Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

30.9.2010

"Rahvaaseen vajonneet" nyt saatavilla

LC Tarvasjoen kustantamana kirja "Rahvaaseen vajonneet ja muita kertomuksia Auranmaalta" on nyt ilmestynyt.

Kirjan hinta on 10 euroa ja tämä summa käytetään kokonaisuudessaan paikallisiin hyväntekeväisyyshankkeisiin Lions -periaatteiden
mukaisesti. Sijoittamalla kympin viisaasti saat samalla itsellesi n. 160 sivua kivaa lukemista menneiltä vuosisadoilta Auranmaalla!


Tilaukset sähköpostitse osoitteeseen palaute@varola.fi

Kirjan voit ostaa myös Tarvasjoen kirjastosta, Tarvasjoen Osuuspankista, K-Kauppa Taatelista, Kosken Tl kirjastosta sekä Härkätien Puhelimen myymälästä ja Ravintola Kuokantalolta Marttilassa.






Helsinkiin!

Erityisesti tänä vuonna, mutta jo pidempäänkin olemme saaneet lukea mediasta, miten kallista asuminen Helsingissä on. Vuokrat nousevat huutokauppatahtiin ja omistusasuntojen hinnat ovat pilvissä. Halukkaita ostajia ja vuokralaisia tuntuu silti löytyvän. Onkin mielestäni aiheellista lainata eräitä sanomalehtiä marraskuulta 1860. Niissä kirjoitetut varoituksen sanat ovat ilmeisesti yhä, tasan 150 vuotta myöhemmin, täysin relevantteja;


"Helsingin ruotsalaisissa sanomissa on waroitus niille jotka matkustawat Helsinkiin työtä hakemaan, etteiwät ottaisi waimojansa ja lapsiansa myötänsä siinä luulossa että siellä saisiwat runsaammat tulot kuin kotonansa.

Wiimeisinä wuosina on monta perhekuntaa sinne mennyt suureen saaliin toiwossa, mutta korkiat huoneenhyyryt, huonetten puute ja kallis ruoka owat siellä saattaneet monta perhettä suureen kurjuuteen. Kaupungin waiwaishoidalla on täysi tekeminen omista waiwaisistansa, ja yksinäisten apu ei ulotu niin monelle. Niin on usiat näistä kuleksioista täytynyt palata takasin petettyinä toiwossa ja wiheliäisimpänä kuin tullessansa.

Sen wuoksi waroitus tässä on paikallansa. Terweet ja nuoret työntekijät woiwat kyllä siellä saada elatuksensa, mutta muut tekewät parahiten jos kotonansa tytywät tiettyyn ehkä wähempäänkin waraan.
"


Helsingin väkiluku nelinkertaistui vuosien 1850 - 1900 välisenä aikana. Uuden vuosisadan alkaessa pääkaupungin asukasluku oli noin 60,000 henkeä. Vielä 1800-luvun alussa Helsingissä oli ollut ainoastaan nelisentuhatta asukasta. Täten vanhojen lehtien varoitukset olivat varmasti oikeutettuja, sillä asuntotuotanto ei pysynyt perässä ja tulokkaat joutuivat majoittumaan hyvinkin epämääräisiin oloihin. Toisaalta ydinkeskustan loisto ja pääkaupungin status antoivat ihmisille toivoa paremmasta elämästä. Kun Helsingistä oli tehty pääkaupunki, alkoi Vironniemellä suuri rakennusbuumi. Sen lopputuloksena syntyivät mm. Helsingin yliopiston päärakennus, Valtioneuvoston linna, Tuomiokirkko ja monet muut Senaatintoria ympäröivät kivitalot. Näiden vetovoima oli varmasti suuri, vaikka tavallisen työväen asumuksista ei voinut puhua samana päivänä.

29.9.2010

Salon Seudun Sukututkijat 25 vuotta

Salon Seudun Sukututkijat on päässyt mukavaan neljännesvuosisadan ikään. Sen kunniaksi jäsenlehti ilmestyi pari viikkoa sitten juhlamuodossa uudella "Suvustaja" -nimellä varustettuna. Sinänsä lehti on perinteinen yhdistyksen jäsenjulkaisu, mutta sisältö on viimeisten vuosien aikana ollut pääsääntöisesti erittäin taitavasti kirjoitettua asiaa.

Juhlanumerosta löytyy mm. Vesa Hännisen artikkeli SSS:n taipaleesta 25 vuoden ajalta, Eero Kallio kertomus seuran kevätretkestä, Maija Vainion eriomainen artikkeli Inkereen meijerikoulusta 1875-1882, Seija Rannikko-Iltasen juttu Halikon Hakoniskoista, Hanna-Maija Saarimaan tarina Elävän leskiä ja kaksinnaimista, Kaija Salminen pohdintä vääpeli Nils Qvist sukuperästä ja Hännisen toinen kirjoitus 250 vuoden takaisesta perukirjasta.

Lehden kansi muodostaa oman arvoituksensa, sillä siinä olevan kuvan henkilöistä ei ole tietoa. Kuva on Erkki Koskisen albumista Karunan Leiskulta, mutta muutoin sen tarina on tuntematon.

Salon Seudun Sukututkijoiden 25-vuotisen tarinan voi hyvin tiivistää Hännisen historiikkijutun loppulauseeseen; "vielä 2010-luvullakin sukututkimus on ennen kaikkea ihmisten kohtaamista - niin menneiden vuosisatojen kuin nykyistenkin!"

Juoppoutta ja tuhlaavaisuutta

Tarvasjoen Tuomarilan tila tunnetaan nimeltä mainittuna jo yli 500 vuoden takaa. Aikojen saatossa se on ollut mm. Suomen käskynhaltijan, Klaus Åkenpoika Tottin antaman lainan panttina. Alunperin tilan päärakennus sijaitsi Paimionjoen varressa, mutta jossain vaiheessa rakennukset siirrettiin nykyisen Yli-Tuomarilan ruokamatkailutilan kohdalle. Tila myös jaettiin kahtia Ali- ja Yli-Tuomarilaan reilut kaksi sataa vuotta sitten.

Vuonna 1791 menivät naimisiin Euran kylän Knaapin rusthollarin perillinen Juho Ristonpoika ja Tuomarilan rusthollarin lapsi Helena Jaakontytär. Näin Juhosta tuli Yli-Tuomarilan uusi isäntä avioliiton kautta. Seuraavien vuosien aikana perheeseen syntyi kolme lasta, kaksi tytärtä ja poika. Ikävä kyllä kaikki pienokaiset menehtyivät ja Yli-Tuomarilan tilalla ei ollut 1800-luvun alun jälkeen perillistä. Kaiken lisäksi tuli muitakin ongelmia. Juho Ristonpoika oli ilmeisen kykenemätön huolehtimaan itsestään sen paremmin kuin maatilastakaan.

Kun vaimo Helena kuoli pistoksiin helmikuussa 1818, lähtivät Juholta kuvaannollisesti sanottuna ohjakset käsistä lopullisesti. Viiden vuoden päästä tultiin siihen pisteeseen, että kihlakunnanoikeus joutui panemaan isännän holhouksen alaiseksi "tuhlauksen ja juoppouden tähden". Tämä oli kova kohtalo, sillä käytännössä Juho Ristonpoika joutui naisen kanssa samaan asemaan. Hän ei saanut päättää itse omaisuudestaan eikä voinut tehdä mitään sopimuksia talosta ulospäin. Kihlakunnanoikeus toteutti sinänsä jaloa periaatetta, jolla suojeltiin sekä henkilöä itseään että hänen omaisuuttaan. Ei luonnollisesti ollut valtion kannalta järkevää päästää toimivia maatiloja retuperälle, sillä jo tuolloin valtion pohjaton rahantarve vaatii mahdollisimman suurta veronmaksajien määrää.

Yli-Tuomarilalla, joka oli ratsutila, olisi ollut kaikki mahdollisuudet vaurastumiseen. Rusthollilaitos oli aikanaan perustettu varmistamaan ratsumiesten saanti Ruotsin armeijaan. Korvauksena miehen asettamisesta sotapalvelukseen sai rustholli eli ratsutila verovapauden. Vaikka Ruotsi menetti Suomen Venäjälle 1809, jäi järjestelmä voimaan vielä kymmeniksi vuosiksi. Ratsumiehiä ei toki enää tarvittu, mutta verovapaus säilyi. Näin ratsutilat alkoivat vaurastua tavallisia talonpoikaistaloja huomattavasti nopeammin.

Ikävä kyllä Juho Ristonpoika ei päässyt nauttimaan tästä kaikesta sotkettuaan asiansa em. seurauksin. Hän asui kuitenkin Yi-Tuomarilassa lopun ikäänsä ja ehti vielä mennä toisen kerran naimisiinkin. Uusi puoliso oli paimiolainen Anna Antintytär, jonka isä oli ollut rakuuna. Anna itse oli ehtinyt olla aviossa sotilas Petter Artigin kanssa ja tästä liitosta syntyneet lapset muuttivat Paimiosta Tarvajoelle äitinsä mukana. Myös holhous purettiin lopulta ja hetken aikaa Juho ehti olla uudemman kerran talon isäntänä. Vaiherikkaan elämän kokenut mies kuoli vanhuuden heikkouteen jouluna 1841. Leski Anna menehtyi toukokuussa 1848.

Tuohon aikaan Yli-Tuomarilan tilan isäntänä oli Juho Erkinpoika vaimonaan Kosken kappelissa syntynyt Liisa Heikintytär. Rippikirjojen armottomien merkintöjen mukaan tämäkin rusthollari oli joutunut lain kanssa tekemisiin hänen saatuaan 1840 tuomion juopottelusta.

28.9.2010

Karvelan puustellilta

Marttilan pitäjässä, Hämeen Härkätien varrella sijaitsee Karvelan kylä. Tie myötäilee Paimionjoen uomaa vain kapean peltokaistaleen erottaessa ne toisistaan. Vanha sotilasvirkatalo, jossa vielä 1970-luvulla sijaitsi Prunkilan postikonttori, on aivan tien vierellä. Tien käyttö ja ylläpito ovat ikävällä tavalla vahingoittaneet tätä noin vuodelta 1800 olevaa taloa.

Karvelan puustelli vuonna 2008
Tuolloin talossa asui kersantti Adolf Fredrik Schmidt vaimonsa Juliana Sophia von Hausenin kanssa. Heille syntyi vuoteen 1804 mennessä ainakin seitsemän lasta. Nykyinen rakennus pystytettiin samoihin aikoihin.

Adolf ja Juliana oli vihitty Karkun pitäjässä 13. kesäkuuta vuonna 1791. Julianan syntyessä hänen isänsä Herman von Hausen oli itse ollut Marttilan naapurissa, Paimiossa, pitäjänkirjurina. Hermanin puoliso oli Valpuri Jaakontytär. Monien sukututkijoiden jatkuvasti käyttämässä HisKi-palvelussa on Julianalla merkitty myös kaksoissisko Sophia, mutta tämä on selkeä virhe. Paimion alkuperäisten kastettujen luetteloiden mukaan Vuohenmäellä syntyi 27.10.1770 vain yksi lapsi, jolle vanhemmat antoivat nimen Juliana Sophia.

Adolf Fredrik Schmidt oli tottunut heti lapsena asumaan sotilasvirkatalossa, sillä hänen isänsä Herman Kristian oli Mouhijärven Kairilan kylän Horolan puustellin isäntänä vuosina 1743 - 1787. Adolf Fredrik syntyi Horolassa 8.12.1761 yhteensä kahdeksanlapsiseen perheeseen. Isä Herman Kristian oli Porin läänin jalkaväkirykmentin välskäri, kun taas äiti Sara Helena Hartmanin isä oli sotilasarvoltaan luutnantti. Herman Kristian Schmidt oli syntynyt Tallinnassa, jonne hänen perheensä oli luultavasti paennut vuosisadan alussa puhjennutta Pohjan sotaa.

Adolf Fredrik Schmidt ja Juliana Sophia von Hausen eivät jättäneet kovin merkittäviä jälkiä Marttilan historiaan. Ainakin kaksi heidän tyttäristään kuoli Karvelassa ja tulivat täten haudatuksi pitäjän kirkkomaalle. Isä Adolf Fredrik menehtyi Suomen Sodassa ja äiti, joka kirjoitti nimensä muodossa Julie, jäi suureen kurjuuteen. Vuoden 1812 marraskuussa hän julkaisi sanomalehdessä kiihkeän kirjeen vastalauseena kohtelulleen.

Hänen vaatimaton omaisuutensa oli mennyt huutokaupattavaksi, jotta miesvainajan velat saataisiin kuitatuiksi. Kaiken lisäksi Karvelan puustelli annettiin uudelle vuokralaiselle ja Julie Schmidt lapsineen sai asuttavakseen pienen, venäläisten jäljiltä autioksi jääneen itsellistorpan. Leskirouva huudahti kirjeessään miten "onnellisia olivat ne, jotka eivät olleet koskaan kokeneet minun ahdistustani ja katkeruuttani". Toisaalta hän iloitsi niistä ystävistä, jotka halusivat auttaa pulassa olevaa äitiä. Mahdolliset lahjoitukset tuli ohjata perille Marttilan kirkkoherran, Gustaf Hossleniuksen kautta.

Näitä ystävyydenosoituksia tulikin sitten roppakaupalla, sillä Hosslenius julkisti sanomalehdessä yhteenvedon seuraavan tammikuun puoli väliin mennessä saapuneista lahjoituksista. Useat eri yksityishenkilöt ja muutamat yhdistykset olivat luvanneet tukea hätään joutunutta sotilasvirkamiehen leskeä.  Parempi asuntokin taisi lopulta löytyä, sillä Marttilan rippikirjojen mukaan leski lapsineen muutti Turun kaupunkiin vuoden 1813 aikana.

Kiitos avusta KK!

27.9.2010

Eräs kirkkoherran apulainen Myrskylästä

Loimaalta kotoisin ollut Jakob Ammelin tuli 1733 ylioppilaaksi Turussa. Sukunimi oli ilmeisesti muodostettu Alastaron Ämmäisten kylän nimestä. Jakob sai pappisvihkimyksen Porvoossa 1737 ja hän palveli siitä alkaen Myrskylässä kirkkoherran apulaisena ja 1745 alkaen pitäjänapulaisena. Jakob avioitui 29.6. 1739, puoliso oli 1731 kuolleen Myrskylän kirkkoherran tytär Kristina Hacklin. Perhe omisti Myrskylän kirkonkylän Hölppälän rusthollin.


Jakob oli kaikesta päätellen ristiriitainen henkilö. Hänen ammattitaidossaan näyttää olleen puutteita, mutta hän ei ilmeisesti edes välittänyt asiasta. Useaan otteeseen kehoitti konsistori häntä antamaan jonkinlaisia opinnäytteitä, mutta turhaan. Kerrankin odotti tuomiorovasti Nylander häntä Mäntsälään ollessaan siellä tarkastuksella. Jakob ei kuitenkaan ilmestynyt ja sanoi "mielenlevottomuuden" estäneen lukemisen. Lopulta pidettiin pitäjänkokous Jakobin vuoksi. Hänen elämäntapansa oli antanut aihetta epäilyksiin, mm. oli hän vainonnut yhtä sotilaan leskeä ja vielä sysännyt siitä syyn vaimonsa niskoille.


Pitäjänkokouksessa ei kuitenkaan kukaan muu halunnut todistaa Jakobia vastaan kuin ammattitoveri, pitäjänapulainen Barck, jonka mielestä Jakob esitti väärää oppia. Jakobin oli nyt mentävä antamaan tiedonnäytteensä. Porvoossa kävi ilmi, että Jakob ei lainkaan osannut latinaa eikä juurikaan ruotsia, joten hänet pantiin viralta kahdeksaksi kuukaudeksi, jona aikana hänen olisi suoritettava tutkintonsa. Jakob erosi kuitenkin virastaan seuraavana vuonna. Porvoon tuomiokapituli totesi: "Samoihin aikoihin kävi ilmi, että pitäjänapulainen Ammelin Myrskylässä, joka monien vastaavien sankaritekojen jälkeen kerran taas humalassa yhdessä renkinsä kanssa oli repinyt hajalle uunin köyhän lesken mökissä ja kirveellä lyönyt rikki hänen rukkinsa, ei osannut edes kristinuskon pääkappaleita, vielä vähemmän pystyi niitä selittämään" (Porvoon tuomiokapitulin pöytäkirja 7.7.1753).


Ammelinien suuri perhe tuli luultavasti hyvin toimeen Hölppälän ratsutilalla. Vielä 1766 mainittiin Jakobin käyneen ehtoollisella, mutta sen jälkeen hänestä ei enää ole merkintöjä kirkonkirjoissa. Perheeseen syntyi lapset:


1.Maria Kristina Ammelin, s. 27.6.1740.
2.Anna Lisa (Anna Elisabetha) Ammelin, s. 24.8.1741, 2. pso. 1770 Johan Wall(e).
3.Matthias Ammelin, 11.2.1745 - 19.8.1745.
4.Maria Hedvig Ammelin, s. 28.12.1746 Hölpälä (ehkä sama henkilö, joka avioitui Pernajalla 1775 ja kuoli Loviisassa 24.6.1813, 69 v., omainen työnjohtaja Lustig).
5.Hans Henrik Ammelin, s. 26.12.1748 (lienee sama henkilö kuin Hans Hend. Amnelin, joka oli Porvoossa aviossa Greta Lisa Träskmanin kanssa 1770-luvulla).
6.Jakob Ammelin, s. 20.1.1751 Hölpälä, syntynyt kuolleena tai kuoli lapsena.
7.Jakob Ammelin, s. 18.7.1752 kirkonkylässä.
8.Kristina Ammelin, s. 13.4.1754 Hölpälä, lienee sama henkilö kuin Ruotsinpyhtään Tessiöllä asuva Stina Jakobsdotter Ammelin, joka avioitui 28.12.1787 Jöran Thomaessonin kanssa Tessiön Qvarnbystä ja kuoli 81-vuotiaana syytinkileskenä Tessiön Tavastalla (haud. Ahvenkoskella). Kristina oli ilmeisesti ensin avioitunut Tessiön Tavastaksen talollisen veljen Anders Starckin kanssa vuoteen 1778 mennessä; tämä Anders kuoli 1786 hukuttauduttuaan 56-vuotiaana sairauskohtauksessa jokeen (”drängt sig i Ohn i siukdoms yrsell”).
9.Sofia Ammelin (kaks.), s. 11.5.1756.
10.Helena Ammelin (kaks.), s. 11.5.1756.
11.Ulrika Ammelin, s. 24.6.1758, lienee sama henkilö kuin Tessiön Tavastaksella asuva papintytär Ulrica Jacobsdotter Ammelin, joka avioitui 21.10.1779 tilallisen pojan Anders Ericssonin kanssa, Tessiön Danakselta ja kuoli 1832 talollisen leskenä 71-vuoden iässä, haudattu Ahvenkoskelle.
12.Magnus Ammelin, s. 1760 Hölpälä.
13.Juliana Ammelin, s. 24.1.1763 Hölpälä - k. 1837 75-vuoden iässä Ruotsinpyhtään Länsi-Tessiössä kirkkoköyhänä viljatorpparin leskenä, haudattu Ahvenkoskella.
14.Marta Katarina Ammelin, s. kuolleena 22.4.1765 Hölpälä.

24.9.2010

Skarpin veljekset

Kiskon Orijärven kaivokselle ilmestyi 1770-luvun lopulla ja 1780-luvun alussa herrat Gustaf ja Johan Skarp. Gustaf oli mennyt syyskuussa 1778 naimisiin Orijärven kylästä kotoisin olleen Maria Johansdotter Orrbergin kanssa, kun taas Johan vei syyskuussa 1781 vihille Toijan kylän Ilveksen talon tyttären, Sofia Henriksdotterin.

Hieman aikaisemmin Orijärven Kolkon talon lampuotina oli ollut eräs toinen Johan Skarp ja 1790-luvulla kaivoksen väen joukosta löytyy Peter Skarp. Tämän Johanin vaimo oli Maria Eriksdotter, kun taas Peterin puoliso oli Regina Sandberg. Viides Skarp oli nimeltään Michel ja hänkin työskenteli Orijärven kuparikaivoksella.

Näistä henkilöistä voi koota seuraavia tietoja;

Gustafille ja Marialle syntyi kuparikaivoksen maisemissa yhteensä 11 lasta, joista ainakin kaksi menehtyi hyvin pienenä. Sen sijaan Johanilla ja Sofialla oli ainoastaan yksi jälkeläinen, tytär Lovisa.

Gustaf Skarp viihtyi koko elämänsä Orijärven kaivoksilla, mutta Johanista tuli vuonna 1786 Viiarin kylän Sepän rusthollin torppari. Siellä hän myös kuoli loppuvuodesta 1811, mutta tämän Nygård-nimisen torpan pitoa jatkoi vävymies Gabriel Johansson, joka oli mennyt Lovisan kanssa naimisiin viitisen vuotta aiemmin. Tätä ennen Gabriel oli jo ehtinyt hankkia kokemusta torpparin elämästä Kavaston Uusikylässä.

Gabrielilla ja Lovisalla oli neljä lasta, mutta elämä mullistui lopputalvesta 1819 Lovisan ja Sofia Henriksdotterin kuoltua päivän välein. Näin Gabriel jäi leskeksi, mutta vain hetkeksi. Saman vuoden joulukuussa hän nai Metolan kylässä asuneen piian, Anna Gröndahlin. Kun Anna puolestaan menehtyi 1820-luvun lopulla, meni Gabriel Johansson kolmannen kerran naimisiin Hongiston Mettilän torpparin tyttären, Eeva Andersdotterin kanssa.

Gabrielin ja Lovisan lapsista tytär Sophian vei vihille Kajalan kylän Backa torpparin poika Isak Fall. Tästä liitosta syntyi poika Elias. Sofian kuoltua 1861 meni Isak naimisiin Eufrosina Mehnlösin kanssa. Isakin kuoleman jälkeen Eufrosinan nai Moses Grönblom, josta tuli Backan uusi torppari.

Gustafin ja Marian lapsista on huomioitava ainakin poika Gabriel, jonka jälkipolvia olen ehtinyt selvitellä parin sukupolven ajalta. Sen sijaan heidän muiden jälkeläistensä myöhempin edesottamuksiin en ole tutustunut.


Mistä Gustaf ja Johan Skarp sitten tulivat Kiskoon? Oletuksena lähdin siitä, että miehet ovat veljeksiä. On vaikea ajatella, että samoihin aikoihin samaan paikkaan ilmestyvät samaa sukunimeä kantavat työläiset eivät olisi olleet sukulaisia. Rippikirjoissa heille annetaan syntymäaika päivän tarkkuudella, mutta tuolla ajankohdalla ei samasta pitäjästä tai edes naapuriseurakunnista löydy sopivia henkilöitä. HisKin avulla on helppoa laajentaa etsintää koko maahan, mutta alkuvaiheessa on syytä tutkia lähemmin ainoastaan Varsinais-Suomen kastettuja. Kätevintä on ottaa näkyviin kaksi selainikkunaa, joista toisessa haetaan Gustafia ja toisessa Johania Kiskon rippikirjan ilmoittamilla päivämäärillä.

Tämän jälkeen vain tutkitaan, löytyykö hakutuloksista samoja vanhempia molemmille miehille. Pikapikaa selviää, että Gustaf ja Johan ovat todellakin veljeksiä. Heidän vanhempansa ovat Kemiön Mainiemen säterikartanon lampuotina 1750-luvulla ollut Johan Eriksson ja vaimonsa Maria Gustafsdotter. Ilman HisKin apua veljesten sukuperän selvittäminen olisi jatkunut Kiskon muuttaneiden luetteloiden selaamisella.


Mutta koko asia ei ole vielä selvä; kuka oli lampuoti Johan Skarp ja mistä tuli Peter Skarp.

Kiskon rippikirjat Uudenmaan läänin puolelta puuttuvat ajanjaksolta 1753-1779 kokonaan, joten Johan Skarpin ja Maria Eriksdotterin Kolkolla olon vaiheita ei pysty selvittämään suoraan. Kun rippikirjat taas alkavat 1780, on Maria Eriksdotter ehtinyt jäädä leskeksi ja mennä naimisiin erään Abraham Johanssonin kanssa. Samassa perheessä asuvat myös lapset Peter, Maria ja Anna Stina Skarp, joten em. Peter Skarpin syntyperä näyttää selvältä.

Kaikki kolme lasta ovat Maria Eriksdotterin aviosta Johan Skarpin kanssa. Peterin kastetietojen kohdalta löytyy tärkeä lisätieto. Johan mainitaan siinä patronyymillä Eriksson. Koska taas vuoden 1780 rippikirjaan merkityn vanhimman lapsen, tytär Marian syntymää ei löydy Kiskon kastetuista, on perheen täytynyt tulla muualta Orijärvelle.

Koska em. HisKi-hausta ei Marian tapauksessa ole hyötyä, on katsottava ensin läpi Perniön kastetut. Niitä ei nimittäin löydy HisKistä tuolta ajalta. Digiarkiston avulla selviää kuitenkin nopeasti Marian sukuperä. Hän syntyi keskikesällä 1763 Perniön Kuhmisten kylän Anttilan talossa, johon isä Johan oli tullut lampuodiksi muutamia vuosia aikaisemmin. Yllättäen samasta perheestä löytyy myös poika Gustaf, joka on syntynyt samana päivänä kuin em. Gustaf Skarp.

Näin ollen alkaa koko vyyhti purkautua alunperinkin todennäköiseltä tuntuneeseen suuntaan. Kaikki Orijärvellä 1700-luvun loppupuolella asuneet Skarpit olivat samaa perhettä, sillä Johan Eriksson Skarp tuli Perniöön Kemiöstä. Hänen ensimmäinen puolisonsa Maria Gustafsdotter oli kuollut lapsivuoteeseen marraskuussa 1761 eli melkein heti perheen Perniöön muuton jälkeen. Kesällä 1762 lampuoti Johan sitten nai Maria Eriksdotterin. Anttilan talon jälkeen Johan ehti olla vuokraviljelijänä tai torpparina myös Kuustonpyölin Vähä- ja Isotaloissa ja vasta sieltä hän lähti Orijärvelle.

Gustaf, Johan, Peter ja Michel Skarpilla oli siis sama isä, mutta kahden viimeksi mainitun äiti oli Maria Eriksdotter. Sukunimen Skarp perhe omaksui vasta Kiskon vuosinaan ja sen alkuperää voi vain arvailla. Olivatko he harvinaisen terävä-älyistä väkeä vaiko pikemminkin kärkeväkielisiä tai jopa tuimia?

Olen oheiseen, hyvin puutteelliseen taulustoon hahmotellut peruslinjoja Skarpin suvusta, jonka esi-isä oli vuonna 1724 syntynyt Johan Eriksson. Lisättäköön vielä, että neljän veljeksen keralla Kiskossa asuivat myös siskot Anna Stina ja Maria puolisoinaan ruukin työmiehet Michel Johansson ja Elias Johansson Riilahdesta. Tämän jälkipolviluettelon ei ole tarkoitus olla millään tavalla täydellinen, vaan pikemminkin lähtökohdan varsinaiselle tutkimukselle.


23.9.2010

Pikkutullintarkastaja Edhnerin perheestä

Olof Eriksson Edhner oli Turun pikkutullin tarkastaja 1690-luvun alussa. Sitä ennen hän ehkä asui Raumalla, jossa eräs Olof Edner mainittiin Rauman aksiisioikeuden tarkastajana 1681-82. Olofin puoliso oli assessorin tytär Margareta Lindeman.

Olofin kuoltua 1693 Margareta avioitui uudestaan Turun koulun konrehtori Aron Hoffrénin kanssa, mutta kuoli kuitenkin jo 1697. Olofilla oli lapset:

1. Katarina Edhner, pso. 1690-luvulla Mårten Florinus, myöhemmin pappismies ja lääninrovasti.
2. Erik Edhner, 1692-1762, raatimies, kaupunginkasööri ison vihan aikaan, valtiopäivämies 1726-27, ensimmäinen puoliso Anna Maria, toinen Maria Forstén.
3. Kaksi nimetöntä lasta.

Tytär Katarina sai ensimmäisen lapsensa Mårten Florinuksen kanssa noin 1699 eli Katarinan on täytynyt olla avioitunut vuoteen 1698 mennessä. Täten hän olisi syntynyt viimeistään vuoteen 1680 mennessä, siis niihin aikoihin, jolloin isä Olof ehkä asui Raumalla. Veli Erik oli yli 10 vuotta nuorempi ja nähtävästi syntynyt Turussa. Näin ollen on todennäköistä, että Margareta Lindeman ei ollutkaan Katarinan äiti, vaan Katarina oli jostain Olofin aikaisemmasta liitosta Raumalla.

Margareta Lindemanin vanhemmat olivat assessori Anders Lindeman ja pormestarin tytär Anna Piper. Anders Lindemanin vanhempien sanottiin olevan Ruotsin Skeningenin pormestari Olof Håkansson (n. 1590-1665) ja Margareta Eriksdotter Nordanwäder, k. 1635 (nimestä päätellen porvarisukua).

Anna Piperin sukujuuret vievät Viipuriin ja Kannakselle päin. Annan isä Henrik Piper, 1618-78, oli Nevanlinnan (silloinen nuori kaupunki suurin piirtein nykyisen Pietarin paikalla) pormestari ja isän isä Berendt Piper, k. 1633 tai 1635, Lübeckistä Viipuriin tullut kauppias, myöhemmin Viipurin pormestari. Berendtin vaimo oli Maria Stråhlman, Viipurin porvarin Henrik Stråhlmanin (main. 1573-92) ja piispantyttären Anna Juustenin tytär.

Pipereistä tuli myöhemmin Ruotsin korkea-aatelia. Anna Piperin äiti oli rälssisukuinen Katarina Johansdotter Andeflygt (myös Antenflycht; sana tarkoittaa "sorsanlentoa"; suvun vaakunassa olikin lentävä lintu), äidinisä Viipurin muonitusmestari Johan Gregersson, k. 1632, puoliso Anna Larsdotter, sekä äidinisänisä ratsumies Gregorius Eriksson, joka omisti tilan Pyhtäällä ja varusti lisäksi kahden Hollolan tilan puolesta. Gregorius oli ollut paljon sotimassa, koska hän sen perusteella sai verohuojennusta 1594; hän kuoli noin 1630 ja tuli haudatuksi Pyhtään kirkkoon (Gregoriuksen poika Karl Gregersson aateloitiin 1644 nimellä Andeflygt, Ruotsin ritarihuone no. 312).

Kuvassa Erik Edhnerin kuolinmerkintä Turun ruotsalaisen seurakunnan haudattujen luettelossa v. 1762


Kiitos RR!

22.9.2010

Voutisuku Callia

Mahdollisesti Tyrvään Kallialan kylästä kotoisin ollutta satakuntalaista Callia-sukua voi hyvällä syyllä kutsua voutisuvuksi isolla V:llä, sillä suvun yhteensä 11:sta tunnetusta miehestä oli 6 vouteja (sekä 1 katselmuskirjuri ja 1 pappi).

Suvun vanhin tunnettu jäsen, Påvel Simonsson Callia, lienee ollut syntynyt n. 1580. Hän oli linnankirjuri Turussa ja Henrik Rehländerin vouti. Påvel omisti 1604 al
kaen Huittisten Mommolan Färkkilän ratsutilan, jonka hän oli saanut vaihtokaupassa Anders tai Mårten Färickiltä. Påvel omisti myös Punkalaitumen Parrilan Iso-Parrilan. Hän eli vielä 22.8.1622, mutta mainittiin autuaaksi 11.2.1623.

Påvelin vaimo oli Margareta Sigfridsdotter Tacku, joka miehensä jälkeen omisti Färkkilän 1624-29 ja mainittiin henkikirjassa vielä 1646 Färkkilän kohdalla. Margareta avioitui uudellen, puolisona oli läänitysvouti Mårten Olsson Gråå (liitto oli myös Mårtenin toinen), joka omisti Huittisten Naatulan ratsutilan.

Margareta oli vanhaa Takku/Tacku-sukua. Huittisten Sammun Takun tai Takkulan talo muodosti Huittisten asutuksen sydämen ja oli koko suurpitäjän kantatalo (1700-luvulla pitivät Takut itse sukuaan 400 v. vanhana). Takun talo sijaitsi Sammunjoessa olevan Takkulan kosken rannalla, sen eteläpuolella oli Sammun kappeli. Vanhimmat tunnetut Takun talon asukkaat olivat Huittisissa lautamiehenä esiintyvä Laurentius Tacko vuodelta 1448 sekä eräs katselmusmies Oloff Tacko 1458. Suur-Huittisten maakirjassa v. 1546 mainittiin Sammun kylässä asuvan nimismies Tomas Knutsson Tacku, Margaretan todennäköinen isänisä. Tämän Tomaksen veli lienee ollut Huittisten kirkkoherra 1573 Matthias Canuti Tacku.

Huittisten nimismies vuodelta 1580 Sigfrid Tomasson Tacku lienee ollut Tomas Knutssonin poika (ja Margaretan isä). Tätä olettamusta tukee mm. se, että kirkkoherra Matthias Canuti Tacku kaivatti kalastusta edistääkseen Kokemäenjoen ja Kauvatsanjoen välille kanavan, »Papinojan», joka perattiin mm. v. 1750 ja nimismies Sigfrid Tackun pojalla, tilallinen Matts Sigfridsson Tackulla, joka mainitaan eri lähteissä v. 1626, oli myöskin osuus Kokemäenjoen kalastukseen. Sigfridin aikoihin omisti Takun talo (vuoden 1577 ns. hopeaveroluettelon mukaan) irtaimistoa mm. 122,5 luotia (n. 1,6 kg) hopeaa, 18 lehmää ja 35 hiehoa, 5 hevosta. Nämä olivat melkoisia määriä, sillä keskimääräisessä talonpoikaistaloudessa oli esim. vain hieman kuparia, mutta ei ollenkaan hopeaa, hevosia 0-2 kpl ja nautoja korkeintaan puolisen tusinaa.

Påvelilla ja Margaretalla oli lapset:

1. Valborg Påvelsdotter Callia, mainittiin olleen Ruotsissa rva Brita de la Gardien pal-veluksessa, haud. 1676, pso. ratsutilallinen ja vouti Christer Davidsson, Sammun Laurila.
2. Henrik Påvelsson Callia, kruununvouti, Mommolan Färkkilän ratsutila, haud. 1676, 1.pso. Brita Henriksdotter Juslenius, 2.pso. Margareta Godhe.
3. Margareta Påvelsdotter Callia, haud. Hämeenkyrö 1665, 1.pso. Anders Bertilsson, Hämeenkyrön Uskelan Käkelän ratsutilallinen, 2.pso. Jöran Henriksson.
4. Påvel Påvelsson Callia, läänitysvouti Loimijoella sekä Porin kreivikunnassa, ratsutilallinen Huittisten Kiviranta, pso. Margareta Ivarsdotter Friesensköld.
5. Brita Påvelsdotter Callia, eli Ulvilassa 1672, pso. Alexander Voltersson Moliis, kaupunginkirjuri Porissa.
6. Agnes Påvelsdotter Callia, pso. kappalainen (?) Simon Tomasson.


Påvel Påvelsson Callia syntyi ilmeisesti Huittisissa n. 1620. Hän oli marsalkka Gustaf Hornin läänitysvoutina Loimijoella 1640-luvulla ja Porin kreivikunnan vouti koko sen varsinaisen olemassaolon aikana 1651-79; vuodesta 1672 nimikkeellä inspehtori. Hän osti Huittisten Kivirannan ratsutilan 300:lla kuparitaalarilla tulevalta appeltaan. Påvelin vaimo oli Margareta Ivarsdotter Friesensköld. He avioituivat todennäköisesti 1654, tai mahdollisesti 1664, sillä vasta sinä vuonna Margareta kirjattiin henkikirjassa Kivirannassa asuvana.

Påvel mainittiin yhdessä veljensä Henrikin kanssa Huittisten kirkon koriste-esineitten suurlahjoittajana ("Henrich och Paulus Calja, Påfvels söner, Tackuske slägten" ).

Hovioikeuden asessori Nils Lietzen vaati Påvelilta 1672 monelta vuodelta esineitä, joita Påvel oli säilönnyt kirstuun Kivirannassa, mutta jättänyt tilittämättä. Kivirantaan lähetettiin kivalteri (gevaldiger, poliisimies) kirjeineen, mutta Påvelin vävy Johan Barck ajoi tämän sieltä pois "iskuilla ja lyönneillä".

Margareta haudattiin 10.12.1676, Påvel 11.10.1691. Heillä oli lapset:

1. Johan Påvelsson Callia, vouti Köyliössä, Kivirannan ratsutilallinen, k. 1699, pso. mahdoll. Maisa Mårtensdotter Kuningais.
2. Margareta Påvelsdotter Callia, k. 1691, pso. vouti Johan Nilsson Barck, ratsutilallinen Huittisten Naatula.
3. Jakob Påvelsson Callia, 1664 Huittinen - 1723 Huittinen, vouti, nimismies, kihlakunnantuomari, ratsutilallinen, pso. Maria Tomasson Tacku, liitto oli lapseton.
4. Karin Påvelsdotter Callia, k. 1717, pso. rumpali Jöns Persson Skarp.
5. Gabriel Påvelsson Callia, kast. 1667, kuoll. nuorena.
6. Anna Påvelsdotter Callia, 1668-1734, pso. Åke Mattson Brandt.
7. Agnes Påvelsdotter Callia, kast. 1670, kuoll. nuorena.
8. Nils Påvelssson Callia, kast. 1672, räätälinkisälli, k. 1734 naimattomana lehtolapsen isänä.

Viimeksi mainittu Nils mainitaan ensimmäisessä säilyneessä Huittisten rippikirjassa Kivirannan kohdalla, kts. kuva.


Kiitos RR!

21.9.2010

Salon markkinat

Nimimerkki "Rättäri" kirjoitti Salon Sanomiin kesällä 1909 Salon kauppalan merkityksestä kiskolaisille. Hän kertoi miten Salo oli ollut kautta aikain Kiskon liike- ja kauppapaikka. Kauppalan torin kanssa pystyivät kilpailemaan ainoastaan Fiskarsin toripäivät, mutta erityisesti liha- ja kalatuotteet haettiin Kiskoon nimenomaan Salosta.
Uuden vuosisadan alkuun mennessä olivat Salon kuuluisat markkinat menettäneet asemansa, mutta hyvässä muistissa olivat "vanhat hyvät ajat". Sen hetken markkinahumua piti "Rättäri" miedompana ja ikävämpänä kuin entisaikaa.

Aikanaan oli markkinoilta saatu viinaa, konjakkia ja olutta. Tunnelmaa loivat sade ja kura, harmonikan soittajat, hevoset, lehmät, hoilaavat miehet ja "reilut likat". Kiskolaisetkin olivat menossa mukana ja mies ei ollut mitään, ellei ollut istunut karusellissa, käynyt sirkuksessa, ampunut ampumateltassa ja heittänyt renkaita puukonpäihin.


Toinen ankara koitos oli sotilaiden syyninkipäivä keväisin. Sitä pitivät tärkeänä tapahtumana nuoret ja vanhat miehet. Yleensä arpoja nostettiin Salon hotellissa, juhlalllisessa tilaisuudessa. Itseasiassa niin juhlallisessa, että selvinpäin ei sinne kovin moni uskaltanut tulla. Piti olla rohkeutta mukana ja sitä hankittiin pulloista joskus siihen tahtiin, että seuraava yö vietettiin Salon putkassa. "Rättärin" mukaan moni kiskolainen poikakin muistaa tämän oikein hyvin.

Uusi aika oli vienyt terän näiltä juhlilta ja tilalle olivat tulleet erilaiset yhdistysten riennot sekä muut juhlat. Tärkeäksi paikaksi oli muodostunut tuore yhteiskoulu, josta tuli nopeasti kauppalan henkisen elämän keskus. Se yhdisti kansalaisia ja kiskolaisiakin opiskelijoita oli kymmenkunta, sekä tyttöjä että poikia. Salon maamieskoulun "Rättäri" toivoi nousevan yhtä edustavaksi laitokseksi kuin Vakka-Suomen vastaava oli omalla kulmakunnallaan.

20.9.2010

Rahtimaksuista rannikolla

Kun nykyajan matkustaja päättää lähteä risteilylle vaikkapa Turusta Tukholmaan, hän ei luultavasti vaivaa kovinkaan paljon itseään matkatavaroiden suhteen. Mukaan pakataan henkilökohtaiset saniteettituotteet ja mahdolliset tanssikengät sekä hieman muita vaatteita. Toki maasta toiseen pidemmäksi aikaa kulkeva joutuu kuljettamaan hieman enemmänkin tavaraa, mutta ne luultavasti ovat auton takakontissa.

Jos sen sijaan harkitsi vuonna 1875 rannikkopurjehdusta Salon Höyrylaiva-Osakeyhtiön Salo- ja Nystad- aluksilla, oli matkustavaisella luultavasti mukanaan hieman erilaista nyssäkkää. Kapteenien Nyström ja Frantzell isännöimillä laivoilla oli voimassa oheinen hinnasto, josta voi poimia osin hauskojakin rahtikuluja.


Jos vaikka lähti Turusta Saloon ja otti mukaansa tynnyrin silliä, laatikon tulitikkuja ja isomman sonnin, keveni kukkaro 7 markalla ja 45 pennillä. Ison sängyn sai vietyä Turusta Salon kauppalaan kolmeen markkaan, mutta huonompi eli pienempi maksoi vain markan. Sama markka meni lampaan, vasikan, porsaan tai koira kuljetuksesta.

Kalleinta oli rahdata pianoa, sillä siitä köyhtyi peräti seitsemän markkaa. Toisaalta puntin pumpulilankaa sai mukaansa nimelllisestä seitsemän pennin hinnasta.

Aikuiselle matkustajalle Salon reissu maksoi 2,50 markkaa. Alle 12 vuotiaat lapset pääsivät laivalle puoleen hintaan ja rintalapset veloituksetta. Mikäli matkatavarat painoivat alle 50 naulaa, sai ne ottaa ilmaiseksi mukaan.


17.9.2010

Suomen tiukin nimismies?

Vaikka nimismiehet eli vallesmannit koettiin entisaikain yhteiskunnan pitäjän merkkihenkilöiksi, saattoivat he olla syntyperältään aivan tavallisia miehiä. Niinpä Pöytyän nimismieheksi vuoden 1859 lopulla nimitetyn Johan Jacob Örnbomin isä oli ollut suutarina Pietarsaaressa poikansa syntymän aikaan.

Johan Jacob lähti kauas kotikonnuiltaan ja tapaammekin hänet Eurajoella vuonna 1838. Siellä vain 23 vuoden ikäinen nimismiehemme nai Rengon kappalaisen tyttären, Anna Carolina Grönroosin. Saman tien tuore aviopari muuttaa Porin Raumankylään, joka nykyisin tunnetaan Vähäraumana. Siellä perhe kasvoi parin vuoden välein, kunnes vuoteen 1852 mennessä
oli syntynyt yhdeksän lasta.

Johan Jacob Öhrbom siirtyi Porista Piikkiöön ja Kaarinan eli Nummen pitäjien nimismieheksi.. Vuoden 1859 marraskuussa silloinen Turun läänin vt. maaherra määräsi Öhrbomin Pöytyän nimismieheksi.

Uudessa asemapaikassaan kokenut vallesmanni pisti niin sanotusti tuulemaan. Heti talvikäräjillä 1860 tuomittiin neljä "pahantekijää". Näistä kolmea myös rangaistiin heti miten istuttamalla heidät kirkon häpeäpenkkiin kahleissa, joita aikalaiset eivät ennen olleet nähneetkään. Öhrbom oli myös luvannut tuoda lisää rikollisia tällä tavalla rangaistaviksi.

Omat alaisensa nimismies pisti "aarnihautojen" eli laittomien viinapannujen etsijöiksi. Näitä löytyikin kevään 1860 aikana runsaasti. Eräästä vauraan puoleisen talon aitasta löytyi kaiken lisäksi "tonttu", joka ensi töikseen oli tarjonnut etsintäpartiolle viinaryyppyä. Mies oli ehtinyt laskea itselleen talon viinatynnyristä kolme kanisteria juomia, joita sitten ojenteli Öhrbomille ja tämän miehille.

Valitettavasti nimismies ei osoittautunut mukavaksi ryyppyseuraksi, vaan panetti miehen kaulaan "rautaisen kaulahuivin" ja "rautaiset polvisoljet nilkkoihin". Saman tien vanki lähetettiin Turun linnan vankilaan Öhrbomin toivotuksin "siellä saat ristiraitaisen hameen ja tröijyn ja saat linnassa laulaa monivuotisista töistäsi". Tätä kyseistä veijaria oli väijytty aitan kulmilla viiden päivän ajan ennen pidätystä.

Erään torpparin vaimo, jota sanottiin pahanilkiseksi, oli saanut käsiinsä jonkinlaisen yleisavaimen. Tämän kanssa nainen kävi varkaisssa useiden talojen aitoissa ennen kiinnijäämistään. Mutta Öhrbomin tarkkaavaisuuden ansiosta vaimo joutui satimeen.

Kun Johan Jacob kuoli Keuruulla syksyllä 1893, muisteltiin häntä ehkä kaikkien aikojen ankarimpana nimismiehenä. Toisaalta Öhrbomia pidettiin myös ehdottoman oikeudenmukaisena, joka ei nöyristellyt tai mielistellyt kenenkään edessä. Toisaalta hän ei sietänyt 1800-luvun puolivälin tiukkaa byrokraattisuutta ja pikkusieluisia virkamiehiä. Pöytyän aikojen jälkimainingeissa hän perusti lopulta oman asianajotoimiston päästäkseen itsensä herraksi.

Omille pojilleen hän pyrki antamaan parhaan mahdollisen kasvatuksen ja opin. Tässä Öhrbom onnistui erinomaisesti, sillä poika Herman Fredrikistä tuli matematiikan ja fysiikan lehtori Kuopion lyseoon, Edvardista apteekkari ja Julius Jakobista latinan lehtori Viipurin ruotsalaiseen lyseoon. Mainittakoon vielä, että Edvardin oma poika, Allan Edvard Theodor teki pitkän päivätyön Sääksmäen seurakunnassa saaden lopulta rovastin arvon hieman ennen kuolemaansa.

16.9.2010

Laivaristeilyllä Turusta Tukholmaan

Höyrylaivojen käyttöä Turun ja Tukholman väliseen, hyvin vilkkaaseen liikennöintiin pohdittiin jo vuonna 1819. Kuitenkin ensimmäinen höyrykäyttöinen alus ankkuroitui Turun satamaan vasta lokakuun lopulla 1836. Turun Höyrylaivayhtiön toinen alus, Furst Menschikoff oli laskettu vesille kesäkuun lopulla ja näin se sai kunnian aloittaa uuden aikakauden kahden tärkeän satamakaupungin välillä.

Keväällä 1837 alkoi varsinainen linja
liikenne ja ensimmäisellä matkalla kerrotaan olleen 24 henkeä. Kilpailevaakin toimintaa aiottiin jo edellisenä vuonna, mutta lopulta uusi Solide -höyrylaiva aloitti yhteistyön Turun Höyrylaivayhtiön kanssa. Tämä alus tuli ensi kerran Turkuun kesäkuun alussa 1836 satamapaikkanaan Aurajoki Seurahuoneen alapuolella. Solide matkasi kerran viikossa suuntaansa siten, että lähtö Turusta oli aina tiistaisin. Tukholmaan asti laiva ehti torstaihin mennessä.

Paria vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1839, ilmoitettiin Åbo Underrättelserin numerossa 55 Soliden saapuvan Turkuun kuluvan kuun 10. päivänä. Matkustajien joukossa tulisivat olemaan teologian lisensiaatti Schauman, raatimies Öhman, neiti Schalien, mamselli Beckmark, kulkukauppiaat Langen ja Såfström puolisoineen, rakennusmestari Lax, kaksi nuorta rouvaa, eräs torpparin leski, kisälli ja 13 muuta henkilöä.

Paluumatkalle Tukholmaan kaksi päivää myöhemmin olivat lähdössä ainakin kirjanpitäjä Richnau ja rouva Tallsten.

Näistä matkustavaisista itselleni tutuin on herra Lars Axel Lax, joka oli syntynyt vuonna 1816 Pohjan pitäjässä. Hän oli isänsä Andersin tavoin ruukkiyhtiön palveluksessa rakennusmestarin tittelillä. Tämä Tukholman reissu oli luultavasti Lars Axelin viimeinen ulkomaanmatka, sillä hän sairastui "parantumattomaan tautiin", joka syövytti miehen kasvot "aina luihin asti". Perimätiedon mukaan rakennusmestari Lax riisti hengen itseltään synkkämielisyyden tilassa vain 25 vuoden iässä.

Lars Axelin isoisän isä oli mylläri Abraham Lax Antskogin ruukilta. Abrahamilla oli ainakin kaksi poikaa, Anders ja Johan. Näistä jälkimmäinen työskenteli 1700-luvun lopulla Kiskon Orijärven kaivoksella, kun taas Andersista tuli rakennusmestari Antskogin ruukille. Andersin poika, isänsä täyskaima, oli myös rakennusmestari, joten Laxin suvussa oli kolme sukupolvea peräkkäin kehittämässä alueen ruukkiteollisuuden toimintaedellytyksiä.

Orijärvelle muuttanut Johan Lax on eräs esivanhemmistani seitsemännessä polvessa. Luultavasti palaan tämän suvun parempaan esittelyyn jatkossa.

15.9.2010

Kanttori-urkuri Heermanin elämää

Silloisessa Euran kappelissa, myöhemmällä Tarvasjoella vaikutti noin 40 vuoden ajan lukkarina Juho Vihtori Heerman. Hän oli syntynyt heinäkuussa 1862 Karjalohjan Ilmoniemen kylässä pitäjänräätäli Johan Henrik Heermanin ja Mathilda Elvira Pihlstedtin perheen toiseksi vanhimpana lapsena. Tosin Juhon isosisko Ida Josefina oli menehtynyt vain parin kuukauden ikäisenä. Pitäjänräätälille tämä avio oli jo toinen, sillä hänen ensimmäinen liittonsa oli päätynyt vaimo Ulrika Sorrenin kuolemaan 1857. Mathilda Elvira oli leskimiehen naidessaan piikana Kiskon Toijan kylän Mommolan kartanossa, vaikka olikin syntynyt Karjalohjalla aviottomana lapsena.

Juho Vihtori oli kotoisin varsin vaatimattomista oloista. Toki kotitorpassa riitti vilskettä, sillä pitäjänräätäli Heermanilla oli kaksi kisälliä opissaan; serkukset August Fredrik Warelius ja Gustaf Adolf Rosendahl. Näin perheen vanhimman pojan ei tarvinnutkaan seurata isänsä polkuja, vaan hän saattoi lähteä täysin toiselle alalle.

Sen takia voimmekin lukea Nya Pressen -sanomalehdestä maaliskuun viimeisenä päivänä 1883 "lukkari- ja urkurioppilas Johan Viktor Heermanin tulleen valituksi Kiikan kappeliseurakunnan uudeksi lukkariksi". Niinpä Juho Vihtori, joka siis oli äidinkieleltään suomalainen, muutti Kiikan kylän Alakontin talon maille poikamiehenä. Siellä hän asusti ja palveli seurakuntaa aina vuoteen 1889, kunnes lopulta muutti nykyiselle Tarvasjoelle urkuriksi.

Uudessa kotipaikassaan hän viihtyi luultavasti erittäin hyvin. Vaimokseen hän löysi Lyydian, jonka kanssa hänellä oli mm. tytär Alli. Alli, sukunimeltään Koskiranta, opiskeli itsensä opettajaksi. Kun isä Juho Vihtori luopui 1929 toimestaan 40 vuoden työrupeaman jälkeen, tuli uudeksi kanttoriksi Aarne Lehtonen. Hän ehti palvella tarvasjokelaisia hieman vajaat 40 vuotta. Sota-aikana Aarnen puoliso Liisa joutui ottamaan vastuulleen myös kanttorin työt saaden korvaamatonta apua Alli Koskirannalta. Myös Allin sisar Helmi oli koulutoimen ihmisiä, sillä hänet valittiin pitäjän kansakoulun tyttöjen käsityön opettajaksi alkusyksystä 1909.

Aivan täysin ongelmitta ei Juho Vihtori Heermanin ura Tarvasjoella sujunut. Vuoden 1908 huhtikuussa kuntakokous teki päätöksen, jonka mukaan lukkari-urkuri Heermanin oli hoidettava ja kannettava saarnastuoliin kaikki kirkolliset kuulutukset ilman erillistä korvausta. Tämä ei sopinut Juho Vihtorille ja hän lähetti asiasta valituksen läänin kuvernöörille. Tämä palautti saman vuoden syksyllä valituksen takaisin Heermanille, koska asiassa oli vedottava tuomiokapituliin.

Heerman oli toki pätevänä miehenä itsekin kunnalliselämässä mukana ja niinpä hän oli Tarvasjoen ensimmäinen varsinainen sivutoiminen kunnankirjuri. Vuosi hänen tulonsa jälkeen oli Euran Simolan puustelliin avattu pitäjän ensimmäinen postiasema, jonka hoitajaksi Heerman sitten heti miten ryhtyi. Voi varmasti sanoa, että näiden kaikkien tehtävien takia jokainen tarvasjokelainen tunsi hänet.

14.9.2010

HisKi ei kerro kaikkea - Kiikan merkillinen kuollut

HisKistä, Kiikan kappeliseurakunnan kastettujen luettelosta, kesäkuun kuudennen päivän kohdalta vuonna 1860 löytyy lakoninen merkintä itsellismies Antti Tallgrenin ja hänen vaimonsa, Kaisa Antintyttären saamista kuolleista kaksostytöistä. Tämä ei ollut entisaikaan ollenkaan harvinaista, sillä huonon hygienian ja vaatimattomien olosuhteiden takia vastasyntyneiden kuolleisuus oli suurta. Kaksosten kohdalla riski oli sitäkin suurempi, koska pienikokoisten vauvojen hoitamiseen ei ollut sen kummempia apuvälineitä kuin normaalikokoistenkaan.

Tällä kertaa luontoäiti saattoi järjestää erehdyksenä oma-aloitteisesti, sillä nämä tytöt olivat siamilaisia kaksosia. Sanomalehtitietojen mukaan kesäkuisena aamuna 1860 tapahtui seuraavaa;

"Täällä tapahtui eilen aamulla eriskummainen tapaus ja luojan ihme-työ kuin ittellisen Antti Tallgrenin waimo Meskalan kylästä synnytti lapsen, jolla oli yksi pää, kahdet kaswot ja neljä korwaa, yksi ruumis napaan asti, neljä kättä ja neljä jalkaa, täydet kynnet sormissa ja warpaissa.

Lapsi oli 14,5 tuumaa pitkä ja täysiaikaisen luontoinen, waikka äiti päätti sen kahta kuukautta ennen aikaansa syntyneen. Äiti oli kaksi wiikkoa sairastanut ennen, mutta synnyttämisen hetki oli tawallista helpompi, ehkä yksi jalka ensin näkywiin tuli. Lapsen synnyttyä luuliwat naapurin waimot olewan hengen sen sydämessä, jonka tähden toimittawat hätäkasteen.

Oikeemmin sanoin siinä oli kaksi olentoa eli kaksi tyttö-lasta, etupuolet navasta alkain ylöspäin yhteen juottuneet (eli kaswaneet), selät ja takapuoli päitä (joissa oli tawalliset hiukset) oli ulospäin, mutta kaswot oli kahden-puolen siwulla, joista toiset oli hiukan waillinaisemmat, ettei näkynyt silmän teriä."


Lehdissä ei puhuttu siamilaisista kaksosista, vaikka termi oli luultavasti tuttu Suomessa saakka nykyisessä Thaimaassa syntyneiden Chang ja Eng Bunkerin tultua kuuluisiksi. He olivat syntyneet 1811 rintalastat toisiinsa kiinnittyneitä. Maailman maineeseen he nousivat esiinnyttyään P.T. Barnumin sirkuksessa.

Antti Tuomaanpoika Tallgrenilla ja Kaisalla oli ennen kaksosia syntynyt kahdeksan tervettä lasta, mutta viimeisen kohdalla luonto teki kepposensa. Pelkkää HisKiä sukututkimukseensa käyttävä ei ikinä löytäisi tätä tarinaa perhettä kohdanneesta merkillisestä sattumuksesta. Kiikassa ei moista ollut aikalaisten mukaan tapahtunut koskaan ennen.


Kuva - J. Tithonus Pednaud www.thehumanmarvels.com

13.9.2010

Rahvaaseen vajonneet ja muita kertomuksia Auranmaalta

Lokakuun alkupuolella ilmestyy LC Tarvasjoen kustantamana kirja "Rahvaaseen vajonneet ja muita kertomuksia Auranmaalta".

Kirjan hinta on 10 euroa ja tämä summa käytetään kokonaisuudessaan paikallisiin hyväntekeväisyyshankkeisiin Lions -periaatteiden mukaisesti.


Sijoittamalla kympin viisaasti saat samalla itsellesi n. 160 sivua kivaa lukemista menneiltä vuosisadoilta Auranmaalla!




Ennakkotilaukset sähköpostitse osoitteeseen palaute@varola.fi



Raakalaisuutta Teijolla elokuussa 1860

Teijon ruukin suutarina oli vuodesta 1860 lähtien ruotsalaissyntyinen Karl Asklöf, jonka puoliso Anna Lovisa Olofsdotter oli hänkin kotoisin entisestä emämaastamme. Pariskunnan lapsista Hilma Lovisa ja Karl Gustaf olivat ehtineet syntyä perheen ollessa vielä Ruotsissa ja Teijolla he saivat seuraa kahdesta pikkuveljestä. Hämmästyttävää kyllä, kaikilla pojilla oli sama etunimi; Karl Gustaf (1858), Karl Oskar (1862) ja Karl Leonard (1864). Tosin kaksin nuorinta "Kallea" ehtinyt koskaan nähdä isosiskoaan, sillä elokuisena päivänä vuonna 1860 tapahtui Teijolla yksi sen historian ikävimmistä tapauksista.

Tuona päivänä oli ruukin puuseppänä toimineen Ernst Reinhold Branderin poika Ernst Fredrik tullut pyytämään maitoa Asklöfin torpasta. Vaimo Anna Hilma Lovisa oli sanonut lypsävänsä lehmän ensin ja pyytänyt Ernstiä menemään metsään hakkaamaan hieman polttopuita tätä odotellessaan. Asklöfin tytär Hilma Lovisa lähti pojan mukaan poimiakseen marjoja.

Kun Ernst Fredrik aikanaan palasi metsästä, ei Hilma Lovisa enää ollut hänen mukanaan. Tyttären äidille poika kertoi tämän menneen naapurimökkiin marjojaan jakamaan. Odotettuaan aikansa lähti Anna Lovisa hakemaan lastaan naapurista, mutta siellä ei ollut kukaan nähnyt koko tyttöä. Nyt alkoikin yleinen etsintä lähimetsässä.

Noin 50 henkeä samosi metsän läpi, mutta pikkuinen Hilma Lovisa pysyi piilossa. Kun Branderin pojalta udeltiin tapahtumista hieman tarkemmin, väitti hän nähneensä kaksi sutta. Hän johdatti etsintäpartion sinne, missä nämä pedot olivat olleet. Sieltä löytyikin tyttösen toinen kenkä vesilammikosta. Ernst Fredrik arveli suden tai susien kätkeneen saaliinsa sammalien alle. Yhdestä kohtaa metsänpohjaa huomattiinkin sammaleen tulleen möyrityksi ja niiden alta löytyi Hilma Lovisa Asklöf kuolleena moniin haavoihin.

Branderin pojalta asiaa tiukattaessa väitti tämä kirveen terän irronneen varresta puita hakattaessa ja lentäneen sitten suoraan Hilma Lovisaa päin. Ernst Fredrik ei ollut uskaltanut viedä tyttöä kotiinsa se haavoitettuna, vaan oli päin vastoin lyönyt tätä vielä uudestaan kirveellään. Tämän jälkeen hän oli vetänyt iskuista kuolleen tytön maata pitkin sammalien alle. Tässä yhteydessä oli nahka osaksi irronnut vainajan kasvoista. Kirvestä tarkemmin tutkittaessa huomattiin sen olevan ja olleen aivan ehjän. Näin Ernst Fredrik Branderia ryhdyttiin epäilemään Hilma Lovisa Asklöfin murhasta.

Seuranneissa tutkinnoissa ja oikeusistunnoissa arveltiin, että pieni Hilma Lovisa olisi aikonut kertoa tiettyihin varkauksiin liittyvistä asioista vanhemmilleen. Ernst Fredrik oli kokenut itsensä uhatuksi, koska oli ilmeisesti sekaantunut niihin jollain tapaa ja tämän vuoksi hän olisi sitten tappanut viattoman tyttöparan.

10.9.2010

Professori Sahlberg

Satakunnan Eurassa syntyi vuoden 1779 alussa poikalapsi Porin jalkaväkirykmentissä palvelleele Isak Reinhold Sahlbergille ja hänen vaimolleen Lovisa Katarina Polvianderille. Nimekseen tämä pienokainen sai Carl Reinhold. Noin yhdentoista vuoden iässä poika lähetettiin Porin triviaalikouluun, mistä hän viitisen vuotta opiskeltuaan siirtyi Turkuun päästen ylioppilaaksi satakuntalaisesta osakunnasta 1795.

Nuorukainen luultavasti piti opiskelemisesta paljon, sillä jo seuraavana vuonna hän läpäisi pro exercitio -tutkinnon. Tällä selvitettiin opiskelijan kielitaitoa. Vuoden 1802 puoliväliin mennessä olivat Sahlbergin taidot karttuneet niin paljon, että hän pystyi julkaisemaan väitöskirjansa. Työteliäiden vuosien jälkeen, kesällä 1810, Sahlberg väitteli tohtoriksi. Tässä välissä hän oli myös tullut satakuntalaisen osakunnan kuraattoriksi, missä virassa hän oli vuoteen 1817 tullen lopulta kunniajäseneksi. Vuodet 1828-1841 Sahlberg oli sitten osakunnan inspehtorina.

Luottamustoimien lisäksi tarmokas miehemme työskentel Turun akatemian puutarha-apulaisena 1799–1800, luonnonhistorian dosenttina 1804, kasvitieteen vt. demonstraattorina 1805–06, lääketieteen apulaisena ja kasvitieteen demonstraattorina 1810, luonnonhistorian apulaisena ja museonhoitajana 1813 sekä luonnonhistorian ja talousopin vt. professorina 1816–17. Seuraavana vuonna hän sai vakinaisen professorin viran, jonka alaksi määriteltiin 1828 eläin- ja kasvitiede. Carl Reinhold Sahlberg erosi täysinpalvelleena 1841, vaikkakin jatkoi museon ja kasvitieteellisen puutarhan valvojana sekä konsistorin jäsenenä näihin laitoksiin liittyvissä asioissa.

Carl Reinhold toimi Turun yliopiston rehtorina vuosina 1824-25 ja lisäksi vararehtorina 1830-31. Vetäydyttyään eläkkeelle Sahlberg muutti Yläneen pitäjän Uusikartanoon. Hän oli vielä hyvissä voimissa rakentaen vähitelleen Pyhäjärven rantamaisemiin suuren puutarhan antaen tälle nimi "Huvitus". Tämä paikka tuli maankuuluksi runsaiden omena- ja kirsikkapuiden sekä "saksanmansikoidensa" takia.

Professorin Sahlberg oli vuodesta 1807 naimisissa Johanna Sofia Björkforsin kanssa, joka oli Turun kaupungin kassanhoitajana toimineen Zacharias B:n tytär. Pariskunnalla oli useita lapsia, joista poika Reinhold Ferdinand seurasi isänsä jälkiä luonnontieteiden saralla. Vaikka hän ei ehtinyt koskaan saada vakinaista professorin virkaa, toimi hän 1847 - 1849 viransijaisena eläin- ja kasvitieteellisessä tiedekunnassa. Yliopiston museonhoitaja hänestä oli tullut 1845, mutta tämä virka lakkautettiin 1852. Isänsä kuoltua 1860 jatkoi Reinhold Ferdinand tilanpitoa Yläneen Uudellakartanolla. Uudeltakartanolta saattoi ostaa hedelmien ja mansikoiden lisäksi "isoissa määrissä 96% itävää suomalaista rukiinsiementä".

Valitettavasti poika Sahlberg ei halunnut tai osannut paneutua riittävästi Huvituksen hedelmätarhan hoitamiseen, sillä valtionagronomi H. Gibsonin vuonna 1873 tekemässä tarkastuksessa paikan tila osoittautui hämmästyttävän huonoksi. Huvitusta oli aiemmin pidetty suoranaisena mallitilana maassamme, mutta Gibsonin sanojen mukaan mistään ei voinut löytää huonommassa kunnossa olevaa puutarhaa. Kauniit hedelmäpuut olivat kuivuneet pystyneet ja komeat kivikäytävät rehottivat ruohoa. Vain muutamia vuosia aiemmin oli hedelmien myynti ollut 1200 markasta pariin tuhanteen markkaan, mutta nyt Gibson arvioi niiden hinnaksi noin viisikymppiä. Hän piti suurena vahinkona Huvituksen päästämistä rappiolle.

Enimmällään tilalla oli ollut yli 1200 omenapuuta ja työväkeä jopa 30 henkeä kerrallaan. Hieman toistakymmentä vuotta Reinhold Ferdinand Sahlbergin kuoleman jälkeen ostivat herrat Bergroth ja Nylund Huvituksen valtion myöntämällä 40000 markan suuruisella lainalla perustaen sinne alkoholistiparantolan. Näin Sahlbergien vuodesta 1807 asti omistama Uusikartano pieneni reilulla 300 hehtaarilla.

9.9.2010

Vanhan ajan horoskooppi

Vanhan ajan horoskooppi tyttölapsista 1900-luvun alusta;


Tammikuussa syntyneestä tytöstä tulee järkevä emäntä, joka välistä on hieman synkkämielinen, mutta hiljainen luonteeltaan.

Tytöstä, joka on helmikuussa syntynyt, tulee kärsivällinen ja täysilempinen aviovaimo ja hellä äiti.

Maaliskuussa syntynyt tyttö on kevytmielinen ja sitäpaitsi riitainen.

Huhtikuun tyttö on epävakainen, oikkuja täynnä ja huonopäinen, mutta useinkin hyvin kaunis.

Toukokuussa syntynyt tyttö on kaunis ja tulee tavallisesti onnelliseksi.

Kesäkuussa syntyneet tytöt ovat luonteeltaan kiivaat, menevät aikaisin naimisiin ja ottavat elämän keveältä kannalta.

Tyttö, joka heinäkuussa maailmaan tulee, on tavallisesti kaunis, mutta näyttää usein nyreältä.

Elokuun tyttö on rakastava ja käytännöllinen sekä pääsee tavallisesti rikkaisiin naimisiin.

Tyttö, joka syntyy syyskuussa, voi kiittää onneaan, sillä hänestä tulee ajatteleva ja seurustelusta pitävä nainen, jota kaikki rakastavat.

Lokakuun tyttö on kaunis ja kiemaileva ja tulee usein onnettomaksi.

Marraskuun tyttö on sitävastoin ystävällinen, kohtelias ja luonteeltaan hiljainen.

Joulukuussa syntynyt tyttö on kaunis, mutta rakastaa huvitusta ja on sentähden tuhlaavainen.


Sanomalehti Pohjois-Savo, nro 74, v. 1905

8.9.2010

Anteen / Antin Mustiolta

Mustion ruukilla räätälinä työskennellyt Erik Eriksson Anteen syntyi rippikirjojen mukaan vuonna 1721. Hänen ensimmäinen vaimonsa Christina oli miestään pari vuotta nuorempi. Tästä avioliitosta oli ainakin seitsemän lasta vuosien 1749-1764 välisenä aikana. Näistä kolmella oli omia jälkeläisiä; Lampuoti Erikillä, seppä Henrikillä ja tytär Marialla. Lisäksi lapsista ehti naimisiin tytär Anna, mutta vasta vanhoilla päivillään eikä aviosta ollut yhteisiä lapsia.

Esikoislapsi oli kuollut kahden vuoden iässä ja tytär Maja Stina menehtyi hänkin vauvaiässä. Jäljelle jää poika Johan, jonka myöhemmistä vaiheista en ole saanut selvyyttä. Luultavasti hän kuoli lapsena, vaikka häntä ei haudattujen luettelossa mainitakaan.

Kun äiti Christina kuoli 1775, meni Erik Anteen uudelleen naimisiin. Tuore morsian oli häntä 12 vuotta nuorempi Maria, mutta luultavasti puolisoiden iästä johtuen tästä liitosta ei ollut lapsia.


Isänsä kaima Erik syntyi 1750 Mustion Ingvalsbyn kylässsä, mutta varsinaisen "elämäntyönsä" hän teki Mölnarbyn Antan talon lampuotina. Käytännössä koko Mustion piskuinen pitäjä oli paikallisen ruukin omaisuutta ja isännät pelkkiä lampuoteja, jotka patruuna saattoi erottaa mielensä mukaan. Erik Anteen luultavasti hoiti työnsä hyvin, koska ehti olla Antalla vuosikymmeniä.

Anteen -suvussa riittää selvitettävää, sillä monissa perheissä oli todella paljon lapsia. Vaikka tutustuin tähän sukuun jo 1990-luvun puolivälin jälkeen, en ole ehtinyt sitä systemaattisesti tutkia. Onneksi Lohjan, Mustion ja Karjaan rippikirjat 1800-luvulta ovat säilyneet täydellisinä, joten parin vuoden sisään uskallan tehdä oheista paremman koosteen tästä mustiolaisesta sukulaispiiristäni. Tällä hetkellä taulustossa on enemmän aukkoja kuin täytettä, mutta jostainhan sitä on aloitettava.

Osa Ericin jälkeläisistä käytti sukunimen muotoa Antin, joka hämäsi kokematonta sukututkijaa pitkän aikaa. Luulin nimittäin virkatodistuksesta löytynyttä Eva Erica Antinia Antintyttäreksi. Onneksi kokeneempi tutkija opasti oikealle tielle.



7.9.2010

Sananen Sonck -suvun tiimoilta

Vanhimmat asiakirjoista löytyvät Sonck-nimiset (Sonk, Sonck, Sånck, Soncki, Sonckj) henkilöt asuivat Laitilan Vahantaan kylässä 1540: talonpojat Tomas, Michel ja Olof Sonck. 1550-luvulla oli Simon Sonckin isän talo Lajon kylässä. Laivuri ja raatimies Simon Sonck mainittiin Raumalla 1556. Tämä on varmaan sama Simon, joka kävi Kemissä 1553, ollen merkitty helsinkiläiseksi porvariksi (todenn. silloin pakkosiirrettynä vastaperustettuun Helsinkiin).

Joudumme kuitenkin menemään vielä muutama sukupolvi eteenpäin ennen kuin osumme ensimmäiseen Sonckin, josta voi rakentaa edes alustavaa ketjua eteenpäin: Rauman porvari Henrik Andersson Sonck kävi 1620 hakemassa Oulusta lastin (8 tynn. lohta, 4 tynn. voita, 20 kiihtelystä oravannahkoja sekä traania) ja oli raatimiehenä Raumalla 1638. Hänen puolisonsa oli Brita Mattsdotter Voijola. Rauman Sonckien talo oli Kauppakadun ja Pappilankadun kulmassa.

Vaimo Britan nimessä esiintynyt sana voijolainen tarkoitti kauppiasta, erityisesti gotlantilaista kauppasaksaa ja Voijolan suvun juuret menivät Soukaisten kylän Voijolan taloon. Sieltä oli joskus joku aloittanut kauppiaana Raumalla, missä Jöns Persson Voijolainen oli raatimies 1573 ja 1578-91, vouti 1576-81. Jöns omisti 30 lästin laivan 1577 ja peräti kolme laivaa 1583. 30 lästiä oli iso lasti, se tarkoitti esim. 360 tynnyriä tervaa, 45.000 litraa! Vuonna 1585 oli Jönsillä kaksi myllyäkin ja hän oli pormestari 1593. Jönsin poika Matts Jonsson Voijola tiedettiin omistaneen kaksi laivaa 1594 ja hankkineen ruokatarpeita eversti Axel Kurjen joukoille 27.5.1599 (nämä puolustivat nähtävästi silloin Turkua kuningas Sigismundin puolesta Kaarle-herttuan joukkoja vastaan). Tämä Matts Voijola oli edellä mainitun Brita Mattsdotterin isä.

Raumalainen Matts Henriksson Sonck oli laivuri (perämies) 11.3.1626, hänen puolisonsa oli Margareta Larsdotter Gebhardt. Margareta Gebhardtin isän Lars Baltzarsson tiedetään Vaasasta 22.5.1620 hakeneen 20 lästiä (n. 240 tynnyriä x n. 126 litraa = yli 30.000 l.). Hän oli raatimies Raumalla 1605, pormestari 1616-36 ja omisti Akus- (tai Agus-) nimisen talon. Matts Sonckin ja Margareta Gebhardtin lapsia olivat todennäköisesti Vaasassa mainitut Anna Mattsdotter sekä Johan Mattsson, ks. alla.

Vaasan kaupunki perustettiin 1606 vanhalle kauppa- ja satamapaikalle Mustasaaren kirkonkylään, noin 7 km kaakkoon nykyisestä kaupungista. Vaasan henkikirja vuodelta 1675 mainitsee erään Nils Erikssonin ja hänen vaimonsa Anna Mattsdotterin sekä heidän jälkeensä Nilsin langon Johan Mattssonin ja hänen vaimonsa Elsa Olofsdotterin (Gavelin).

Koska Johan Mattsson ja hänen siskonsa Anna Mattsdotter olivat (mm. Johanin lapsen Mattiaksen sukunimen perusteella) Sonck-sukua, on heidän täytynyt tulla Raumalta Vaasaan ennen 1675, todennäköisesti jo 1660-luvulla. Paras vaihtoehto heidän vanhemmiksi ovat Raumalla asuneet Matts Henriksson Sonck ja Margareta Gebhardt (ks. yllä). Olettamusta vahvistaa se, että eräs Johan Mattsson 6.3.1676 lainhuudatti Matts Henriksson Sonckin Luvila-nimisen talon Raumalla.

Vaimo Elsa Olofsdotter oli Gavelin-sukua. Hänen isänsä Olof Håkansson Gavelinin sanottiin alunperin olleen talonpoika Ruotsin Länsi-Pohjasta ja tulleen myöhemmin kauppiaaksi Vaasaan. Jos oletuksen alkuosa on oikea, lienee hän kuitenkin ollut maakauppias jo Länsi-Pohjassa. Olof Håkansson ehkä kuului siihen Gavelin-sukuun, joka oli lähtöisin Åselen pitäjän Gafselestä; ainakin yksi sen haara oli 1600-luvun loppuun mennessä siirtynyt Härnösandiin kauppiaiksi.

Johan Mattssonilla ja Elsa Olofsdot-terilla oli lapset (ikäjärjestys ei välttämättä ole oikea):

1.Helena Johansdotter, pso. 1703 Daniel Mattsson, joka mainittiin 6.10.1708 "Hr. Mats Sonckin lankona" (Hr. Matz Soncks svåger).
2.? Olof Sonck, nuori Vaasan tullimies 1696, (visitör vid tulltäkten i Vasa, "en ung dräng").
3.? Eräs Thomas Sonck, mainittu 1744, pso. Maria Markusdotter, Vaasan porvari Daniel Östermanin appi.
4.Anna Mattsdotter, pso. Vaasan porvari Nils Eriksson.
5.Mattias Johansson Sonck, Koivulahden kappalainen, pso. 1699 Elisabet Andersdotter Fant.

===

Mattias Johansson Sonck tuli ylioppilaaksi 1691 ja oli pitäjänapulaisena Mustasaaressa (Vaasassa) 1698-1711. Hän avioitui 13.6.1699 Vöyrin kirkkoherran tyttären Elisabet Andersdotter Fantin kanssa. Vuonna 1711 Mattias nimitettiin Koivulahden kappalaiseksi. Perhe pakeni ison vihan venäläismiehityksen alta Ruotsiin, missä Mattias kuoli 1715. Hänen serkkunsa maisteri Jakob Gavelin otti 1731 muuttaessaan Turkuun pojan Karlin ja toisen tyttäristä (Annan?) luokseen asumaan. Elisabet eli elämänsä viimeisen vuosikymmenen tyttären Annan luona Vihdissä, tullen lopuksi haudatuksi Vihdin kirkkoon 12.11.1759. Mattiaksella ja Elisabetillä oli lapset:

1.Andreas Sonck, s. 17.5.1700 Mustasaari.
2.Elisabet Sonck, s. 4.1.1703 Mustasaaei.
3.Johannes Sonck, s. 14.5.1704 Mustasaari.
4.Johan Sonck, s. 5.9.1706 Mustasaari
5.Beata Sonck, s. 23.5.1709 Mustasaari - 28.2.1741 Tammela, pso. Tammelan kappalainen Gabriel Barck.
6.Karl Sonck, 25.2.1713 - 1783 Vihti, rykmentinkirjuri, 1.pso. Hedvig Zidbäck, 2.pso. Margareta Finnerus.
7.Anna, s. 21.4.1716 - 10.10.1774 Vihti, pso. Petter Swärd, Vihdin Haimon sahan kirjuri.

Kuvassa Pohjanlahden kartta. Peter Gädda 1695 (osakuva). Kartasta näkee kuinka paljon lähempänä Ruotsin Länsi-Pohja mielettiin olevan verrattuna esimerkiksi Varsinais-Suomeen.


Kiitos RR!

6.9.2010

Adolf Törnqvistin jälkeläisiä

Kiskon Orijärven kaivoksilla työskenteli Perniöstä kotoisin ollut Törnqvist -sukua. Eräs heistä, vuonna 1780 syntynyt Adolf oli yksi suorista esi-isistäni. Hän oli naimisissa itseään kolmisen vuotta vanhemman Ulrika Laxin kanssa, jonka setä Anders oli Antskogin ruukin rakennusmestarina, kun taas isä Johan oli vävynsä tavoin Orijärven miehiä.

Adolfille ja Ulrikalle syntyi kaivoksen tienoilla sijainneessa mökissä yhteensä 11 lasta, joista neljä kuoli lapsena. Poika Adolf, isänsä kaima, jäi ilmeisesti naimattomaksi, sillä hän asui poikamiehenä Orijärvellä vielä 1860-luvulla. Tytär Lovisa menehtyi parikymppisenä maaliskuussa 1839 lavantautiin. Saman kuun lopulla tuo ankara sairaus vei myös äiti Ulrika Laxin.

Isä Adolf Törnqvist kuoli joulukuussa 1851. Tätä ennen hän oli joutunut saattamaan hautaan vielä yhden lapsistaan. Kosken tehtaan kirjanpitäjä Karl Isaac Dahlbergin kanssa naimisissa ollut Maria Christina -tytär oli kuollut elokuussa 1839, joten tuo vuosi oli todellista tuskan aikaa Adolfille.

Iloisempiakin tapahtumia toki oli. Toiseksi vanhin tyttäristä, Anna Lisa, oli saanut puolisokseen Snappertunan Hurskursnäsin rusthollarin, Eric Anders Dickmanin. Syystä tai toisesta mies ei jatkanut uraansa sukunsa ratsutilalla, sillä 1839-44 hänet löytää Tammisaaren Skåldöstä verotalon isäntänä. Sitten oli vuorossa pari vuotta Getskärissä itsellisenä, kunnes Dickman asettui Anna Lisansa kanssa tämän sisaren luo SKåldöhön.

Tuo sisar oli nimeltään Gustava ja hänet oli nainut muonatorppari Johan Fredrik Sundman Snappertunasta. Samassa asemassa hän asui vuosien mittaan sekä Inkoossa että Tammisaaressa. Itseasiassa Johan Fredrik tutustui Gustavaan em. Anders Dickman kautta, sillä hän asui Hurskursnäsissä vihille mennessään.

Adolf Törnqvistin ja Ulrika Laxin lapsista nuorin oli Alexander, joka muutti Pohjan pitäjän Fiskarsin ruukille lokakuussa 1839. Siellä hän työskenteli mekaanisella verstaalla. Jo vuoden päästä tie vei hänet Tammisaaren kaupunkiin, jossa tapaamme Alexanderin renkimiehenä lähisukulaistensa luona Skåldössä. Naituaan perniöläisen Anna Sofia Sjöstedtin tuli Alexanderista muonatorppari Espingskärissä. Paikan valinta ei todennäköisesti ollut millään tavalla sattumaa, sillä isosisko Anna Lisan tytär Anna Erica Dickman puoliso oli Espingskärin Västergårdin isännän poika, luotsi Eric Johan Englund.



4.9.2010

Uutisankka

Sanomalehdistä ja netistä saa välillä lukea tarinoita, jotka vaikuttavat melko uskomattomilta. Joskus elämä on fiktiota ihmeellisempää, mutta toisella kertaa on toimittajaparka saattanut joutua kepposen uhriksi. Tällöin on ollut tapana puhua uutisankasta. Tämä termi oli maassamme tuttu jo ainakin 1890-luvulla ja esimerkiksi sanomalehti Uusimaa katsoi tarpeelliseksi selittää uutisankan alkuperää.

Joskus 1800-luvun loppupuolella eräs belgialainen sanomalehtimies päättii voittaa työkaverinsa valejuttujen naputtelussa. Hän kehitteli tarinan ankkain ahnaudesta;

"Muuan mies tappoi 20 päisestä ankkaparvesta yhden, hakkasi sen höyhenineen päivineen kappaleiksi ja tarjosi ne muille ankoille, jotka sen heti ahmien nielivät. Seuraavina päivinä mies syötti toisen, kolmannen ja lopulta 19 ankan toisille ankoille. Näin jäljelle jäi yksi ainut lintu, joka oli syönyt kaikki 19 toveriaan."

Vasta kun tarina oli julkaistu suurin piirtein kaikissa maailman sanomalehdissä, kertoi belgialainen miehemme sen olleen pelkkää pilaa. Tästä jäi moneen kieleen sanonta uutisankasta.....

3.9.2010

Kirja Suomen rautateistä

Karttakeskus julkaisi vuonna 2009 Jussi Iltasen kirjan "Radan varrella - Suomen rautatieliikennepaikat". Kirja käsittää reilusti 400 sivua maamme raideliikenteen historiaa ja on oikeastaan aika käsittämätön tietopaketti omalta alaltaan. Tämän vuoden uusintapainos maksoi Kirjatorilla vain vajaat parikymppiä.

Harvoin olen tutustunut tietokirjaan, joka suhtautuu kohteeseensa yhtä perusteellisella rakkaudella kuin Iltasen kirja. Teoksen sivuilla on uskomaton määrä detaljitason tietoa kaikista Suomessa joskus käytössä olleista rautateiden liikennepaikoista, jotka vuoden 1969 maaliskuusta alkaen luokiteltiin kolmeen pääluokkaan. Kaikki miehitetyt paikat olivat asemia, kun taas miehittämättömät henkilöliikenteen paikat seisakkeita ja vastaavat tavaraliikenteen pysäkit vaihteita.

Nykyisin on olemassa vain liikennepaikkoja, jotka on avattu joko henkilö- tai tavaraliikenteelle, molemmille tai vain liikenteenhoidollisiin tarpeisiin. Alunperin, 1860-luvulta alkaen, jako perustui viiteen eri luokkaan. Ensimmäisen luokan asemia olivat vain Helsinki ja Pietari, vaikka viimeksi mainittu ei Suomen puolella sijainnutkaan. Pienet pysäkit saattoivat "varttuessaan" nousta asemiksi. Monesti nimittäin kävi niin, että rautatien pysähdyspaikka loi ympärilleen isomman tai pienemmän taajaman.


Iltasen kirja, jota tekemässä on toki ollut laaja joukko asialleen omistautuneita harrastajia, antaa jokaisesta liikennepaikasta koko lailla tyhjentävän yhteenvedon perustamis- ja lopettamisvuosineen, sijaintikuntineen ja ns. tariffikilometreineen. Leipätekstissä kerrotaan paikan kehitysvaiheista ja merkittävyydestä lähiseudulleen.

Erillisissä lisätietoruuduissa käsitellään mukavia triviatietoja. Esimerkiksi voisi ottaa otsikon "Kaupunki ilman rautatietä" alta. Sen mukaan Suomen itsenäistyessä jäi ilman rautatietyhteyttä viisi kaupunkia; Maarianhamina, Naantali, Heinola, Uusikaarlepyy ja . . . niin mikähän mahtoi olla tuo viides?

Pistä arvauksesi tulemaan kommenttina.


Kirja on niin laaja ja yksityiskohtainen, että viikon selailun jälkeen en ole vielä ehtinyt katsastaa kuin rantaradan reitin. Luultavasti blogissani tulee olemaan vuoden loppupuolella tavallista enemmän rautateihin liittyviä tarinoita ja ihmiskohtaloit, vaikka lähisuvussa ei veturimiehiä olekaan.

2.9.2010

Marjaniemen kaivos Kiskossa

Kulttuuriympäristön karttaselaimen avulla löysin itselleni täysin uuden historiallisen muiston paikasta, jossa olen käynyt jo vuosikymmeniä. Kuitenkaan ennen elokuuta 2010 ei minulla ollut mitään tietoa siitä, että vain muutaman askeleen päässä sijaitsi maamme kaivosteollisuuteen liittyvä kohde.

Kiskon on tietysti tunnettu monista kaivoksistaan kuten Orijärvi ja Aijala unohtamatta maamme kenties suurinta teollisuuskompleksia 1600-luvun lopulla, Malmbergin kaivosta. Näiden lisäksi pitäjässä on louhittu useita muita, vaatimattomampia kohteita. Näiden joukkoon kuuluu myös Marjaniemi, jota Museoviraston kulttuuriympäristöportaalissa sanotaan "historialliseksi rautakaivokseksi".

Tuo luonnehdinta on ehkä hieman liian mahtaileva, sillä kyseessä on pikemminkin avolouhos. Ensimmäinen maininta Marjaniemen malmista löytyy jo vuodelta 1757, mutta tuolloin ei paikalla vielä kaivettu. Louhinta alkoi vasta vuonna 1780 Fiskarsin ruukin silloisen omistajan, tukholma
laisen B. M. Björkmanin johdolla. Malmin rautapitoisuus ei ilmeisesti ollut tarpeeksi hyvä ja toiseen yritykseen ryhdyttiin vasta vuosina 1831-33. Tuolloin von Julin antoi määräyksen koelouhintojen aloittamisesta.

Kolmen vuoden aikana kaivoksesta nostettiin muutamia kymmeniä tonneja malmikiveä, jonka rautapitoisuus sulatossa oli noin 23 prosenttia. Monen muun kiskolaisen louhoksen tavoin ongelmaksi tuli kiviaineksen suuri rikkikiisupitoisuus. Niinpä toiminta Marjaniemessä lopetettiin 1833 eikä sitä ole sen jälkeen hyödynnetty.

Itse kaivamisessa käytettiin kahta tapaa 1800-luvun alkupuolella. Kallioon saatettiin porata reikiä käsiporalla ja lekalla. Nämä reiät täytettiin ruudilla ja räjäyttämällä päästiin käsiksi malmiin. Toinen tapa oli kasa iso pino puita kallion päälle. Nämä poltettiin ja kuumentuneeseen kallioon kaadettiin kylmää vettä. Tällä tavalla kiviaines saatiin lohkottua palasiksi.

Paikka sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä Kiskon kirkonkylästä Aijalaan johtavasta tiestä. Rakentaminen tai maankäyttö ei ole millään tavalla muokannut ympäristöä 1830-luvun jälkeen. Nykyajan retkeilijä löytääkin kallionlaelta kaksi läheikkäin olevaa louhosta, jotka ovat toki täyttyneet vedellä. Veden pinnalle on levinnyt paksua sammalta ja muuta vesikasvistoa. Syvyyden määrittämistä ei ollut aikaa yrittää, mutta lähistöllä kohoavien jätekivikasojen perusteella sitä on useampia metrejä. Tämän voi toki päätellä myös em. tuontatomääristä.

Kumpaakaan louhosta ei ole merkitty mitenkään maastoon eikä niiden ympärillä ole aitausta. Todennäköisesti kuoppien pohjalla lepää ehkä useampikin peura tai hirvi, koska louhokseen tippuva ei sieltä omin avuin ylös pääse.

Jätekivikasoja on kymmenkunta, joista osa on täysin peittynyt aluskasvillisuuteen. Sen sijaan isomman louhoksen vierellä on reilun kokoisia kivenlohkareita paljaana. Niistä voi helposti havaita kiven rautapitoisuuden. Mitään rakenteita ei paikalla ole eikä sen välittömässä läheisyydessä ole koskaan ollut asutusta. Työntekijät ovat luultavasti matkanneet paikan päälle läheisistä Lapin, Aijalan ja Kajalan kylistä, ehkä kauempaakin. Marjaniemi oli yksinäistalo, mutta toki senkin mailla oli asuinsijoja työläisille.

1.9.2010

Kaksoismurha Taalintehtaalla

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1907 tapahtui Taalintehtaalla kaksoismurha, joka herätti silloisessa poliittisessa ilmapiirissä suuria intohimoja. Teosta saatiin heti tuoreeltaan, useiden silminnäkijöiden todistaessa veritekoa, kiinni tehtaan entinen työmies Albert Högberg. Surmatuiksi tulivat yli-insinööri Pettersson ja isännöitsijä Herman Norrmen.

Huhtikuun 12. päivänä tapahtumia sitten käsiteltin leivättömän pöydän ääressä Kemiön välikäräjillä, mutta nuorta, vain 20
vuoden ikään ehtinyttä Albertia ei istunnossa nähty. Hänet oli heti kohta tapahtuneen jälkeen viety Turun lääninvankilaan. Siellä nuorukainen oli riistänyt hengen itseltään hirttäytymällä omaan vyöhönsä. Niinpä käräjien aluksi Albertin oikeudenomistajia kehoitettiin käymään vankilassa perimässä vainajan jälkeensä jättämää omaisuutta.

Asianomistajien, leskirouvien Norrmen ja Pettersson puolesta paikalla Kemiössä olivat heidän asiamiehensä. Ensimmäisenä kuultaviksi pyydettiin murhaajan vanhemmat, Kiskon Orijärven kaivoksella syntynyt Frans Albert Högberg ja hänen Perniön Vihiniemen ruukilla syntynyt vaimonsa Olga Petronella Finnberg. Isä Frans kertoi poikansa muuttaneen seitsemän vuoden ikäisenä perheen mukana Taalintehtaalle, käyneen siellä kolme vuotta kansakoulua ja menneen tämän jälkeen töihin tehtaaseen.

Vuonna 1903 nuorukainen erotettiin työstään, sillä hän oli lyönyt sulattomestari Sundbergin poikaa. Isän mukaan Albert oli myös kiusannut työtovereitaan. Edelleen isä kertoi kotona luetun pelkästään "Työmies" -lehteä sekä viime aikoina myös "Sosialistia". Heinäkuun lopulla 1906 oli Albert matkustanut Tukholmaan kahdeksi kuukaudeksi. Tuomarin kysymykseen, oliko poika maininnut murha-aikeistaan mitään perheelleen, vastasi isä kieltävästi. Sekä isä Frans että poika Albert olivat käyneet kuuntelemassa agitaattori Heikkilän puheita, mutta Frans ei osannut kertoa tarkemmin näiden esitelmien sisällöstä. Hän tiesi vain, että poikansa oli ollut puheissa Heikkilän kanssa. Nämä olivat matkanneet yhdessä mm. Bergöhön ja tällä reissulla Frans oli sanonut, että "hänen joko täytyi tappaa itsensä tai myös isännöitsijä Norrmen, joka olis se, jolla olivat valta". Albert Högberg oli myös todennut, että huono kirjallisuus ja huono seura olivat syynä murhaan.

Itse murhasta kertoi insinööri Lindqvist. Hän oli ollut tulossa molempien murhattujen kanssa valssilaitoksesta, mutta jäänyt tutkimaan erästä maassa ollutta letkua. Norrmenin ja Petterssonin ehdittyä hänestä noin viiden metrin päähän, oli kuulunut laukaus ja Norrmen oli vaipunut maahan. Toinen laukaus osui Petterssoniin, joka vatsaansa pidellen pyrki letkurattaiden taakse piiloon. Högberg ampui Norrmenia vielä kerran ja käänsi sitten revolverinsa kohti Petterssonia, jota hän yritti tulitti neljä kertaa. Kaikki oli Lindqvistin mukaan ohi silmänräpäyksessä.

Insinööri Lindqvist hyökkäsi Högbergiä kohti, joka yritti panna uusia patruunoita revolveriinsa. Tämä ei onnistunut, sillä paikalle tullut vouti Olsen otti ampujasta kiinni tämän selkäpuolelta. Samassa saapuivat apuun myös konemestari Sundgren ja järjestysmies Karlsson. Nämä saivat Högbergin paiskatuksi maahan ja sidotuksi.

Lindqvistin mukaan Högberg oli jo useana aamuna kävellyt käsi oikealla povellaan pitkin valssilaitoksen siltaa, josta Pettersson joka aamu kulki työmatkoillaan. Konemestari Sundgrenin mukaan Högberg sanoi murhan jälkeen "minulla on meliniittiä ja puukko taskussa". Tästä konemestari arveli, että miehellä olisi ollut räjähdysaineita mukanaan. Puukko löytyi tuppeen pantuna Högbergin taskusta.

Tehtaan työmies Karl Högman kertoi oikeudelle, että Alberg Högberg oli haukkunut työväenyhdistystä, koska se ei ollut pystynyt hankkimaan hänelle työpaikkaa. Kun Högman oli ehdottanut, että Högberg itse kysyisi asiasta yhdistykseltä, oli tämä todennut "minä en kerjää työtä, minä kostan. Sinä olet kaiketi samanlainen herrain kätyri kuin Sorell". Valuri Lindberg sanoi tunteneensa Albertin aina lapsesta saakka. Miehet olivat useasti puhuneet, miksi paikallinen työväenyhdistys ei ollut tarjonnut Albertille työtä. Lindberg oli ehdottanut samaa kuin Högman, mutta tälläkin kertaa Högberg torjui ehdotuksen lausuen "minulla ei siis ole muuta neuvoa kuin hulluinhuone tai vankila".

Ennen itsemurhaansa Albert Högberg lähetti vankilasta kirjeen viralliselle syyttäjälle. Siinä Högberg yritti tekeytyä marttyyriksi sanoen murhien tapahtuneen voimakkaiden lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Norrmen, joka menehtyi vasta muutama hetki tapahtumien jälkeen, oli antanut murhaajalleen anteeksi. Tämä osoitti Högbergin mukaan sitä, että vainaja oli sortanut häntä.


Koska syytetty, murhaaja Albert Högberg oli nyt kuollut, lopetti oikeus tapauksen käsittelyn tähän. Lääkärin 36 markan palkkiot tultaisiin maksamaan kruunun varoista ja oikeus pidätti toistaiseksi itsellään murhissa käytetyn Browningin revolverin ja siihen jäljelle jääneet seitsemän patruunaa.



Herman Norrmen oli kulkulaitostoimituskunnan päällikön, D. Norrmenin poika ja iältään 47 -vuotias. Häntä pidettiin muistokirjoituksissa yhtenä maamme etevimmistä insinööreistä, joka oli ollut oman työväkensä luottomiehiä. Norrmen oli mm. toiminut ahkerasti, jotta Taalintehtaan työväenyhdistykselle oli saatu oma työväentalo. Hän oli opiskellut ruotsalaisen normaalilyseon jälkeen polyteknillisessä ja tullut insinööriksi 1881. Työkokemusta hänellä oli mm. Pielisten ja Kalkkisten kanavista sekä Vaasan- ja Savon rautateistä. Opintomatkoja Norrmen oli tehnyt Yhdysvaltoja myöten. Hän työskenteli myös Helsingin satamaradan työpäällikkönä ja Helsingin kaupungininsinöörinä. Oltuaan vielä töissä Forssan-Humppilan rautatiellä ja Haminan-Inkeroisten välisen rataosuuden johtavana insinöörinä, lähti hän Taalintehtaan palvelukseen. Häntä jäivät kaipaamaan puoliso E. Molander, kolme lasta sekä sisarukset, joista voidaan erikseen mainita pankinjohtaja Alfred Norrmen.


Pettersson taasen tuli tunnetuksi metallurgian asiantuntijana, joka oli saanut mm. useita patentteja alallaan. Työtoverit luonnehtivat häntä tarmokkaaksi, säntilliseksi ja uutteraksi. Hän muisti aina valvoa tuotannon pienimpiäkin yksityiskohtia. Työväen keskuudessa Petterssonia muistettiin tyynenä ja vakavana luonteena, joka antoi ammattimiehille heille kuuluvan arvon. Pettersson oli syntynyt Ruotsin Smålannissa, josta hän tuli Suomeen 1891. Taalintehtaalle hän tuli Värtsilästä, jossa Pettersson oli ollut insinööripäällikkönä paikallisessa rautatehtaassa. Kuollessaan hän oli noin 50 vuotias ja häntä jäivät kaipaamaan puoliso ja neljä lasta.


Murhaaja Albert Johannes Högberg oli syntynyt Strömmän kanavan lähellä 1890. Kuten edellä on mainittu, pääsi hän Taalintehtaalle töihin nuorena poikana. Tultuaan erotetuksi pahoinpitelyn takia, sai hän uuden työn Granit -yhtiöstä Hangossa. Siellä hän viihtyi neljä kuukautta, oleskellen sitten Helsingissä ja Porissa pari kuukautta, Viipurissa kahdeksan kuukautta sekä Turun Vulcanin konepajassa kolme kuukautta. Oltuaan vielä kolmisen kuukautta töissä tammisaarelaisella kivilouhoksella, matkusti Högberg Tukholmaan. Sieltä hän palasi Suomeen ja Taalintehtaalle kierreltyään ensin Merikarvialla, Vaasassa, Porissa, Tampereella ja Viipurissa. Surma-aseen hän oli hankkinut Vaasassa ollessaan.

Surmat hän kertoi tehneensä, kuten edellä on mainittu, koska ei saanut työpaikkaa. Hän halusi ampumisilla näyttää työnantajille, että hänen kaltaisilleen tulisi antaa anteeksi heidän tekemänsä rikokset, eikä erottaa työstä. Högbeg sanoi myös ajatelleensa vaihtoehtoina itsemurhaa tai jonkun työnjohtajan tappamista.

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...