltä voidaan huomata, hän onnistui siinä sangen hyvin. Toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1843, neljännesvuosisata miehensä kuoleman jälkeen menehtyi leski Ulrika.
Kuolinilmoituksen julkaisi ainakin Finlands Allmänna Tidning -sanomalehti.

Mennander -suvun alkuperää voidaan seurata aina 1600-luvun alkupuolelle saakka. Kantaisänä voidaan pitää Kalannin kappalaisena ja tilanomistajana Männäisten kylässä ollutta Jonas Raumannusta, joka oli ensimmäisessä aviossaan naimisissa Elisabet Belterin kanssa. Tästä liitost oli Benjaminin suora esi-isä, Turussa 20.11.1640 syntynyt Anders Mennander. Tämä Anders kuoli isänsä jalanjäljissä Kalannin kappalaisena.

Mennander -suvun kuuluisin jälkeläinen lienee Karl Fredrik M., joka oli Turun piispana vuosina 1757-1775. Turusta hän siirtyi Ruotsin puolelle toimien Upsalan arkkipiispana aina vuoteen 1786.


6.6.2008

Testamentti Lontoosta

Kiskon pitäjän Hongiston rusthollissa 1747 syntynyt Helena oli talon isännän Mikon ja vaimonsa Leena Forsmanin nelilapsisen perheen nuorimmainen. Sisarustensa tavoin hän käytti isä Mikon äitinsäisältä perittyä sukunimeä muodossa Lundborg. Tuo isoisä oli nimittäin Leilän rusthollari Casper von Lund.

Vuonna 1770 Helena Lundborg vihittiin Kiskossa turkulaisen porvari Thomas Ekmanin kan
ssa. Pariskunta asettui miehen kotikaupunkiin ja ajan mittaan perheeseen syntyi kuusi lasta, minkä lisäksi Helena sai elokuussa 1777 kuolleen tyttölapsen. Muutenkaan ei pariskunnalla ollut onnea, niin porvareita kuin olivatkin. Lapsista kaksi kuoli pienenä ja tyttäret Albertina sekä Helena hukkuivat samassa onnettomuudessa kesällä 1799. Sukua jatkoi ilmeisesti vain vuonna 1775 syntynyt Ulrika, joka meni naimisiin vahtimestari Isak Packalenin kanssa.

Isak asui vihkimisen aikaan vuonna 1795 Turussa, mutta 1800-luvun alussa hän siirtyi perheineen kotitalonsa isännäksi Tyrvään Vanhakylän Kaltsilaan. Siellä isä Henrik P. oli kruununnimismiehenä
ja rusthollarina. Puoliso ja näin myös Isakin äiti oli Maria Matintytär Tolpo, joka itse oli kruununnimismiehen tytär. Kaltsilassa Isak ja Ulrika kasvattivat perheensä ja siellä he myös kuolivat, Isak vuonna 1817 ja Ulrika vasta 1853.

Thomas Ekmanin ja Helena Lundborgin perheessä asui vielä 1770-luvulla miehen äiti, leskivaimo Walborg Nilsdotter. Tätä kautta päästään Thomas sukuperän jäljille. Hän nimittäin oli syntynyt silloisen Loimaan, nykyisen Alastaron Tammiaisen kylän Kestin talossa tammikuussa 1740 Walborgin ja hänen toisen puolisonsa, Erik Thomassonin perheeseen. Isä Erik oli tullut Kestin isännäksi naituaan Walborgin, edellisen isännän lesken. Walborgin ja Thomaksen suruksi Erik kuoli jo saman vuoden elokuussa punatautiin. Jotenkin asiat ovat sitten lutviutuneet, koska Thomas pystyi hakeutumaan turkulaiseksi porvariksi. Sukunimensä hän otti kotikylän nimestä.


Thomas Ekman kuoli keväällä 1789 ja leskiäiti Helena Lundborg jäi asumaan Turkuun, missä perhe viimeistään 1760-luvulta alkaen omisti Torikorttelin talon numero 138. Talon nimenä oli ilmeisesti Hoperi tai Noperi. Helenan elämä ei varmaan aina ollut helppoa. Aikuistimisen kynnyksellä hukkuneiden tyttärien kuolema on varmasti ollut raskas taakka kantaa. 1800-luvulle tultaessa Helenan taloudellinen ahdinko koheni yllättävää kautta. Lontoolainen kauppias John Spiekers oli 1770-luvulla testamentin synnyinkaupungilleen. Siinä hän lahjoitti varoja, joilla hankittiin vuosittain viljatynnyreitä turkulaisille köyhille ja sairaille. Åbo Tidning julkaisi vuoden 1807 lahjoitustiedot numerossaan 51, joka ilmestyi kesäkuun 27. päivä.

Tuon listauksen mukaan porvari Ekmanin leski Lena Lundberg, s. 1747 sai yhden tynnyrin "Spiekerska Magazinet" -nimisen, Luostarinkadulla sijainneen talon varastosta keskiviikkona, 22.6.1807.

Listauksesta löytyy kosolti muitakin tuttuja nimiä, kuten viimeisenä ollut entinen porvari Otto Procopeus. Hän oli vänrikki Gabriel P:n ja Johanna Jägerhorn af Storbyn poika, joka oli ollut naimisissa ensin Kristina Tortzenin ja tämän kuoltua Anna Elisabeth Hyvenin kanssa.

5.6.2008

Peruukkimaakari Willstedt

Porin kaupungin maistraatti oli 1700-luvun alkupuolella huolissaan kunnollisten käsityöläisten riittävyydestä. Vielä vuonna 1738 tilanne oli sangen köyhä, koko kaupungissa oli vain seitsemän käsityön ammattilaista. Näistä oli kaksi räätäleitä ja lisäksi yksi suutari, peruukintekijä, kirjansitoja, puuseppä ja muurarimestari. Näistä seitsemästä vain muurarimiestari oli ammattimestari. Kaikkien muiden sanotaan olleen "toimissaan sangen heikkoja, niin että ympärillä olevalla maakunnalla oli heistä varsin vähän apua".

Tästä ahdingosta kaupunki pääsi seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja vuonna 1752 voitiin luetteloida jo peräti 39 käsityöläistä. Näiden lisäksi merkittiin ylös heidän yhdeksän oppipoikaansa. 1760-luvulla käsityöläisten määrä kohosi jo yli puolen sadan, joista 32 oli mestareita.

Edellä mainittujen ammattien lisäksi Porista löytyi mm. leipuri, tynnyrintekijä, lasimestari, köydenpunoja, nahkuri ja säämiskänvalmistaja. Tähän tekstiin olen ottanut lähempään tarkasteluun vuonna 1750 syntyneen peruukintekijä Erik Willstedtin, jonka ammattillinen ura osui 1700-luvun loppupuolelle ja 1800-luvun alkuun.

Tämä mies oli inkoolaisen nimismiehen poika ja noin 25 vuoden iässä hän löysi vaimokseen porilaisen "jungfrun", Helena Elisabet Cappströmin. Ylioppilasmatrikkelin mukaan hän saattoi olla turkulaisen vartiomieheb, Henrik Kappströmin ja Anna Stenlundin tytär, mutta kirjallista todistusaineistoa en tähän ole muualta vielä löytänyt. Turussa asui samaan aikaan myös tornivahti Simo Kappström, jonka vaimo Walborg kuoli 47 vuoden ikäisenä maaliskuussa 1764. Täten myös he voisivat olla Erik Willstedtin appivanhemmat.

Erik Willstedtin ja Helena cappströmin viidestä lapsesta kolme nuorimmaista kuoli pienenä. Esikoispoika Johanin kohtalosta en ole selvillä, kun taas vuonna 1778 syntyneeseen Erikiin törmäsin sattumalta Mustion ruukilla. Eri lähteistä kootun tiedon perusteella ilmenee, että hän opiskeli jo 10 vuoden iässä Porin triviaalikoulussa valmistuen kesällä 1796 ylioppilaaksi. Satakuntalaisen osakunnan jäsenenä hän jatkoi opiskeluaan ja uran ensimmäinen kohokohta lienee ollut pappisvihkimys heinäkuussa 1803. Samana vuonna hänet määrättiin Perttelin pitäjään kappalaisen apulaiseksi, mistä hän kolmisen vuotta myöhemmin siirtyi naapuriin, Kiskoon, sikäläisen kirkkoherran apulaiseksi. Matka jatkui Uudenmaan suuntaan Karjaalle, minne Erikistä leivottiin vt. kirkkoherra 1808. Mustion ruukilla hän pyörähti 1810-luvulla tehtaansaarnaajana. Pyhäjärven Ul kappalainen Erik Willstedtistä tuli 1815 ja varapastori arvon hän sai 1828.

Kuten sanottua, oli Erik Inkoon nimismiehen poika. Poikansa kaima Erik Wilstedt oli naimisissa erään Maria Helena Commanderin kanssa. Miksi sitten Erik juniorista tuli nimenomaan peruukintekijä? Kysymykseen löytyy mielestäni hyvin helppo vastaus. Isä Erik kuoli vuonna 1753 ja neljä vuotta myöhemmin leskivaimo Commander meni uusiin naimisiin helsinkiläisen peruukintekijä Johan Fredrik Bäckmanin kanssa. Oli siis mitä luontevinta, että isäpuoli opetti Erikille ammattinsa saloja ja tätä kautta poika päätyi Poriin taitojaan soveltamaan.


Koska sukunimi Willstedt ei 1700-luvulla ollut mitenkään yleinen Suomessa, tulee mieleen etsiä yhteyksiä Sammatin Myllykylän Lätin talosta lähteen ao. nimisen suvun ja porilaisen käsityöläisemme välillä. Ylioppilasmatrikkeliin ja Sammatin rippikirjoihin nojautuen tuntuisi hyvin vahvasti siltä, että Inkoossa asunut Erik Wilstedt oli Lätin rusthollarin, Olof Nilssonin ja vaimonsa Brita Mårtensdotterin poika. Rippikirjamerkinnän mukaan hän asui vielä vuoden 1733 paikkeilla kotitalossaan, mutta tämän jälkeen ei merkintöjä ole. Täydellistä varmuutta asiasta ei ole, mutta erittäin todennäköistä on tämän Willstedt-sukuhaaran polveutuminen Myllykylän ratsutilalta.

Erik Willstedt nuoremman ja Johanna Lietzenin perheessä oli kolme tytärtä, joista esikoisena Kiskossa syntynyt Johanna lienee kuollut lapsena. Tytär Sofia meni naimisiin kruununnimismies Adolf Printzin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi vuonna 1839 Helene Schjerfbeckin äiti Olga Johanna. Nuorimmainen tyttäristä oli nimeltään Ulrika Johanna ja hän avioitui Tammisaaressa vaikuttaneen kaupunginviskaali Albert Baarmanin kanssa. Ulrika Johannan kasvonpiirteet ovat säilyneet jälkipolville Albert Edelfeltin tehtyä hänestä kolme muotokuvaa. Yksi näistä päätyi myös Sofian tyttärentyttären ihailtavaksi ja Schjerfbeck maalasi postuumisti em. muotokuvien pohjalta oman versionsa Ulrika Johannasta vuonna 1898.

4.6.2008

Eräs suku Mutaisten kylästä

Mutaisten kylä sijaitsee Salon kaupungista Teijolle mentäessä juuri ennen Kirjakkalaa. Sen edustalla aukeaa pieni Mutaistenlahti ja Vartsalansaaren voi nähdä helposti. Tätä merenlahtea pitkin pääsee aina Salon keskustaan ja edelleen jokea pitkin Perttelin suuntaan. Kylän sijainti entisen Uskelan pitäjän äärilaidalla on aiheuttanut sekaannuksia aika ajoin. Esimerkiksi Åbo Tidningar -lehdessä arvosteltiin helmikuussa 1824 ilmestynyttä uutta Suomen karttaa, jossa sekä Kirjakkala että Mutainen oli merkitty Perniöön kuuluviksi kyliksi. Toisaalta kun jäljempänä mainittu Anttilan talo myytiin konkurssipesän huutokaupassa kesällä 1888, oli Mutaisten kylä osa Perniötä.

Kylän muodosti 1700-luvulla neljä taloa; Anttila, Jaakkola, Jussila ja Pietilä. Näistä Anttilan talon haltijaksi oli viimeistään vuonna 1755 tullut edellisen isännän poika, Matti Mikonpoika puolisonaan Salonkylän Saksilla syntynyt Liisa Jaakontytär. Matilla ja Liisalla oli kymmenen lasta, joista esikoispoika Mikolle lankesi luonnostaan Mutaisten seuraava isännyys. Mikko kävi hakemassa morsiamen hieman kauempaa, naapurikylä Kirjakkalasta saakka. Maria Petterintytär oli syntynyt Hyvelän talossa ja oli miestään parisen vuotta vanhempi. Marian veli Juho oli muuten naimisissa Mikon siskon, Helenan kanssa.

Mikko tuli Anttilan isännäksi viimeistään vuoden 1773 paikkeilla. Yhdessä Marian kanssa he saivat yhdeksän lasta, joista ainakin kolme kuoli lapsena. Vanhin pojista, Juho, jäi kotitaloaan isännöimään. Nuorempi veli Joosef meni naimisiin Halikon Breidilästä kotoisin olleen Marian kanssa ja 1810-luvulla hänestä tuli sikäläisen Meritalon rälssilampuoti. Meritalon omistivat Armfeldtit eli Joensuun kartanon valtiaat. Tästä sukuhaarasta ovat lähtöisin Breilinit, joista tunnetuimpia ovat kaupunkineuvos Reino B., järjestöneuvos Heimo B. ja teollisuusneuvos Kauko B.

Anttilaan jäänyt Juho löysi vaimonsa Marian, lampuodin tyttären, Kaukvuoren kylän Ylhäisten rälssitilalta. Vuosien 1808-1822 välisenä aikana he saivat Mutaisten kylän Anttilassa kuusi lasta, joista kolme menehtyi hyvin pienenä. Isä Juhon kuoltua vuonna 1837 muutti leski Maria Hakostaron Tuomolaan lapsiensa Juhon, Maria Helenan ja Vilhelmin kanssa. Anttilaan jäi uuden isännän, kemiöläisen Israel Sundströmin rengiksi isä Juhon veli Kustaa (s. 1784). Myös Vilhelm palasi kotitilalleen rengiksi. Kustaa kuoli 1846 ja paria vuotta aiemmin Vilhelm oli lähtenyt Halikkoon. Näin päättyi yhden suvun tarina Anttilan talossa.


Tuomolassa asunut Maria menetti tyttärensä Maria Helenan vuonna 1843 tämän kuoltua lapsivuoteeseen. Vähän myöhemmin poika Juho (s. 1813) muutti pikkuveljensä tavoin Halikkoon, vaikka Salon rippikirjan epämääräiseltä tuntuvan merkinnän mukaan hän olisi kuollut. Haudattujen luettelosta en ole Juhoa löytänyt. Juhon ja Vilhelmin edesottamukset Halikossa ovat myös jääneet tutkimatta.



3.6.2008

Lignell -suvusta

Varsinais-Suomessa sijaitsevan Salon Vähä-Pullolan rusthollista sai alkunsa Lignell-suku, jonka jälkeläisistä moni antautui kaupalliselle uralle. Tässä yhteydessä suvun kantaäidiksi voisi ajatella vuosina 1707-1775 elänyttä Anna Nilsdotteria, joka oli kaksi kertaa naimisissa.Ensimmäinen puoliso oli Vähä-Pullolan rusthollari Karl Karlsson, joka kuoli vuoden 1742 keväällä. Tämän jälkeen leski Anna nai Lohjan pitäjän Pullin talon lampuodin pojan, Erik Michelssoni. Salon rippikirjan mukaan Erik oli syntynyt 12.3.1712, mutta Lohjan tuhoutuneet kastettujen luettelot eivät anna mahdollisuutta hänen tarkemman sukuperänsä selvittämiseen.

Näistä kahdesta aviosta syntyi ainakin kuusi lasta. Kahden vanhimman isä oli Karl Karlsson ja nuorempien Erik Michelsson. Esikoispoika Johan jäi kotitalonsa isännäksi avioituen Karjalohjan Saarenpäästä kotoisin olleen Maria Henriksdotterin kanssa. Marialla oli sukusiteitä Saarenpään lisäksi Kourjoen ja Tallaan ratsutiloihin.

Johan Carlssonin ja Maria Henriksdotterin lapsia oli ainakin kolme, joista yksi kuoli lapsena. Vuonna 1771 syntynyt Anna Greta käytti sukunimeä Lignell ja oli naimisissa lasinpuhaltaja Michael Waltzerin kanssa.
Tunnettuun lasinpuhaltajasukuun kuulunut Michael työskenteli mm. Someron Åvikin, Pirttikylän ja Perttelin Inkereen lasitehtailla.

Anna Greta Lignellin veli Johan l. Jean Lignell kohosi sitten ruukinkirjanpitäjästä aina ruukinpatruunaksi saakka. Hän nimittäin hallitsi Mustion rautaruukkia 1800-luvun alkuvuosina ja osti myöhemmin mm. Kiikalan Johannislundin lasitehtaan. Viimeksi mainitusta hän joutui luopumaan konkurssihuutokaupan kautta vuoden 1830 tienoilla.

Anna Nilsdotterin ja Erik Michelssonin pojista vanhin oli 1744 syntynyt Nils Lignell, joka vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa kesällä 1769. Tämän jälkeen hän työskenteli kappalaisena ja pitäjänapulaisena mm. Tammelassa ja Janakkalassa. Lopulta hänestä tuli Janakkalan kirkkoherra 1807 ja ao. pitäjässä hän myös kuoli kymmenen vuotta myöhemmin. Nils oli naimisissa Hedvig Sofia Bäckin (i Finland) kanssa.

Nilsiä nelisen vuotta nuorempi veli Abraham Lignell kävi myös Turun katedraalikoulua ja valmistui ylioppilaaksi 1768. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän suoritti maanmittaritutkinnon ja tämän virkauran huippu oli nimitys Vaasan läänin komissiomaanmittariksi 1795. Abrahamin puoliso oli Elisabet Sillström Alavudelta.

Veljessarjan nuorimmainen oli Porin kaupunkiin asettunut kauppias Erik Lignell. Vaimonsa Ulrika Charlotta Laningin kanssa hän sai useita lapsia, joista yksi oli myöhemmin Kastelholman kuninkaankartanon vuokra
aja ja taloustirehtööri Per Erik Lignell. Per Erik meni toisessa aviossaan naimisiin Elisabet Hoffmanin kanssa ja tästä liitosta syntyivät mm. pojat Pehr August, Karl Oskar ja Nils Konstantin Lignell. Viimeksi mainittu kuoli muutama vuosi ylioppilaaksi tulonsa jälkeen naimattomana. Karl Oskar oli myös ylioppilas ja hän lähti opiskelemaan oikeustieteellisen tiedekuntaan suorittaen "suuremman kameraalitutkinnon" kesällä 1840. Tämän jälkeen hän toimi mm. Mynämäellä kruununvoutina ja kotipitäjässään Sundissa samassa tehtävässä. Hän oli naimisissa Selma Bomanssonin kanssa.

Näistä veljeksistä Pehr August nai sitten Selman sisaren, Fredrika Bomanssonin. Pariskunta asui lähinnä Ahvenanmaalla, missä Pehr August työskenteli kruununnimismiehenä Sundissa ja Saltvikissä. Sundin aikoihin vuonna 1841 pariskunta sai pojan, jolle annettiin nimi August Hugo. Myöhemmin tämä nuori herra tunnettiin pelkästään Hugona ja sukuaan leimaavan yritteliäisyyden myötä hän antautui liike-elämän palvelukseen. Hänet tultiin tuntemaan apteekkarina ja kauppiaana sekä arvostettuna kunnallismiehenä.

Jälkipolville Hugo Lignell on kuitenkin jäänyt mieleen yhteistyöstään apteekkari August Piispasen kanssa.Vuonna 1872 herrat Lignell ja Piispanen ostivat Kuopion Vanhan Apteekin ja perustivat näin itse asiassa kaupungin ensimmäisen apteekin. Tasan 10 vuotta myöhemmin he aloittivat alkoholien maahantuonnin sekä valmistuksen. Ensimmäinen tuote oli oma Mesimarja -likööri, jota Lignell & Piispanen myy vielä 2000-luvullakin. Perinteet ovat Kuopion Koljonniemelle vieläkin pidemmät. Kruununpolttimo nimittäin valmistui nykyisen L&P:n tehdasalueelle jo vuonna 1783.


2.6.2008

Kauppamies Katteluksessa

Karjalohjan Katteluksen rusthollin Haavasniemen torpassa syntyi 4.9.1853 poikalapsi, joka sai nimen Kustaa Vilhelm. Hänen vanhempansa olivat torppari Carl Lönnqvist ja Ester Agneta Henrikintytär. Carl oli kotoisin Pohjan pitäjästä ja äiti Ester Suomusjärven Kitulasta. Lönnqvistit oli asuneet Gestarbyn Pekarsilla, jonka

Carl Lönnqvist oli tullut Kattelukseen 29.6.1849 Karjaalta ja paria vuosikymmentä myöhemmin häntä syytettiin käräjillä kapakanpidosta. Tämä episodi oli varmasti kuntalaisten mielessä, kun poika Kustaa Vilhelmin anomusta maakauppaliikkeen pidosta käsiteltiin kuntakokouksessa 21.11.1875.

Pöytäkirjan mukaan keskusteltiin siitä, jos kunta "myöten antaisi vapaatorpparin poika Gustaf Lönnqvistille tilaisuutta harjoittaa maakauppaliikettä Ilmoniemen kylässä. Ajan asiasta väiteltyä, enemmistöllä kumottiin tykkänään mainittu pyyntö, tarkoitettuun paikkaan ilman sitä, että se luultavasti hämmentää jumalanpalvelustak
in syystä että se on aivan lähellä kirkkoa mutta myöskin peläten on se turmeleva kasvavaa kansaa koska pikkulasten koulua pidetään samassa huonerivissä, jotka huoneet sanottu koulu puolinaisesti omistaakin."

Näin tuli pyyntö evätyksi Ilmoniemen kylän osalta. Pitäjän muihin osiin Lönnqvistille olisi lupa myönnetty. Niinpä hän keväällä 1876 sai kuin saikin maakaupalleen luvat ja puoti avattiin joulukuun alussa samana vuonna. Kustaa Lönnqvistiä kuvataan yritteliääksi mieheksi. Hän viljeli Ilmoniemen Pussin tilaa vuodesta 1877 vuoteen 1880, jolloin avion kautta muutti Pukkilaan. Aivan kaikkia kaupantekotapoja ei katsottu hyvällä ja niinpä Lönnqvist sai sakot luvattomasta konjakin myynnistä.

Maakauppojen perustaminen oli tuossa vaiheessa melko tuore ilmiö, itseasiassa ne olivat tulleet luvallisiksi vasta vuoden 1859 aikana. Kaupan valikoima ei Lönnqvistillä varmaan ollut nykyihmisen mittapuun mukaan kummoinen. Tarjolla lienee ollut kahvia, sokeria, suolaa, jauhoja sekä joitain taloustavaroita. Varsinaisia aukioloaikoja ei yleensä käytetty, vaan liike oli auki tarvittaessa.

Ikivanhan Katteluksen rusthollin hän osti 4.10.1883 päivätyllä kauppakirjalla, jossa haltuunottopäiväksi tuli marraskuun ensimmäinen mainittua vuotta. Tiedon myynnissä olevasta tilasta hän on varmasti kuullut puskaradion kautta, mutta asiasta julkaistiin pieni ilmoitus Hufvudstadsbladet -lehdessä 17.10.1883. Hän ehosti Katteluksen tilaa ja mm. perkasi tiluksilla ollutta Myllyojaa peltojen kuivattamiseksi. Käräjillekin hän joutui eräästä vanhasta Myllylammen laskua koskevasta jutusta Långvikin eli Pitkälahden kyläläisten kanssa.

1900-luvun alussa Kustaa Vilhelm Lönnqvist muutti vaimonsa Amanda Ulrika Lindenin ja lastensa kanssa Helsinkiin. Siellä hänet mainitaan mm. antiikkikauppiaana. Katteluksen hän oli antanut vuokralle serkulleen, äitinsä siskonpojalle Johan Arvid Kullbergille. Nimen Lönnqvist Kustaa suomensi Laihoksi suurena nimenvaihtopäivänä 12.5.1906. Perheen pojista vuonna 1893 syntynyt Vilho otti tosin alkuperäisen sukunimen takaisin 1920. Kaikkiaan lapsia ehti Karjalohjalla syntyä kymmenen, mutta kuusi heistä kuoli aivan pienenä. Lisäksi poika Sulo hukkui alle 30 vuoden iässä Kruunuvuoren selällä, Helsingin edustalla.

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...