Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

30.12.2011

Remsuja

jatkoa 28.12.2011 ilmestyneelle tekstille....

Lautamies (myös veronkantaja, tuomari) Iakunka, nykykielellä Jakov, lienee syntynyt n. 1620 ja hänen isänsä Paavo ehkä 1500-luvun puolella. Iakunkalla oli kolme poikaa: Petr, Semen ja Nikita. Vuokkiniemen kirkonkylällä oli vielä 1900-luvullakin Remsujen asuttama Vanhala-niminen talo. Jos nimenmuodostus on ollut samanlainen kuin Suomessakin, jossa Vanha-alkuiset talon ja kylien nimet yleensä viittasivat alueen kaikkein vanhimpaan asutukseen, niin ehkä jo Jaakko Paavonpoika oli valinnut talonsa paikaksi Ylä-Kuitin rannan nykyisen Vuokkiniemen kohdalla.

1800-luvun perimätieto (tarkemmin sanottuna vuodelta 1872, jolloin Remssulat eli Remsuset muodostivat "lähes puolet" Vuokkiniemen asukkaista, joita 1865 oli ollut yhteensä 634 kpl) muisti Remsu-suvun kantaisän tulleen Vienaan Pohjois-Pohjanmaan Limingalta .

Remsu-nimeä ei tavata Limingalla, mutta sen sijaan siellä vuoden 1548 verokirjassa mainitaan nimi Kramsu, joka 1570 ja 1654 kirjoitettiin muotoon Krampsu. Luukon alasatakuntalaisperäiseksi ja Vahtolan eteläpohjalaiseksi otaksuma nimi Kramsu/Krampsu saattoi kansanomaisessa kielenkäytössä menettää alkukonsonanttinsa. Suvun matka Pohjanmaalta Vienaan on saattanut kulkea Kainuun kautta, sillä vuoden 1605 veroluettelossa mainitaan siellä asuneen Remsuisen ruokakunta, jota ei kuitenkaan enää mainita 1626. Hyrynsalmen Luvankylän tienoilta tallennetut paikannimet Rempsunlampi, Remsunsuo ja Rempsu-niminen metsämaisema saattavat olla muisto suvun asuinalueen sijainnista Kainuussa.

Olga Karlova ehdottaa, että Remsu-nimi ei olisikaan Pohjanmaalta, vaan karjalaispohjainen. Hänen mielestä taustaksi sopisi karjalainen sana rem(s)sakka, jonka merkitys on ’rivakka, reipas’. Karjalan kielessä tunnetaan myös verbit rem(s)sottoa ’retkottaa, rötköttää’ ja rem(s)suttoa ’hulmuttaa, liehuttaa’. On mahdollista, että nimi – kuten karjalaisilla usein oli tapana – perustuu korkonimeen, josta tuli sukunumi.

Remsu-nimisiä ihmisiä asuu nykyään myös Pohjois-Savon Varpaisjärvellä ja Rovaniemellä on sen niminen talo, mutta nämä nimet ovat tulosta vienalaisten siirtymisestä 1800- ja 1900-luvuilla Suomeen.


jatkuu.....

29.12.2011

Lohjalainen Martelin-suku

Tämä voi olla jo toistoa, mutta sukunimi Martelin on kummitellut viimeisen kuukauden aikana tutkimuksissani hyvin taajaan. Tällä kertaa katse suuntautuu Lohjalle ja ennen kaikkea Lohjansaaren Martin taloon, josta eräät esivanhempani löytyvät.

Martti oli yksi pitäjän vanhimmista tiloista ja se pysyikin jakamattomana aina vuoteen 1973 saakka, jolloin se silloisen isännän kuoltua myytiin. Tämän jälkeen tila lohkottiin useampaan osaan.

Talo ei oli saman suvun jälkeläisillä ainakin 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Tuolloin noin vuonna 1658 syntynyt Abraham Jöransson tuli Martin isännäksi. Hänen elämänsä ei muodostunut kovin rauhalliseksi Isovihan aikoina. Venäläiset valloittajat veivät Abrahamin hevosen jättäen sen lopulta Siuntioon. Siellä elukan osti eräs paikallinen isäntä muutamilla viinatuopillisilla. Kun rauhanaika taas koittu, löytyi hevonen Askolan pitäjästä Itä-Uudeltamaalta. Sieltä Abraham yritti saada omaisuuttaan takaisin käräjöimällä.

Toisaalta Abrahamin ja hänen vaimonsa Kreetan poika Henrik joutui nimismies Hans Södermanin pahoinpitelemäksi Pohjan pitäjän Harparskogissa. Vammat olivat niin vakavia, "ettei tämä ollut sen jälkeen tervettä päivää elänyt". Jostain syystä muutamia aikoja myöhemmin sama nimismies panetti Henrikin rautoihin Lohjan kirkonmäellä piiskausta varten. Abraham itse oli Turussa vankina, koska hän oli mennyt takuuseen kirkkoherra Sennebergistä. Takuu koski sitä, ettei kirkkoherra pakenisi venäläisten tullessa. Tämä karkasi ja näin Abraham sekä muutama muu isäntä virui vankilassa, kunnes Senneberg saatiin kiinni. Tällä välin Söderman vei Martin talosta kolme härkää, kaksi lehmää ja kuusi lammasta. Leuhkana nimismies väitti, "ettei hän olisi vienyt talosta edes yhtä lammasta, jollei se vanha kelmi olisi mennyt takuuseen pastorin puolesta".

Henrikin sisaruksia olivat ainakin häntä hieman vanhempi veli Johan sekä nuorempi sisko Karin. Henrikistä tuli Martin seuraava isäntä puolisonaan Maria Olavintytär. Pariskunnalla oli luultavasti useita muitakin lapsia, mutta jälkipolville on säilynyt tieto vain kolme veljeksestä Abraham, Erik ja Henrik. Heistä ensin mainittu tuli Martin isännäksi isänsä jälkeen. Hän toimi myös pitäjän kuudennusmiehenä. Puolisonsa Liisa Kallentyttären kanssa heiltä ei jäänyt miespuolisia perillisiä ja joskus 1760-luvun lopulla Martin talon otti haltuunsa tytär Marian mies, sotilas Niilo Paulinin poika Niilo. Niilon ja Marian vanhimman pojan, Abrahamin lapsista osa otti käyttöön sukunimen Martelin. Näistä sisaruksista lisää seuraavissa blogitarinoissani.

28.12.2011

Lyhyt katsaus Vuokkiniemeen

Kaikkein vanhimmat asukkaat Vuokkiniemellä ja koko Vienan Karjalassa (Venäjän Itä-Karjalan pohjoinen osa) olivat metsäsaamelaisia. Tsaari Mihail Romanovin käskykirjeessä metsäsaamelaisille 1620 mainittiin Kuittijärven kylä, joka tarkoitti joko Vuonnista, Uhtuaa tai jomman kumman kohdalla sijainnutta saamelaissiidaa. Vielä 1800-luvun vuokkiniemeläiset osasivat osoittaa saamelaisten kiviraunioita, peurahautoja ja kodansijoja. Alkuliite "Vuokki" onkin saamelaisperäinen sana; alkuosa pohjatuu todennäköisesti saamen kielen sanaan ”vuogga”, ”vuoga”, joka merkitsee onkea. Vuokki-alkuisia paikannimiä löytyy lisäksi heti rajan toiselta puolella Hyrynsalmelta sekä esim. Vuokkiniemi Pohjois-Savon Karttulasta ja Vuokki-lahti Keski-Suomen Uuraisissa.


Ruotsin ja Venäjän 25 vuotta kestänyt pitkä ja kuluttava sota oli loppunut Täyssinän rauhaan 1595 ja mahdollisti viimeisten erämaiden rauhanomaisen haltuunoton. Itä-Karjalan pohjoinen osa, Vienan-Karjala, jäi rajan itäpuolelle. Vuokkiniemen korkeudella vedenjakajaa myöten silloin vedetty rajaosuus on vielä tänä päivänä Suomen ja Venäjän valtakunnanraja.

Itse Vuokkiniemi mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran 1655, jolloin Kuolan maaherra lähetti Vienan ja Repolan seudulle seitsemän sotamiestä kokoamaan sieltä Moskovaan lähetettävää nostoväkeä. Asukkaat karkoittivat kuitenkin sotilaat ja varoittivat uuden pakko-oton uhatessa pakenevansa Ruotsin puolelle. Vuokkiniemen pitäjän järjestäytyminen omaksi verokunnaksi oli todennäköisesti kuitenkin tapahtunut jo aikaisemmin, pian sen vanhempien kylien perustamisen jälkeen joskus 1600-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan harvoista säilyneista 1600-luvun lähteista saa kuitenkin sen käsityksen, että niin kruunun kuin kirkonkin ote seudulla pysyi vielä pitkään huomattavasti löyhempänä kuin muualla Itä-Karjalassa. Vuonna 1679 oli Vuokkiniemen myöhemmän pitäjän alueella kolme kylää, Vuokkiniemi (30 miespuolista asukasta, mukaan lukien alaikäiset pojat), Latvajärvi (17) ja Vuonninen (11). Naisia ja tyttöjäkin tietenkin oli, mutta heistä ei niin väliä, koska miehet maksoivat verot.

Vuokkiniemen kylän yhdeksässä talossa laskettiin asuvan 22 aikuista miestä, kaikki jokseenkin hyvin toimeentulevia valtiontalonpoikia, sekä kahdeksan alaikäistä poikaa. Perheiden päämiesten nimet olivat Filipov, Garmšev (Harmonen), Kakkirev (Kairikainen?), Lavrojev (Lauronen), Miškujev (todenn. Karhu tai Karhunen, vrt. ven. hellittelymuoto miška), Otjujev (mahdollisesti Otila tai Oittinen), Remšujev sekä Tjutšejevin kaksi perhettä (Tytti?). Lisäksi olivat tyhjillään poismuuttaneen Miškojevin (ks. edellä Miškujev) ja kuolleen Kogujevin (Kohonen) talot.

Isäntien joukossa oli lautamies (tselovalnik), isäntä Iakunka (Jakunok) Pavlov Remšujev (Jaakko Paavonpoika Remsunen). Tämä viittaa suvun pidempiaikaiseen eloon seudulla, sillä uusi tulokas tuskin olisi saavuttanut lautamiehen asemaa. Suvun tullessa Vienaan oli alue ilmeisesti vielä harvaan asuttua seutua, sillä suku jätti laajalla alueella nimensä paikkanimiin, kuten Remsulansuo (Remšulansu) Vuokkiniemessä, Remsunjärvi (Remšu v Lopi) Kontokin Niskajärvellä sekä Remsunvaara ja -suo (Remšu, Rem-šu) Kontokin Akonlahdella.

jatkuu....

27.12.2011

Svärd-sukuisia

Jakob Andrissasson ripusti 1331 Kokemäellä sinettinsä Satakunnan maakunnan ja Turun linna-päällikön sinettien rinnalle erääseen panttikirjeeseen. Joskus piispa Pentin aikana (1321-38) Jakob vaihtoi piispan kanssa maita: Jakob luovutti perintömaitaan Ahvenanmaan Getassa ja sai tilalle Ulvilan Sunniemen ja Toukarin tilat. Samalla käy ilmi, että Jakobin veli oli Kokemäen kirkkoherra Stigulf Andersson (nähtävästi samoihin aikoihin 1300-luvulla perustettu Ulvilan, Ulfsbyn seurakunta sai nimensä juuri Stigulfista). Jakobin ja Sigulfin velipuolia olivat ahvenanmaalaiset voudit Nils ja Sigurd Byskalle, joiden vanhemmat olivat Magnus Byskalle ja Dalkarbyn Margareta. Vuonna 1344 Jakob oli Ulvilassa erään tiluskaupan todistajana ja allekirjoitti tittelillä “legifer in Finlandia”, tuomari Suomessa (siihen aikaan Suomella tarkoitettiin Varsinais-Suomea). Kolme vuotta myöhemmin hän tarkensi Ulvilan asiakirjaa ja myös toimeansa: “legifer parcium orientalium iuris finnonici” eli Itämaan suomalaisen oikeuden tuomari.

Jakobilla oli poika Magnus Jakobsson sekä kaikesta päätellen tytär, joka avioitui sukunimeltään Kurki-nimisen miehen kanssa, josta tuli alla olevan Jakob Kurjen isä.

Jakob Kurki vaikutti vuosina 1362–83. Hän antoi vuonna 1362 laamannina tuomion. Suomen laamannin virka tuloineen oli läänitetty 1300-luvun puolimaista lähtien Ruotsin suurylimystölle. Se hoidatti virkaa Suomessa vakituisesti asuvilla miehillä vaivautumatta itse Pohjanlahden tälle puolelle. Jakob Kurki hoiti siis Nils Turessonin (Bielke) puolesta laamannin virkaa. Seuraavan kerran Jakob Kurki esiintyy meille säilyneissä asiakirjoissa 20.6.1373 Turussa julkisena kaupanvahvistajana (forskaelamaen). Kaupanvahvistajan tuli olla tuomarin tehtäviin tottunut mies. Viimeisen kerran historian lehdillä esiintyessään Jakobilla oli ajettavana oma asia. Päivämäärällä 26.1.1383 vahvistettiin vanha rajalinja Vanajan Niemenpään ja Miemalan kylien välillä. Se oli käyty jo Jakobin isän aikana. Jakob Kurjesta jatkui suku, mutta tavalla, joka ei ole aukottomasti asiakirjoilla todistettavissa.

Jakobin tytär lienee avioitunut erään Svärd-nimisen miehen kanssa. Heidän lapsensa käyttivät sekä äidin suvun Kurki-nimeä ja kurkivaakunaa että isän Svärd-nimeä   ja miekkavaakunaa (ruots. “svärd” = miekka). Eri jälkeläislinjoista käytettiin kirjallisuudessa myöhemmin nimiä vanhempi ja nuorempi Svärd-suku sekä vanhempi ja nuorempi Kurki (Kurck) –suku; muut nimilinjat kuolivat hiljalleen pois, mutta nuorempi Kurki-linja nousi 1500/1600-luvuilla korkea-aateliin. Jakobin tyttären ja Svärdin lapsia olivat:

1.    Peder Svärd, luultavasti sama kuin 1467 eräässä asiakirjassa mainittu "vanha Peder Svärd ("gamble Peder Swerdh"), joka oli omistanut tilat Haga ja Kräpelby Porvoon pitäjässä, pso. mahdollisesti ritari Nils Olofssonin tytär tai sisko. Pederin poika lienee ollut se Henrik Svärd, joka mainittiin 1418-39.
2.    Niklis Kurki (Korcke), ritari jo 1401, kuninkaanlautakunnassa 1405, pso. Cecilia Filpusdotter.
3.    Nimeltään tuntematon tytär, pso. Nils Skelghe.
4.    Nimeltään tuntematon tytär (tai mahdollisesti poika), jolla oli lapsi Jakob eli Jeppe Kurki, main. 1418-55, mahdollisesti kihlakunnantuomari, pso. Karin Klausdotter.

23.12.2011

Vanhoja joulutapoja Karjaan pitäjästä

Kansanperinteen tutkija W.E.V Wessman esitteli Hembygden -lehdessä vuonna 1910 muutamia Karjaata koskevia muistiinpanoja. Nämä koskivat mm. erilaisten juhlapäivien viettoa muinaiselle suur-Karjaalla. Joulun osalta hän oli merkinnyt ylös seuraavaa;

"Jouluaamuna on ruoaksi oltava palttua tai suuria makkaroita sekä keitettyä silavaa.

Joulupäivän aamuna on elukoille annettava parasta ja niitä on kasteltava, jotta ne saavat olla rauhassa koko joulupäivän. Silloin ei myöskään pidä lapioida navetassa eikä avata ovia ja luukkuja. Toisena päivänä on sen sijaan kiirehdittävä lapioimaan niin kiireesti kuin mahdollista.

Mies se, joka ensiksi on valmis. Sinä päivänä nimittäin nuorilla oli tapana kulkea pukeutuneina navetasta navettaan katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Se, joka oli ollut hidas käänteissään, joutui ivan ja pilkan kohteeksi, kun pojat lauloivat tapaninlauluaan.

Joulupäivänä ei pidä mennä vieraisiin. Joulupeikoksi kutsutaan sitä, joka sinä päivänä menee kylään."

16.12.2011

Taas yksi Martelin-sukuinen...Turus'

Turun Sanomat 5.5.1905
Tämän viikon teemamatkallani etenin muutama päivä sitten Turkuun, jossa seitsemännessä kaupunginosassa asui muuan merimies Gabriel Wilhelm Martelin 1860-luvulla. Tämä herra ei sopinut sen paremmin Kiskon kuin Pohjan pitäjän Martelin-sukuisiin eikä oikein lohjalaisiin vastaaviin sukuihin. Hänen oli siis saanut nimensä jostain muusta syystä.

Onneksi HisKistä löytyvät myös henkilöiden osoitteet, joiden avulla heidän jäljittämisensä entisen pääkaupunkimme jättimäisistä rippikirjaniteistä on hyvin helppoa. Salaperäinen numerosarja merimies Martelinin kohdalla on 7.30.5, joka tarkoittaa seitsemännen kaupunginosan 30. korttelin taloa numero viisi. Samassa talossa asui toki paljon muutakin väkeä ja talo viisi käsittääkin peräti kahdeksan rippikirjan sivua ja varmasti toistasataa henkilöä.

Näin Gabriel Wilhelm syntymäpaikaksi paljastuu Kisko ja päivämääräksi tammikuun seitsemäs vuonna 1834. Samalla sivulla on myös hänen tuleva vaimonsa, nuori neiti Vilhelmina Ström, jonka kerrotaan syntyneen Turussa toukokuussa 1832. Tämän vaimon vanhempia en ole onnistunut löytämään, sillä annetulla päivämäärällä (16.5) ei Turun suomalaisesta tai ruotsalaisesta seurakunnasta löydy ketään sopivaa lasta.

Sen sijaan Gabriel Wilhelm Martelin onkin jo itselleni vanha tuttu. Tosin hän ei aivan Kiskosta syntynyt, vaan sen kappeliseurakunnassa, Suomusjärvellä. Paikkana oli Ahtialan kylän Siukun talo, jossa hän syntyi tämän vanhan verotalon isännän, Efraim Heikinpojan ja Maija Stiina Eliaksentyttären neljästä lapsesta nuorimpana. Gabriel Wilhelmin sukujuuret olivat hyvin vahvasti Suomusjärvellä ja eräitä esipolviketjuja pystyy seuraamaan aina 1500-luvun puoliväliin saakka.

Merimies Martelinilla ja vaimo Wilhelminalla oli ainakin yksi tytär ja kaksi poikaa. Kun isä Gabriel Wilhelm kuoli Perniön Mathildeldalin ruukilla huhtikuun lopulla 1905, häntä jäivät näiden lesken ja lasten lisäksi kaipaamaan yksi miniä ja lastenlapset.

Täysin vaille selitystä jää tuo sukunimen valinta. Ehkä se on vain sattuman kauppaa, sillä ainakaan Martelinin sukujuuret eivät anna mitään viitettä sen synnylle. Hänen äitinsä oli kotoisin Suomusjärven Hintsalan kylän Torkan talosta ja äidinäiti Lahnajärven Klemelästä. Isäisä Henrik oli syntynyt Someron Häntälässä ja isänäiti Suomusjärven Arpalahden rusthollissa. Näitä isovanhempia edeltävät sukupolvet eivät hekään ole yhteydessä sellaisiin taloihin, joista nimimuoto Martelinin voisi ajatella tulevan.

15.12.2011

Pohjan Pehrbölen Martelinit

Pohjan pitäjän Pehrsbölen Yttergårdin lampuodin poikana vuonna 1744 syntynyt "esisetäni" Erik Eriksson muutti vanhempiensa mukana 1763/1764 Degernäsin kylän Nedergårdin taloon. Isä Erik Abramssonista tuli tuolloin tilan uusi lampuoti tai talollinen. Suurin osa Pohjan pitäjän taloista kuului joko Fiskarsin tai Billnäsin ruukille, joten isännät olivat periaatteessa vain vuokraviljelijöitä.

Isä Erik Abramsson kuoli 1779 ja äiti Maria 1790. Yhdessä vaimonsa Maija Johansdotterin kanssa Erik Eriksson sai ainakin seuraavat lapset; Anna Stina (1769), Erik (1772), Anders (1774), Ulrika (1777), Johan (1780) ja Henrik (1783). Koska perhe asui lähes täysin ruotsinkielisellä seudulla, olet katsonut aiheelliseksi olla "normalisoimatta" rippikirjoissa käytettyjä patronyymejä ja etunimiä.

Kaikki lapset Anna Stinaa lukuunottamatta käyttivät aikuisena sukunimeä Martelin, jonka alkuperää on hyvin hankala jäljittää. Samoihin aikoihin vaikutti Antskogin Marttilan talossa samanniminen suku, joka on oman käsitykseni muodostanut nimensä kotitilan mukaan. Yhtymäkohtia tähän Pehrsbölestä lähteneeseen "omaan" sukuuni en ole löytänyt.

Pohjan rk 1818-1824, Starrböle
Anna Stinan vei vihille Karjalohjan Kärkelän sahalla työskennellyt Johan Willen. Heille syntyi poikalapsi joulun alla 1802, mutta tämä kuoli saman tien. Enempää perheenlisäystä ei ilmestynyt ja liitto päättyi Anna Stinan kuoltua lavantautiin toukokuussa 1816.

Veli Erik Martelin ryhtyi isänsä jälkeen Nedergårdin lampuodiksi ja meni syksyllä 1802 naimisiin Skurun Storgårdista kotoisin olleen Lovisa Holmbergin kanssa. Syntymäkodissaan Erik viihtyi aina vuoteen 1812 muuttaen sitten ehkä vapaaehtoisesti, ehkä pakosta Starrböleen lampuodiksi. Tämäkin tila kuului Fiskarsin ruukille. Perheessä oli viisi lasta.

Pikkuveli Anders mainitan vihille mennessään suutarina, mutta viimeistään 1800-luvun alkupuolella hän oli Fiskarsin ruukilla mm. apusulattajana. Vaimonsa Evan hän löysi Antskogin ruukilta, jossa tämä oli syntynyt ruukinvouti Michel Borgströmin ja Anna Piran perheeseen vuonna 1772. Anders Martelinilla ja Evalla oli kolme lasta, joista esikoispoika kuoli pienenä. Anders itse menehtyi keuhkotautiin tammikuussa 1813 ja äiti Eva rintakuumeeseen samoin tammikuussa vuonna 1821. Näin poika Karl Adam ja tytär Albertina jäivät täysorvoiksi alaikäisinä. Jälkimmäisen otti hoiviinsa Bollstadissa asunut taloudenhoitaja Anna Maria Abbore. Parikymppisenä Albertina muutti Helsinkiin. Veli Karl Adam Martelin pärjäsi hänkin hyvin elämässään, sillä 1830-luvulta alkaen miehen löytää pitäjänseppänä Siuntion Bölen kylässä. Hänen jälkeläisiään asui Bölessä vielä ainakin 1910-luvulla.

Vuonna 1777 syntynyt Ulrika Martelin asusteli koko ikänsä veljensä Erikin perheessä, ensin Nedergårdissa ja sitten Starrbölessä. Hän kuoli naimattomana ja lapsettomana kevään lopulla 1828.

Toiseksi nuorin sisaruksista oli Johan Martelin, joka asui vuosikausia torpparin vävynä Gennäsin kartanon mailla olleessa Harabölen torpassa. Hänen vaimonsa Maria kuoli lapsivuoteeseen syksyllä 1811 ja seuraavana kesänä Johan vei vihille Slätbölestä kotoisin olleen torpparin tytär Lovisa Nyströmin. Hänen kanssaan Johanilla oli viisi lasta, joista kaksi ensimmäistä kuoli lapsena. Vuonna 1829 Martelin ja pojat Gustaf Reinhold ja Johan Vilhem muuttivat luultavasti Snappertunaan. Lopulta sukusiteet painoivat vaakakupissa eniten ja Johan kuoli sukulaistensa ympäröimänä Starrbölessä lopputalvella 1845. Gustaf Reinholdista tuli kolmisen vuotta myöhemmin Kärkelän kuparihytin ruukinvouti, kun taas nuorin poika, Johan Vilhelm ryhtyi Klinkbackan Östergårdin lampuodiksi.

Perheen kuopus oli 1783 syntynyt Henrik Martelin, joka joskus 1800-luvun alussa muutti Turkuun. Hän työskenteli merimiehenä ja meni 1820 naimisiin Maria Elisabeth Pajanderin kanssa. Pariskunnalla oli tytär Henrika Vilhelmina, joka syntyi 1826. Rippikirjoissa Maria Elisabetin tai lyhyemmin Maria Lisan sukunimenä on Karlström. Hän olikin luultavasti ollut aiemmin naimisissa erään merimies Pajanderin kanssa. Merimiesuran jälkeen Martelin kunnostautui kaupungin palovahtina ja asui ainakin 1840-luvulla Uudenkaupungin korttelin Zetterströmin talossa eli ruiskuhuoneella. Tosin kunnostautumisen kanssa taisi toisinaan olla vähän niin ja näin, sillä rippikirja paljastaa työaikana tapahtuneesta juopottelusta annetun tuomion.


Tuon viimeisen Martelin-sukulaiseni yhteydessä huomasin Turussa asuneen myös toisen, samaa nimeä käyttäneen merimiehen. Hänestä toisella kertaa enemmän. Samoin jatkossa myös hieman esittelyä siitä, miten Martelin-nimi kulki myös äidin kautta eteenpäin. Tämä tapahtui Kiskossa, mihin vuonna 1744 syntyneen Erik Erikssonin velipuoli Abram (s. 1730) oli perheineen muuttanut 1773.

14.12.2011

Martelinit Loviisassa ja Koivistolla

Elokuun puolivälissä tänä vuonna kirjoittelin muutamia kertoja Heerman-sukuisista henkilöistä, jotka olivat löytäneet tiensä Karjaalle, Snappertunaan ja Tammisaareen. Tässä yhteydessä keräilin tietoja Karjalohjan Kuusian Isotalossa 1764 syntyneen Niilo Heermanin jälkeläisistä. Niilo isännöi myöhemmin Karjaan Bondbyn Övergårdia sekä Snappertunan Trångsundissa ollutta taloa. Sain tuolloin selvitettyä yhden sukupolven eteenpäin hänen kahden lapsensa, Enochin ja Ulrikan jälkeläisiä. Jäljelle jäivät Eva Agatan, Maja Stinan, Karl Fredrikin, Gustavan ja Carl Gustafin myöhemmät vaiheet.

Viikonloppuna innostuin keräämään itselleni melko läheistä sukupiiriä, Pohjan pitäjän Martelineja yhteen kasaan. Tässä yhteydessä lisäsin tietokantaani Degernäsin kylän Nedergårdin lampuotina 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa olleen Erik Eriksson Martelinin sekä hänen sisarustensa jälkipolvia. Samassa huomasin, että Pohjassa esiintyi toinenkin samanniminen suku. Tämä oli ottanut nimensä Antskogin kylässä sijaitsevasta Marttilan talosta. Näiden kahden suvun välille en toistaiseksi pystynyt löytämään mitään yhteyttä.

Joka tapauksessa eräs tämän Antskogin perheen jälkeläisistä, vuonna 1787 syntynyt Johan Martelin toimi 1810-luvulta alkaen värjärinä Loviisan kaupungissa. Kuinkas ollakaan, hänen vaimonsa nimi oli Maja Stina Heerman ja täkäläisten rippikirjojen mukaan tämä syntyi Karjaalla 1797. Herra Martelinista tuli lopulta värjärimestari, mutta lupaava ura sammui keuhkotaudin myötä jo syyskuussa 1823. Tätä ennen pariskunnalle olivat syntyneet lapset Maria Vilhelmina, Johan Vilhelm sekä päivää ennen isäänsä imeväisiässä kuollut Johanna Kristina.

Maria Vilhelminan nahkurimestari Johan Malmberg, jonka kuoltua vuonna 1858 meni leski naimisiin nahkuri Robert Silveniuksen kanssa. Mainittakoon tässä kohtaa, että Johan Martelinin asuintalon Lovisaan kuudennessa kaupunginosassa oli nimeltään "Garfvare" eli nahkuri. Malmbergillä ja Maria Vilhelminalla oli kuusi lasta, joista peräti neljä kuoli aivan pienenä.

Johan Vilhelm Martelin muutti nykyisessä luovutetussa Karjalassa sijainneeseen Koiviston pitäjään, jossa hän asusti vaimonsa Ulrika Charlotta Borgströmin kanssa Kottelahden numero kakkosessa. Kruununnimismiehenä ja myöhemmin kuvermentin sihteerinä toiminut Johan Vilhelm kuoli tammikuussa 1894. Hänen vaimonsa, viipurilaisen nahkuri Daniel B:n tytär, oli kuollut parikymmentä vuotta aiemmin. Herra Martelin todettiin hoitaneen tehtäviään tavalla, joka tuotti hänelle pitäjäläistensä kunnioituksen ja rakkauden. Toimeliaana miehenä hän onnistui myös kokoamaan "melkoisen omaisuuden", jota hän usein käytti hyväntekeväisyyteen.

Perheen kuudesta lapsesta nuorin oli Emma Charlotta, jonka ensimmäinen puoliso oli hovioikeuden kanslisti Johan Fredrik Hellman ja toinen Hjalmar August Bruno Aschan.

Emma Charlottan isänäiti, Karjaalla 1797 syntynyt Maja Stina Heerman asui loppuelämänsä poikansa perheessä Koivistolla ja kuoli "vanhuuteen" tammikuussa 1876. Näin hän ehti elää leskenä yli 50 vuoden ajan.

13.12.2011

Nimi Rosenqvist

jatkoa 12.12.2011 ilmestyneelle tekstille...



Riley roses by James Whitcomb Riley
Illustrated by Howard Chandler Christy
Järvenpäässä avioituivat 23.10.1796 Henrikin ja Marian poika, nuori räätälinkisälli Mikael Rosenqvist (Michel, Michael) ja sisäkkö Maria Ekman. Molempien osoite oli vihkimerkinnässä Järvenpään kylä. Mikael oli jo nuorena ilmeisesti laitettu räätälinoppiin Helsinkiin, sillä seurakunnan lastenkirjassa mainittiin, että hän oli 1780-luvulla siellä. Takaisin tullessa Mikael Henrikinpojalla oli siis sukunimi ja hän oli Tuusulan ensimmäinen Rosenqvist. Saiko hän nimensä jo Helsingissä vai vasta palattuaan Järvenpäähän, jää epäselväksi.

Kuten kaikki muutkin nimet oli Mikaelin valitsema tai hänelle annettu nimi "Rosenqvist" oman aikansa tuote. Nimityypin synty on haettavissa Ruotsi-Suomen 1600-luvun alussa alkavalta suurvaltakaudelta, joka toi mukanaan eräänlaisen mahtipontisuuden nimistöön. Aateloidut suvut, porvarit tai kouluja käyneet henkilöt saattoivat silloin muuttaa nimensä latinalaiseen muotoon (esim. nimi Vinblad -> Pampinaeus), keksiä uuden nimen kotipaikkansa mukaan (esim. nimi Ammelin Alastaron Ämmäisten mukaan, tai Oxenius Karjalohjan Härjänvatsan mukaan) tai lisätä alkuperäiseen nimeensä etuliitteen (esim. Bröijer -; Rosenbröijer, Croell -; Rosencroel, jne.).

Vanhin tieto nimenomaan Rosenqvist-nimestä Pohjoismaissa lienee sen smoolantilaissuvun kohdalla, joka 1627 Ruotsissa aateloitiin nimellä Rosenquist af Åkershulta. Muita aikakauden esimerkkejä aatelissuvuista voisivat olla vaikkapa Rosendufva (aat. 1633), Rosenfelt (1654) tai Rosenflycht (1653). Se, että valittiin juuri ruusu nimikkokasviksi johtunee sen punaisesta väristä, joka symbolisoi aikakauteen sopivaa elämää ja verta, kiihkoa ja intohimoa. Ehkä piikkinen ruusunoksa jollain lailla myös symbolisoi Jeesuksen orjantappurakruunua.

Rosenquist, - qvist ja - kvist ovat kaikki eri versioita samasta nimestä, riippuen siitä kuinka kirjuri tai pappi sen kirjoitti eri alueilla ja aikakausina. Ensimmäinen vaihtoehto ehkä on enemmän Etelä-Ruotsiin (ja Tanskaan), keskimmäinen muihin Ruotsi-Suomen alueisiin, painottuva. Mahdollisesti voi kirjoitusmuodosta päätellä myös nimen iän; ensimmäinen versio olisi silloin vanhin ja viimeinen melko nuori.
Kaksiosaiset, rakennetut nimet kuten Rosenqvist levisivät hiljalleen säätyläissukujen ulkopuolelle. Suomen ensimmäinen Rosenqvist oli ehkä se kersantti Kristian Rosenqvist (schergiant Christian Rosenqvist), joka Pyhtäällä v. 1705 väitettiin Kullaan kartanon piian Kerstin Erikintyttären lapsen Johanneksen isäksi. Tämä Kristian saattoi kuitenkin sotilasarvostaan, nimen varhaisesta esiintymisestä sekä etunimen suhteellisesta harvinaisuudesta johtuen kuitenkin olla muualla syntynyt.

Muita 1700-luvun alkupuolen nimen esiintymisiä ovat esim.: rakuuna Samuel R. (Lieto v. 1723), rakuuna Johan? R. (Pöytyä v. 1730), sotilas Henrich R. (Hämeenkyrö v. 1730), rakuuna Anders R. (Pertteli v. 1739), sotilas Michel R. (Pöytyä v. 1739) ja sotilas Lars R. (Porvoo v. 1745). Näiden 1700-luvun alkupuolen sotilaiden osaltaan nimi tuskin vielä säilyi sukunimenä, sillä sotilasnimi ei siihen aikaan vielä siirtynyt siivilissä polvelta seuraavalle.

1700-luvun jälkipuoliskolla on jo enemmän Rosenqvist-nimen esiintymistä. Silloin nimenkantajien ammatit olivat jo vaihtuneet sotilaista räätäleiksi, puusepiksi, suutareiksi, kauppiaiksi, sorvareiksi, muurareiksi ja esiintymistä on muuallakin kuin etelärannikolla. Osa näistä olivat ehkä jo isänsä ruotunimen säilyttäneiden sotilaiden jälkeläisiä, mutta luultavammin kyseessä oli alunperin maata omistamattomia henkilöitä, jotka tarvitsivat käsityöläisnimen - esim. suutari Matts Erikinpojan mielestä ehkä suutari Matts Rosenqvist tuntui paremmin asiakkaita houkuttelevalta nimeltä. Ajassa eteenpäin mentäessä oli nimi Rosenqvist käytössä myös maaseutuväestöllä, kuten talonpojilla, torppareilla ja rengeillä.

Rosenqvist-nimi siis "syntyi" yhä uudelleen siellä täällä koko maassa. Jos nykyään kaksi toiselleen entuudestaan tuntematonta Rosenqvistia sattumalta tapaavat, on siis todennäköistä, että he eivät ole toisilleen sukua ainakaan sukunimensä perusteella. Tätä nykyään kantaa 793 suomalaista sukunimeä Rosenqvist, 60 heistä asuu ulkomailla (Väestärekisterikeskus, lokakuu 2005).

Kiitos RR!

12.12.2011

Tuusulassa tapahtuu

jatkoa 8.12.2011 ilmestyneelle tekstille;

Torpparille taattiin siis elinikainen nautinta raivaamiinsa tiluksiin, mutta maat saatiin isännän omaan käyttöön torpparin kuollessa tai laiminlyödessä jonkin sopimuskohdan tai torpparin itse kyllästyessä ja lähtiessä pois. Juuri Karmanin tapauksessa kävikin niin, että kartanoisäntä, vänrikki Stålhane haastoi tämän 1774 käräjille, kun tämä ei ollut kolmen vuoden aikana osoittanut erityistä kiinnostusta raivata peltoa ja niittyä, vaan hän oli luvatta hakannut 26 sahatukkia, kaskennut lähes yhden hehtaarin ja perustanut 100 kuorman hiilimiilun. Kaskeamisen yhteydessä hän oli polttanut toisen torpparin Gabrielin aidan. Mats vetosi sopimuksessa luvattuun metsänkäyttöikeuteen, joka epämääräisesti muotoiltuna tarjosi hänelle hyvän porsaanreijän. Karman muutti pois seuraavana keväänä ja eleli myöhemmin kirvesmiehenä Porvoossa.

Tuusulassa asui v. 1800 lähes 2.400 henkeä; asukasmäärä oli lähes 2.5-kertaistunut 50 vuodessa. Odotetusti oli näistä alaikäisiä peräti n. 1.000. Sen vuoksi, että samoihin aikoihin käytiin riitaa seurakunnan jumalanpalvelusten järjestämisestä, tiedetään myös jotain pitäjän kielisuhteista. Syntyperäisten ruotsinkielisten määräksi saatiin v. 1795 47 henkeä ja kinkereillä saatiin myöhemmin lukuun 46 henkeä lisää. Ainakin jälkimmäisestä luvusta puuttuu tosin ilmeisesti itselliset (huoneenvuokraajat) kokonaan ja muutenkin nuoret ja lapset. Kaksikielisiä oli 222. Ruotsinkielisten määrä oli siis n. 7% (näistä iso osa Kellokosken ruukkiyhteisössä) ja kaksikielisten hieman alle 20%. Lukuihin on kuitenkin syytä suhtautua suurin varauksin.

Järvenpäässä asui vain kolme syntyperäistä ruotsinkielistä, mutta peräti 41 kaksikielistä, joihin lukeutuivat Kyrölän Buchtit sekä useat uudisasukkaat. Henrikin ja Marian perheen kotikieli lienee ollut suomi, ainakin sen perusteella, että he olivat kotoisin suomenkieliseltä alueelta. Asialla ei kuitenkaan ole paljon merkitystä, sillä näihin aikoihin ilmeisesti joustettiin huomattavan paljon kieliasioissa.

Äiti Maria kuoli Järvenpäässä 26.4.1795, vain 49-vuotiaana. Henrik eli vielä pitkään leskenä, kunnes kuoli Järvenpäässä 84-vuotiaana 13.3.1828, kuolinsyy oli pistos (håll och stygn). Marian kuollessa oli maa vielä osa Ruotsin valtakuntaa, kuten se oli ollut jo keskiajalta lähtien, Henrikin kuollessa oli Suomi jo lähes parikymmentä vuotta ollut Venäjän tsaarille kuuluva suuriruhtinaskunta.

Mainittakoon vielä, että Tuusulassa oli siihen aikaan vain kirkonkylässä sijaitseva kirkko ja hautausmaa, joten kumpikin lienee tulleen siellä siunatuiksi ja haudatuiksi, kuten myös tulevat, Tuusulan pitäjässä asuneet jälkeläiset.

9.12.2011

Abram Erikssonin pesue

Tällä viikolla otin työn alle jo vuonna 1988 aloittamani sukupuun, joka tällä erää alkaa Pohjan pitäjässä 1730 syntyneestä Abram Erikssonista. Mukana on vain muutama sukupolvi, sillä muutoin jotkut sukuhaarat ulottuisivat aina 1900-luvulle saakka. Esipolviakin Abramille löytyisi, mutta koska mies tavallaan perusti oman sukuhaaransa Kiskon Kajalan kylään, on hänen ottamisensa lähtöhenkilöksi perusteltua.

Kuten oheisesta, työstön alla jatkuvasti olevasta taulustosta selviää, ovat jälkipolvet käyttäneet hyvin monia eri sukunimiä. Abram ei itse ottanut mitään nimeä käyttöönsä eivätkä sitä tehneet hänet kolme aikuisikään ehtinyttä poikaansa. Itseasiassa Abramin pojanpoika Aleksanteri kuoli Kiskossa 1906 yhtä edelleen "pelkkänä" Erikssonina, Erkinpoikana. Vasta hänen lapsensa ottivat itselleen jos jonkinlaisia sukunimiä, jotka kaikki olivat suomalaisia. Sen sijaan Abram Eriksson itse taisi puhua vain ruotsia, sillä hänhän oli kotoisin Pohjasta, yhdestä Uudenmaan ruotsalaisimmista pitäjistä.

Ikävä kyllä tekstiosuuksissa on jälleen kirjoitusvirheitä, sillä kolmisen vuotta sitten tekemäni sukuohjelmistovaihdon jälkeen tekstikentät menivät jollain tavalla sekaisin. Korjailen väärin kirjoitettuja sanoja sitä mukaa, kun niitä löydän.

8.12.2011

Torpparisopimus

Tuusulan pitäjän (nykyisin jaettu Tuusulaan kuntaan sekä Keravan ja Järvenpää kaupunkeihin) Järvenpään kylä sijaitsi alunperin Tuusulanjärven kaakkoisrannalla, nykyistä kaupunkia etelämpänä. Siellä oli 1600-luvulla ollut 8 taloa: Kyrölä, Yrjölä, Juhola, Jäppilä, Simola ja Seutula sekä 2 nimetöntä autiotilaa. Mikään näistä taloista ei ollut suuri ja köyhyydestä johtuvia omistusvaihdoksia tapahtui 1700-luvullakin. Kyrölästä, joka vielä 1680-luvulla oli ollut autioluettelossa, tuli 1695 ratsutila ja 1702 sen perintöoikeuden osti Isak Bucht. Vaikka se kaiken aikaa oli kruununtila (omistajalla oli vain perinnöllinen hallintaoikeus, ei omistusoikeutta), sanottiin sitä jo 1740-luvulla kartanoksi. Vuonna 1752 se siirtyi Isak Buchtin pojille: pääosa majoitusmestari Fredrikille (k. 1801) ja yksi kolmannes kersantti Karl Adolf Buchtille (k. 1810). Tämä jälkimmäinen osa tultiin myöhemmin tuntemaan nimeltä Nygård. Kyrölästä kehittyi Järvenpään suurin tila, 1760 Buchtit hankkivat hallintaoikeuden Jäppilän ja Simolan taloihin sekä myöhemmin Seutulaan.

Järvenpään alue koki aikamoisen asutusnousun 1700-luvun lopulla, kun sen suuriin pohjoispuolen metsäalueisiin perustettiin Kellokosken kylä sekä Järvenpäähän liitettynä kymmenen kruunun uudistilaa. Näistä uudistiloistakin siirtyi muutamat Buchtien hallintaan: Ånäs ja Kaunisnummi joutuivat majoittaja Fredrikille sekä Murto ja Vähänummi kersantti Karl Buchtille. Myös torpparilaitoksen kehitys edisti osaltaan asutuksen kehittymistä. Kyrölän ensimmäisestä torpparista on maininta v:lta 1732; vuosisadan lopussa oli pääkartanon alaisuudessa 3 ja Nygårdilla 7 torppaa, mm. Heikkilä, Siltala ja Nybacka.

Tuusulan tuomiokirjoissa on melkoisesti tietoja naapurikylän Vanhankylän torpparioloista 1770-luvulta, jota yhtä voisi käyttää tässä esimerkkinä silloisista oloista. Alla oleva, 1772 tehty Mats Karmanin sopimus Tuusulanjärven länsirannan Vanhankylän Jäniksenlinna-nimisesta torpasta, lienee 1700-luvun lopun torpparisopimusten yleisten linjojen mukainen:

1. Mats Karmanin velvollisuutena on 9 v:n kuluessa raivata, ottaa viljelykseen ja panna käyttökelpoiseen kuntoon peltoa 3 ta :n (n. 1,5 ha) kylvö, jonka tulee silloin olla sekä asiaankuuluvilla ojilla että aidoilla varustettu, mikä tapahtuu siellä lähinnä torppaa, sopi-vimmilla ja hänelle näytettävillä paikoilla; myös pitää hänen samana aikanaraivata ja valmistaa niittyä asianmukaisine latoineen 11 ta (n. 5,5 ha), joka pitää ylösottaa ns. Mykkylän suosta.
2. Karmanin tulee rakentaa torppaan täydelliset ja tyydyttivät rakennukset, jotka käsittä-vät tuvan, lampolan, aitan, tallin ja rehuladon; mutta tuparakennuksesta saa 3 tynnyriä rukiita nyt heti, minkä vuoksi mainitun tuvan on oltava ensi syksynä täydellisessä kunnossa valmiina.
3. Sittenkun nämä 9 vapaavuotta ovat ohi, jona aikana hänellä on sama oikeus kuin toisilla torppareilla nauttia ja käyttää isäntäkartanon metsää hyväkseen ilman pienintäkään menoa ja rasitusta, tulee hänen joka viikko tehdä 2 päivätyötä omissa ruuissa joko hevosen kanssa tai jalan, niinkuin vuodenaika edellyttää tai määrätään, sekä että hän vuosittain antaa kehrätä 5 naulaa pellavia, 4 kyynärää verkkoa tai 10 naulaa rohtimia; sitä paitsi on hänen myös vuosittain tehtävä kartanon åuolesta kaupunkimatka joko Porvooseen tai Helsinkiin.
4. Lopuksi on Karmanilla vapaa ja rauhallinen nautinta torppaan kaikkina elinpäivinään ja niin kauan kuin hän tätä uutta torppaa sopimuksen mukaan rakentaa, ottan viljelykseen ja raivaa sekä tekee kaikki edelläkirjoitetut velvollisuudet.


jatkuu.....

7.12.2011

Jaakko Teitin valitusluettelon kaavio

Vajaa sata vuotta myöhemmin, 1550-luvulla, keräsi kirjuri Jaakko Teitti (Jakob Teitt) kuningas Kustaa Vaasan käskystä ns. valitusrekisteriä rälssiaatelin laittomasti verovapaiksi otetuista maaomistuksista. Valitusrekisterissä Erengisle Björninpojan alle on merkitty mystinen Rouva Karin, joka "sanottiin olleen kuningas Karl Knutinpoika Bonden avioton tytär”.

Valitusrekisterissään teki Jaakko Teitti selvitystä Tjusterbyn sukulaisuuksista ja lisäsi kirjoitukseen piirroskuvion. Erengislen alapuolella on kuviossa kuitenkin epäselvyyksiä. Arvidin ympyrä on vedetty yli ja Arvidin ja Karinin välille on piirretty viiva, jonka alla on sana "tveke" (nykyruots. tveka, epäröidä). Lisäksi on poikittaisviivan alla teksti “Hustru Karin var K. Karls oechte dotter, som the seije” ("Vaimo Karin oli K. Kaarlen avioton tytär, kuten sanovat"). Vai oliko kuninkaan tytär Karin ehkä Arvid Erengislenpojan vaimo?

Kuvio ja teksti onkin jakanut tutkijoiden mielipiteet. Joidenkin (Carpelan, Ramsay) mielestä asia tulisi tulkita siten, että Erengislen 2. vaimo oli kuningas Kaarlen avioton tytär nimeltään Karin. Toisten (Antell, Grotenfelt, Ruuth) mielestä oikea tulkinta on, että Karin oli Erengislen nimellinen tytär, mutta todellisuudessa kuningas Kaarlen biologinen tytär. Niihin aikoihin kun edellä mainitut tutkijat ovat antaneet mielipiteensä, ei vielä oltu löydetty arkistoista sitä asiakirjaa, missä Erengisle 1461 mainitsi, että hänen vaimonsa Karinin vanhemmat olivat kuolleet heinäkuussa 1461 mennessä, ja että he omistivat maata Smoolannissa ja Hallannissa. Ainakaan tuo Karin ei ole voinut olla kuningas Kaarlen tytär, mutta ehkä Erengisle olikin ollut kahden eri Karinin kanssa naimisissa?

Teitin valitusrekisterin tarkoitus oli kirjata suomalaisen rälssisäädyn laittomuuksia, eli tilojen laittomasti verottomiksi ottamista, joten rälssisäädyn sukulaissuhteilla ei Teitille niinkään ollut merkitystä, eikä rekisteri muutenkaan paikoitellen ollut kovinkaan tarkka. Kuningas Kaarle oli viettänyt pitkiä aikoja Suomessa. Hän mm. oli pitänyt hovia Viipurin linnassa 1440-48, jolloin Erengisle Björninpoika oli siellä käskynhaltijana tai voutina. Jos Karin oli Kaarlen Viipu-rissa syntynyt tytär ja Erengislen vaimo, on Karinin täytynyt olla hyvin nuori heidän avioituessaan.

Useimmat ihmiset eivät niinä aikoihin jättäneet itsestään tietoja aikalaiskirjoihin. Ei myöskään Karin, kuninkaan mahdollinen tytär. Itse asiassa hänet mainitaankin vain tässä Jaakko Teitin lisätekstissä, eikä hän siis myöskään esiintynyt Kaarlen testamentissa, jossa muuten kyllä mainittiin jopa palvelijoita. Teitin luettelolla ei olisikaan kovin paljon merkitystä Karinin asiassa, ellei muistaisi sitä, että Karin ehkä eli pitkälle 1500-luvulle ja oli mahdollisesti kuollut vasta muutamia vuosikymmeniä ennen Teitin valitusrekisterin tekoa. Syytä on myöskin lisätä, että Jaakko Teitti oli itsekin samoilta seuduilta kotoisin (Pernajalta) ja luultavasti jopa henkilökohtaisesti tunsi Tjusterbyssä asuvia Björn Pederinpojan suvun jälkeläisiä.

Jos Karin oli kuningas Kaarlen tytär, Erengislen vaimo ja Märta Erengislentyttären äiti, tarkoittaisi se että kaikissa Erengislen jälkeläisissä on tippa kuninkaallista verta, ja ehkä jopa keisarillistakin, sillä Bonde-suvun sukupuu sanotaan ulottuvan keisari Kaarle Suureen asti. Todisteita Karinin sukuperästä tai aviopuolisosta ei kuitenkaan ole, joten olkoot kukin oikeassa omassa mielipiteessään.

Jaakko Teitin valitusrekisterin puhtaaksipiirretty kaavio 1550-luvulta (lähde: Grotenfelt 1894):

Ylimpänä on Tjusterbyn Gamblebyn Inge, jolla oli 2 poikaa ja 3 tytärtä.

Rivillä 2 ovat tyttäret Kristin, pso. Jakob Olofsson, sekä Ingred, pso. Björn Deken. Näillä jälkimmäisillä oli poika Erengisle Björnsson (rivi 3, oikealla).

Sen jälkeen Jaakko Teitin merkinnät menevät epäselväksi. Rivillä 4 on Erengislen alapuolelle laitettu Arvid Erengislesson, jolta ei jäänyt jälkeläisiä, sekä H. Karin (H. tarkoittaa hustru, vaimo), Tjusterbyn vaimo Annan äitä.

Arvidin ympyrä on kuitenkin yliviivattu ja Arvidin ja Karinin välille on vedetty viiva, jonka alla on sana "tveke" (nykyruots. tveka, epäröidä). Lisäksi on poikittaisviivan alla teksti "Vaimo Karin oli K. Kaarlen avioton tytär, kuten sanovat".

Oliko Karin Jaakko Teitin mukaan Erengislen vaimo vai hänen nimellinen tytär? Vai oliko Karin ehkä Arvidin vaimo?

6.12.2011

Björn Pederinpojan jälkeläisistä lisää

jatkoa 2.12.2011 ilmestyneelle tarinalle


Erengisle Björninpoika oli asemies ja linnanvouti Viipurin linnassa 1440-luvulla, kuten isänsäkin aikaisemmin. Hänen asuinkartanonsa oli äidinisän Ingen tila Gammelgård. Erengislellä oli harvinainen, joskaan ei muuten täysin muuten tuntematon etunimi. Hän omisti maata Ruotsissa Hammerstan lähellä, joten hänen isänsä Björn ehkä oli suku- tai virkasuhteessa korkearälssiseen ns. Hammersta-sukuun, jossa etunimi Erengisle myös esiintyi. Hammersta-suvun Erengisle Nilsinpoika oli mm. ollut vouti Viipurissa n. 1380-95.

Erengisle Björninpoika ja hänen siskonsa Ingeborg olivat 28.4.1447 Nynäsissä Tukholman eteläpuolella sopimassa perintöjään Ruotsissa ja Uudellamaalla. Erengisle antoi Ingeborgille täyden veljenosuuden kaikesta siitä perinnöstä, joka oli heille tullut tai oli tuleva heidän vanhemmiltaan, kiitokseksi kaikesta siitä ystävällisyydestä ja rakkaudesta, jota Ingeborg oli hänelle osoittanut. Maaperintöjen yleinen veljenosuus oli muutoin 2/3 ja siskonosuus 1/3.

Järjestely tapahtui valtaneuvos Gotskalk Bengtinpojan (Ulf) omistamalla Södermanlandin maakunnan Ösmon pitäjän Nynäsin tilalla, noin 30 km Tukholman eteläpuolella. Asiakirjapergamentin kääntöpuolen muistiinpanoista selviää, että heillä oli muitakin perintötiloja saman maakunnan Vadsbron pitäjässä, edellisestä noin 60 km länteen. Asiakirjatodistajina esiintyivät valtaneuvos Gotskalk (vaakuna epäselvä), hänen pojanpoikansa ritari Arend Bengtinpoika (vaakunassa peura tai poro) sekä mahdollisesti asemies Johan Gädda (vaakunassa hauki). He olivat mahdollisesti Erengislen ja Ingeborgin isän sukulaisia, ajan niukoista asiakirjatiedoista sekä vaakunatiedoista ei asiaa kuitenkaan voida todistaa.

Mainittakoon vielä, että sisko Ingeborg aikanaan kuoli lapsettomana, joten hänen osuutensa palautui Erengislen perillisille, ja että Erengislen tyttärentytär Brita Fleming, joka kuoli Räävelissä noin 1567, vielä eläessään omisti maita Södermanlandin Ösmossa.

Päivämäärällä 16.7.1461 antoi Erengisle perintövaltakirjan vaimonsa Katarinan (Karin) ja tämän siskon Kristinan, jonka puoliso oli nimeltään Bengt Pederinpoika, edesmenneiden vanhempien jälkeen. Perintö muodostui maasta Länsi-Smoolannin Finnvedenin Västbossa, Östbossa ja Sunnerbossa sekä Hallannin maakunnassa .

Erengisle eli vielä 1476. Hänellä oli (ainakin) lapset: Arvid Erengislenpoika, joka kuoli ilman perillisiä, sekä Märta Erengislentytär, jonka pso. oli Johan Fleming. Poika Arvid lienee ollut Erengislen ensimmäisestä liitosta nimeltään tuntemattoman vaimon kanssa.

5.12.2011

Eräs Olin Mustion ruukilta

Jos Mustion ruukin lukkarina 1800-luvun puolivälin tienoilta eteenpäin toiminutta Karl Gustaf Olinin elämää katselee historiakirjojen valossa, kiinnittyy huomio ensimmäisenä hänen ja vaimo Olga Josefina Strömbergin valtavaan lapsikatraaseen. Perheen esikoinen syntyi morsiamen ollessa vain 16 vuoden ikäinen ja viimeinen eli viidestoista lapsi näki päivänvalon lähes 30 vuotta myöhemmin. Kaiken kukkuraksi pariskunnalle ei syntynyt yhtään kaksosia, joten käytännössä Olga Josefina oli vuosien 1847-1875 välillä lähes koko ajan raskaana. Melkoinen saavutus tältä tarmokkaalta naiselta.

Karl Gustaf oli syntynyt Mustiolla vuonna 1821. Hänen isänsä Karl Olin työskenteli ruukilla suutarina. Äiti Lovisa Strömbergin isä oli ruukin mylläri. Myös isänisä Wilhelm Olin kuului ruukin runsaslukuisiin työmieskaartiin.

Olga Josefinan vanhemmat olivat Mustion kartanon kamaripalvelija ja hovimestari Karl Gustaf Strömberg ja Ulrika Vilhelmina Dufva, vasarasepän tytär ruukilta. Karl Gustafin isä oli taasen tallirenki Reinhold Strömberg.

Oheisesta sukupuusta näkyvät tarkemmat tiedot, mutta sekä lukkari Olin että hänen vaimonsa omasivat hyvin vahvat ruukkilaisjuuret vähintään 1700-luvun puoliväliin saakka. Heidän poikansa Albert Vitalis, joka syntyi 31.7.1860, muutti aikanaan kahden veljensä kera sepäksi Petäjävedelle. Sieltä Albert jatkoi matkaansa Äänekoskelle varastomiehen tehtäviin.

Petäjävedellä veljesten työnantajana oli Koskensaaren rautaruukki Kintauden kylässä. Ruukin raudanvalmistus loppui 1897, jonka jälkeen ruukista muodostui Koskensaaren naulatehdas. Tämä tehdas on vieläkin toiminnassa.


Albert Vitaliksen sukujuuret ovat vahvasti ruukkiperinteessä kiinni ja johtavat Oravaisten Kimon kautta Ruotsiin. Lisäksi Mustiolle Liettuasta tai ehkä laajemminkin sanottuna jostain päin Balttiaan tulleet Strömbergit toivat hänen esipolviinsa enemmänkin eksoottista väriä. Toisaalta yksi esiäideistä oli Paimiosta lähtöisin ollut Sevon/Sevonius -pappissukua, vaikkakin tämäm maallisempaa haaraa. Esipolvitaulustoni on hätäisesti koottu ja onkin tarkoitettu vain tarkempien tutkimuksien pohjaksi.


2.12.2011

Björn Pederinpoika

Björn Pederinpoika eli Björn Diekn (tai saksalaistyylisesti Deken) osti 1404 Porvoon seurakunnalta maata Porvoon pitäjän Jakarista 40:llä räävelin markalla. Ehkä hän jo silloin oli naimisissa Ingridinsä kanssa, jonka kotitila Tjusterbyssä sijaitsi lähistöllä.

Björnin puoliso Ingrid Ingentytär oli mielenkiintoisesta, mutta merkintöjen vähyydestä johtuen arvoituksellisesta suvusta. Pernajanlahden länsirannalle oli aikojen kuluessa muodostunut rivi sätereitä, aatelisten kotitiloja, joista Tjusterbyn Gammelby oli vanhin ja jonka Ingridin isä Inge Ingenpoika omisti 1300-luvun loppupuolella. Tiedot Inge Ingenpojasta ovat niukat ja hänen vaimostaan niitä ei ole lainkaan. Heillä oli kaksi poikaa ja kolme tytärtä - Inge, Arvid, Märta, Kristina ja Ingrid. 1550-luvulla kirjoitetun selvityksen sanamuodosta ”Gammelbyn Inge” (”Inge på Gambleby”) on päätelty, että Inge oli rälssisäätyyn kuuluva. Erään tiedon mukaan Ingellä olisi myös vaakuna, jonka aihe oli aseistettu käsivarsi (beväpnad arm). Mainittakoon vielä, että Ingridin sisko Kristina avioitui Jakob Olofinpojan kanssa - tämä oli Hornien sukua.

Björn oli mahdollisesti kotoisin Ruotsin Södermanlannin maakunnasta , koska hänen lapsillaan myöhemmin oli perintömaita siellä. Hän toimi Viipurin linnan asemiehistössä 1400-luvun alkupuoliskolla, joten hän oli ehkä tullut 1300-luvun loppupuolella tai hyvin aikaisin 1400-luvulla. Hyvä veikkaus voisi olla, että hän tuli unionikuningas Erik Pommerilaisen kanssa, kun kuningas 1403 kävi järjestelemässä asioita Viipurissa, tai Tord Rörikinpoika Bonden mukana, tämän tullessaan samanaikaisesti nimitetyksi linnan käskynhaltijaksi. Björn mainittiin myös Svartsjön kruununkartanon voutina hieman Tukholmasta länteen ja hän osti 1408 maata Södermanlannin Ösmon pitäjästä eräältä Klaus Prytziltä .

Björn oli raadin esimies tai ensimmäinen nimeltä mainittu pormestari Viipurissa 1422, 1430 (jolloin hän yhdessä raadin kanssa allekirjoitti kahden vehkalahtelaisen suosituskirjeen Rääveliin) ja 1431. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Björn olisi siirtynyt kauppiaaksi. Viipuri oli rajasijaintinsa vuoksi erityisasemassa ja Viipurin läänityshaltijat lienevät muitta mutkitta määränneet voutinsa pormestareiksi. Björnillä oli myös voudin virka linnassa ja hän osallistui käräjiin Pyhtäällä 1422. Björnin suku omisti talon Viipurissa Harmaaveljesten luostarin lähellä, mutta on epäselvää oliko se jo Björnin vai vasta myöhempien polvien hankkima.
Keskiaika oli myrskyisää aikaa, varsinkin Viipurin rajaläänissä. Viimeksi 1411 olivat novgorodilaiset hyökänneet Viipuriin, polttaneet osan kaupungista ja vieneet mukanaan monia sen asukkaista. Ei siis ihme, että Björnkin saattoi ajan hengen mukaisesti olla aika raju otteissaan.

Erään tiedon mukaan hän olisi ajanut vaimonsa veljet Inge Ingenpojan ja Arvid Ingenpojan sekä siskon Märta Ingentyttären pois heidän perinnöltään. Björn edusti 1430-luvulla myös vaimonsa suvun Gammelby-omistusta rajariidoissa eteläpuoleisia naapureita vastaan. Siinä ominaisuudessa hän olisi edustanut myös vaimon siskon Kristinan Isnäsin maita, mikä viittaisi siihen, että juuri siskot Ingrid ja Kristina olivat perinneet isä Ingen maat. Björn otti mahdollisesti sinä aikana kun hän oli Viipurin linnan voutina haltuunsa kaksi tilaa Koskenkylässä ja kolme tilaa Sarvilahdessa. Koskenkylän tilat, joen itäpuolella, olisi tullut Björnille, kun ”kaksi talonpoikaa leikillään tappelivat ja toinen tappoi toisen”, eikä pystynyt maksamaan siitä tuomittua sakkoa. Sarvilahden metsässä olisi eräs ”kaatumatautinen” (”bråtfellinge”) kuollut ja kun Sarvilahden kylän talonpojat eivät halunneet maksaa yhteistä sakkoa, niin Björn otti metsän haltuunsa. Björnin perilliset omistivat myös tiloja Lappnorin Strömsöllä ja Tjuvöllä, joiden hankinta-ajankohtaa ei tiedetä.

Ingridillä ja Björnillä oli ainakin kaksi lasta. Erengisle Björninpojasta tuli asemies ja Viipurin linnan käskynhaltija, Ingeborg Björnintytär oli kahdesti aviossa, hänen 1.pso. oli Jöns Jakobinpoika (Garp), 2. pso. Ulf Bengtinpoika (Färla).


jatkuu......

1.12.2011

Lisää Storfinnaksen väkeä

jatkoa 28.11.2011 ilmestyneelle tarinalle....

Henrikin ja Johannan jälkeen olivat isäntäväkenä 12.11.1735 avioituneet Anna Henrikintytär (synt. n. 1709) ja Erik Hansinpoika (n. 1707 - kuollut 1778 mennessä, isäntänä ainakin 1765 asti; merkittiin kuitenkin jo 1761 sanalla “bräcklig”, hauras). Anna lienee ollut edellisen isännän Henrik Henrikinpojan nuorempi sisko. Annalla ja Erikillä oli lapset:

1. Karin Erikintytär, s. 8.7.1736
2. Johan Erikinpoika, s. 30.12.1737, Storfinnaksen seuraava isäntä, pso. 1765 Anna Andersintytär Träskbyn Mattakselta
3. Erik Erikinpoika, s. 27.1.1740.
4. Anna Erikintytär, s. 25.10.1742, pso. 1768 talonpojan poika Gustav Gustavinpoika Skogbystä
5. Maria Erikintytär, s. 20.3.1745, pso. 1785 talonpoika Henrik Jakobinpoika Borgbyn Skepparsista
6. Henrik Erikinpoika, 27.4.1747
7. Hans Erikinpoika, s. 4.4.1750
8. Anders Erikinpoika, 2.6.1751 - 29.7.1821, Porvoon Kulloon Laversin rusthollari, pso. Kristina Mattsintytär Laversilta
9. Hans Erikinpoika, s. 30.8.1753
10. Fredrik Erikinpoika, s. 23.7.1757, tuli Storfinnaksesta erotetun Storfinnas no. 2 eli Knutsbackan isännäksi, pso. Maria.

***



Sipoon rippikirjassa on Anders Erikinpojan kohdalla merkintä “til Kullo uti B__”.

Anders Erikinpoika, 1751 – 29.7.1821, avioitui Porvoon pitäjän Kulloon Laversin rusthollin vanhimman tyttären, Kristina Mattsintyttären, 5.2.1753 – 29.4.1823, kanssa ja hänestä tuli aikanaan Laversin isäntä. Vanhemmiten Kristina menetti kuulonsa ja muisti heikkeni. Ehkä siitä syystä Andersista sanottiin, että hän oli vanhemmiten “hyvin äänekäs".

Parin lapsia olivat :

1. Kajsa Andersintytär, 1772.
2. Johan Henrik Andersinpoika, 1775 – 11.6.1836, jaetun Laversin toisen puoliskon rusthollari, pso. Ebba Mattsintytär.
3. Erik Andersinpoika, 1777, jaetun Laversin toisen puoliskon rusthollari, 1.pso. Maja Henrikintytär, 2.pso 1818 Maja Stina Mattsintytär.
4. Fredrik Andersinpoika, 1779 – 79.
5. Maria Andersintytär, 1788.
6. Anna Kristina Andersintytär, 1792.

***

Erik Andersinpoika, s. 1777, oli jaetun Laversin rusthollari. Hänen 1.pso. oli 1769 syntynyt Maja Henrikintytär, piika Åminnsbystä, joka kuoli 47 vuoden iässä 1817. Erik avioitui uudestaa, 2.pso oli Maja Stina Mattsintytär; kuulutus haettiin 6.6.1818.
Maja Stina oli syntynyt 27.5.1785, hänen vanhempansa olivat Tyysterin (ruots. Tjusterby) Nikuksen isäntäväki Matts Kristerinpoika, 1757 – 1817, ja Maja Stina Jonaksentytär, s. 1762.

Erikillä oli lapset (3 ensimmäistä Maja Henrikintyttären kanssa):

1. Erik Erikinpoika, 1806, rusthollari, pso. Vendla Erikintytär.
2. Anders Erikinpoika, 1809.
3. Johannes Erikinpoika, 1811.
4. Maja Stina Erikintytär, s. 16.3.1819.
5. Hedvig Erikintytär, 27.10.1820 - 17.11.1820.
6. Hedda Erikintytär, 5.3.1823 - 30.10.1892 Länsi-Munkkala (Westermunkby), pso. 1852 renki, torppari Johan Gustavinpoika Lönnqvist, 1825-1869.
7. Lena Sofia Erikintytär, s. 17.6.1825.
8. Gustaf Erikintytär, 17.6.1825 - 21.6.1825.



Kiitos RR!

30.11.2011

Mies joka halusi takaisin Pöytyälle

Pöytyän Kumilan kylän Nikulan eli Rantalan rusthollin perillisen, Juho Juhonpojan ja hänen vaimonsa Maria Kaapontyttären ensimmäinen lapsi syntyi joulun alla 1793. Tuomas-poika sai vuoteen 1811 mennessä seuraa Liisasta, Mariasta, Riitasta, Justiinasta, Johannasta, Ulrikasta ja Leenasta. Vaikka ratsutilalta olikin syntyisin, ei isä-Juhosta koskaan tullut rusthollaria, vaan renki ja torppari kotitalonsa maille.

Juho menehtyi vanhuuden heikkouteen kesällä 1842 ja leski Maria kuoli samasta syystä syksyllä 1846. Esikoispojan kohtalo luultavasti suretti molempia aina hautaan saakka, sillä vuonna 1814 Tuomas rahdattiin Pöytyältä Sveaborgiin eli Suomenlinnan vankilaan. Syynä oli varkaus, josta hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Useita vuosikymmeniä myöhemmin eli marraskuun puolivälissä 1870 Pöytyän yhteinen kunnankokous sai pohdittavakseen erikoisen anomuksen. Kruununvoudin antamalla määräyksellä kokoukselta kysyttiin kunnan halua "takasin ottaa elinaikais-vangia Tuomo Martin eli Martti syntynyt Pöytyällä 1793". Tämä oli tuomittu pöytäkirjan mukaan 1818 (edellä 1814) elinkautiseen vankeuteen ja viety pois Pöytyältä.

Nyt tämä lähes 80-vuotias vanhus oli rukoillut Hänen Majesteetiltaan vapaalle jalalle ja kotimaan kamaralle pääsyä. Samoin Tuomo Martti oli ilmoittanut, että voisi elättää itsensä työllä. Tältä pohjalta avasi kunnankokouksen puheenjohtaja, kirkkoherra Viktor Adrian Bergroth keskustelun asiasta.

Pöytyällä oltiin vuonna 1870 joko pitkävihaisia tai hyvin käytännönläheisiä. Lopputulema oli joka tapauksessa se, että Tuomoa ei haluttu takaisin paikkakunnalle. Perustelut olivat sinänsä vankat; hänellä ei ollut enää sukulaisia huolehtimassa eikä mitään elinkeinoa, jota "senikäinen" mies olisi voinut kunniallisesti harjoittaa. Reilut sata vuotta sitten ei ollut mahdollisuuksia turhaan tunteiluun, vaan sangen käytännölliset ja taloudelliset seikat määräsivät lopputuloksen. Vaikka Tuomo Martti oli jo hyvin vanha ja melko todennäköisesti sairas mies, ei häntä haluttu ottaa kuntalaisten vaivoiksi.

Mikäli mies olisi päästetty takaisin Pöytyälle, olisi kuntakokous todennäköisesti joutunut hyvin pian päättämään jollekin isännälle maksettavasta avustuksesta. Köyhät pistettiin armotta ruotuvaivaisiksi eli heille etsittiin halvin mahdollinen hoitopaikka. On vaikea kuvitella, että ikämies olisi pystynyt hankkimaan elantonsa itsenäisesti. Tässä mielessä pöytyäläisten käytös on ymmärrettävää. Kokonaan toinen asia onkin sitten tapauksen inhimillinen puoli. Tuomo Juhonpoika Martti oli kärsinyt rangaistusta jo yli 50 vuoden ajan, joten ehkä olisi ollut syytä päästää hänet kotipitäjään viettämään viimeisiä elonpäiviään.

29.11.2011

Evitskogin Ajalin

Kirkkonummen Evitskogin kylässä asuneen torppari Fredrik Ajalin syntymäpitäjäksi on 1850-luvun rippikirjoissa merkitty Kisko. Koska luulin jo keränneeni talteen kaikki kiskolaiset Ajalinit, olinkin hieman hämmästynyt tästä yllättävästä löydöstäni.

Fredrikin ensimmäinen puoliso oli Maria Christina Velin oli peräti 24 vuotta miestään vanhempi. Edellä mainitussa rippikirjassa Maria Christinan sukunimenä on tosin Eklund, joka oli hänen ensimmäisen puolisonsa nimi. Evitskogin torppari Erik Eklund kuoli "mahakramppeihin" loppusyksystä 1837. Kaksi vuotta myöhemmin silloinen kaivostyöläinen Fredrik "Ojalin" nai sitten lesken. Vihittyjen luettelossa tuoreen sulhasen nimi on siis väärin.

Yhteisiä lapsia Fredrikille ja Maria Christinalle ei syntynyt, varmastikin morsiamen korkean iän takia. Maria Christina menehtyi rintakuumeeseen maaliskuussa 1854 ja noin vuoden päästä Fredrik vei vihille niin ikään kiskolaisen Eeva Lovisa Abramintyttären, joka oli ollut jonkin aikaa piikana Evitskogissa.

Vuosien 1855-1866 välillä heille syntyi viisi lasta Evitskogin, Kylmälän ja Haapajärven kylissä. Valitettavasti suurin osa pienokaisista menehtyi aivan pienenä. Muonatorppariksi joutuneen Fredrikin myöhempiä vaiheita en ole toistaiseksi yrittänyt seurata.


Rippikirjaan merkityn tiedon perusteella Fredrik Ajalin syntyi Kiskossa 2.5.1819. Tuona päivänä syntyi todellakin lapsi Kiskon Haapaniemen itselliselle, Elias Ajalinille ja hänen vaimolleen Eeva Antintyttärelle. Kastettujen luettelossa lapsen nimenä Fredrika, joten sekä miehen etu- että sukunimi esiintyvät historiakirjoissa väärin. Nämä sinänsä ymmärrettävät ja inhimilliset virheet sekoittavat joskus sukututkijaa pitkän aikaa, kunnes rippikirjoja selaamalla asiat selviävät - pääsääntöisesti.

Kiskon Uudenmaan läänin puoleisen rippikirjan 1814-1820 sivulta 23 löytyy em. itsellinen Elias Ajalin, jolle on merkitty syntymäpäiväksi 19.1.1797. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen vanhempansa olivat Toijan kylän Mellerin talon torppari Elias A(i)jalin ja Lena Yrjöntytär. Tosin kastettujen luettelossa ei ole mainittu äidin nimeä, mutta taas kerran rippikirja kertoo koko totuuden. Mistään turhasta mielikuvituksesta ei tätä sukuhaaraa sovi syyttää, sillä isä Eliaksen patronyymi on Eliassaon. Syntymäajaksi on merkitty 21.7.1767, mutta tosiasiassa tämä Elias syntyi tasan kymmenen päivää myöhemmin Tenholan Finbyn kylässä pitäjänsuutari Elias Ajalinin ja Kreetta Juhontyttären perheeseen. Suutari Ajalin muutti hieman myöhemmin Kiskon Kirkonkylään.
Ajalinien kantavanhemmat Juho ja Anna

Hänen vaimonsa Kreetta olikin ollut Kirkonkylän Pappilassa piikana pariskunnan mennessä naimisiin lokakuussa 1766. Tenholan kirjoista selviää Eliaksen syntymäajaksi 12.7.1741 ja ehkä ei niin kovin yllättäen asiat loksahtavat kohdalleen. Alussa mainitsemani kiskolaiset Ajalinit olivat pitäjänseppä Erikin jälkeläisiä ja kuinka ollakaan, Elias oli tämän käsityöläisammattia harjoittaneen ammattilaisen pikkuveli! Veljesten vanhemmat olivat Aijalan kylässä asuneet Juho Yrjönpoika ja Anna Tuomaantytär. Lapsia tällä parilla oli peräti 11 kappaletta vuosien 1723-1747 välillä.

Aijala sijaitsee Kiskon kylistä maantieteellisesti lähimpänä Tenholaa ja näin ollen liikkuminen näiden kahden pitäjän välillä on ollut luontevaa. Olen tässä yhteydessä suomentanut rippikirjoissa annetut nimimuodot, vaikka tälle ei välttämättä ole perusteita. Tenholassa puhuttiin lähes yksinomaan ruotsia samoin kuin Kirkkonummella. Toisaalta Finby oli nimensä mukaisesti "suomalainen" kylä ja siitä koilliseen oleva Svenskby tämän vastakohta. Matkatessaan Svenskbystä Finbyn kautta Aijalaan ohitti kulkija ensin Parkkalan ja sitten Kelkkalan kylät, jotka kaikki tunnetaan runsaista malmivaroistaan. Fredrik Ajalin kantoi ehkä näistä tienoista hieman muistoja, sillä isänsä Eliaksen tavoin hän työskenteli aikanaan Orijärven kaivoksella.

28.11.2011

Sukututkimusvisa

Älypään mainioille viihdesivuille ilmestyi viikonloppuna kiva sukututkimusvisa. Käykääs kurkkaamassa!


Storfinnaksen sukua Sipoosta

Uudenmaan saaristossa kalastaneet virolaiset saivat viikinkiaikana (800 - 1050 aaj.) kilpailijoikseen hämäläiset, jotka alkoivat tehdä kalastus- ja metsästysretkiä rannikolle, mm. nykyisen itä-uusimaalaisen Sipoon alueelle. Sipoonjoki toimi kulkuväylänä Suomenlahden rannikolle, jossa hämäläiset saattoivat käydä kauppaa esim. turkiksilla.

1200- ja 1300-luvulla ruotsalaiset uudisasukkaat purjehtivat Sipoonjokea ylös ja perustivat asuinpaikkansa Sipoonjoen ja sen sivujokien hedelmällisiin laaksoihin. Syy ruotsalaisten maahanmuuttoon oli väestöpaine ja toisaalta mahdollisesti ylhäältä organisoitu, järjestelmällinen muutto. Ruotsalaisten asettuessa asumaan Sipooseen siellä oli jo jonkin verran suomenkielistä asutusta, joka oli peräisin todennäköisesti Hämeestä. Hämäläiset harjoittivat kaskiviljelyä ja asettuivat sen vuoksi asumaan metsäisille alueille Sipoon itä-, koillis- ja lounaisosiin. Myös virolaisia muutti Sipooseen.
Sipoo mainittiin aikakirjoissa Porvoon emäseurakuntaan kuuluvana kappelina ainakin jo vuonna 1340 ja itsenäisenä seurakuntana n. 1405 tai 1425.

Sipoossa on kylä nimeltään Box eli Boxby, aikaisemmin nimeltään Bockom. Etuliite voisi viitata pukkiin (ruots. bock), johonkin etunimeen tai kutsumanimeen. Boxin naapurina oli 1500-luvulle tultaessa yhden talon kylä nimeltään Vajpört. Talo jakautui nähtävästi 1550-luvulla kahteen; nämä tultiin myöhemmin tuntemaan nimillä Storfinnas ja Lillfinnas. Myöhemmin Vajpört yhdistettiin hallinnollisesti Boxiin. Vajpörtin asukkat olivat ainakin joskus nähtävästi olleet suomenkielisiä muuten ruotsinkielisessä ympäristössä. Siihen viittaa Finnaksen nimi (finne, suomalainen) ja se, että (kun Vajpört oli yhdistetty Boxiin) Boxin kylän eteläpäätä kutsuttiin Finnändaniksi, Suomalaispääksi. Siellä on myös jonkun verran suomalaisperäisiä maastonimiä, kuten Elämäåkern ja Lähtmäki åker. Epävarma traditio jopa mainitsee, että siellä olisi ollut suomenkielinen kirkko.

Vanhimmat veroluettelot Sipoossa alkavat vuodelta 1543. Silloin oli Finnaksen isäntänä mies nimeltään Mogns (Måns) Mickelinpoika ja talon koko oli puolitoista veroa. Vuonna 1545 oli koko pitäjässä 220 taloa, joiden veroluku oli yhteensä 122, keskimäärin siis 0,55 manttaalia. Pitäjän toiseksi suurin talonpoikaistalo oli Finnas, 1,5 veroa. Vuoteen 1555 mennessä oli isäntä vaihtunut; uusi isäntä oli nimeltään Siffred Mognsinpoika, ilmiselvästi edellisen isännän poika. Samoihin aikoihin aikoihin kylään ilmestyi talo, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Lillfinnas (suom. Vähäfinnas). Nähtävästi Finnas jaettiin silloin kahteen osaan.
Siffred oli isäntänä ainakin vuoteen 1570 asti. 1570-luvun alkupuolella mainitaan Storfinnaksen kohdalla sana landbo, eli talo saattoi olla vuokraviljelijällä. Joka tapauksessa vuonna 1576 oli isännän nimi Nils Siffredinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika. Samana vuonna venäläiset hyökkäsivät rannikolle. Sipoo oli yksi eniten kärsineitä alueita, lähes puolet asutuksesta hävitettiin. Boxissa poltettiin neljä taloa poroksi. Nils Siffredinpoika oli isäntänä ainakin vuoteen 1590.

Vuonna 1594 mainittiin uusi isäntä, Sigfrid Nilsinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika. Hänet mainittiin isäntänä aina vuoteen 1632. Vuosina 1635-1656 oli vuorossa Bertil Sigfridinpoika, todennäköisesti edellisen poika. Hänen puolisonsa lienee ollut nimeltään Margareta Mattsintytär. Vuonna 1662 astui isännän saappaisiin Erik Bertilinpoika, nimestään päätellen edellisen isännän poika. Hänen vaimonsa oli nimeltään Elin. Elin kuoli 1677 ja Erik avioitui seuraavana vuonna Annan kanssa. Henrik Erikinpoika mainittiin isäntänä 1691. Hänen vaimonsa oli saman niminen kuin äitipuolensa, Anna. Heillä oli lapset Karin, Henrik (pso. Johanna) ja Beata. Katovuosina 1696-1697 neljäsosa sipoolaisista menehtyi nälkään ja kulkutauteihin, lähinnä lavantautiin.
1700-luvulle tultaessa oli Storfinnaksen isäntä nimeltään Henrik Henrikinpoika. Hän oli syntynyt n. 1689 ja kuoli luultavasti 1767. Hänen puolisonsa oli nimeltään Johanna Erikintytär.

jatkuu

27.11.2011

Nuoren naisen päiväkirjasta, osa 2

24.5.1900 jatkuu...


.........."Suomen Laulun" konsertti oli mahtava. He lauloivat sydämellisesti antaumuksella. Paikalla oli tosi paljon väkeä. Kun kävelimme Madden kanssa konsertin jälkeen Espalla, näimme jälleen Totten. Haluaisin toivottaa hänet sinne missä pippuri kasvaa, mutta mitäs se auttaisi - kohteliaisuudesta minun täytyy lähteä hänen kanssaan.

Luulen tulevani ilkeäksi (jälleen), mutta ei ei, se ei saa tapahtua! Mitäs siitä nyt, etten tänään saanut spaseerata rappukäytäväihastukseni kanssa. Korjaan tilanteen joku toinen päivä.

Ehkä olikin vain ihan hyvä, että se sai nähdä, ettei ole ainoa, joka nauttii minun seurastani. Yhden asian päätin; nimittäin sen, etten lyö enää. Pois se minusta, olen päättänyt.

Ajatella, tuskin viikkoa enää ja sitten adjö kolmeksi kuukaudeksi. Mutta en ajattele sitä nyt, nämä viimeiset päivät haluaisin pitää oikein hauskaa. Toivottavasti kaikki menee niin kuin toivon!



Kiitos GM!

26.11.2011

Nuoren naisen päiväkirjasta, osa 1

Suomalaisen aatelissuvun jälkeläinen, neiti Helene von Haartman piti ahkerasti päiväkirjaa ainakin 1900-luvun alussa. Yksi näistä pienistä, vahakantisista vihkosista ajautui haltuuni nettituttavani Jaana Hietalan kautta. Kiitos kovasti tästä mahdollisuudesta kurkistaa reilu vuosisata sitten eläneen, aikuisuuden kynnykselle ehtineen neitosen henkilökohtaiseen elämään. Erittäin kauniilla käsialalla kirjoitettu vihkonen kertoo hänen vaiheistaan 24.5-5.10.1900. Huolellisesti numeroituja sivuja mahtuu tähän jaksoon peräti 107 kappaletta. Julkaisen tässä blogissa näitä päiväkirjamerkintöjä aina lauantaisin seuraavan parin kolmen kuukauden ajan ellei eteeni tule ylivoimaista estettä. Kirjoitukset etenevät kronologisesti ja suomennokset ovat itseni tekemiä - alkuperäisteksti on ruotsiksi. Olen stilisoinut samalla sisältöä diskreetisti.

24.5.


Kello yhdeksän aikaan soitin Sylville ja sain tietää, ettei hän ollut lähdössä merelle tänään. Lähdinkin Madden luo ja päätimme yhdessä mennä ulos kuuntelemaan "Suomen Laulun" konserttia. Kello 10 aikoihin menin takaisin kotiin ja puolen päivän maissa ajattelin lähteä Rosemarien luo. Bulevardilla näin Elsa Bornsdorffin ja menimme yhdessä Espan kulmaan sekä teimme pienen kävelyn Esplanadilla.


Tapasin Einar Kahelinin ja kävelin sitten hänen kanssaan hetken. Espan kulmalla meinasin kaatua ja istuin hämmennyksessäni, kun näin samalla ystäväni Wendtin tulevan luokseni.......

jatkuu huomenna sunnuntaina!

25.11.2011

Murha Tarvasjoella

Vuoden 1872 tammikuulta Marttilan seurakunnan haudattujen luettelosta löytyy Rekoisten torpparin leski Anna Kaisa Jaakkola, jonka kuolinsyyksi on merkitty "mördad", murhattu. Kuka tämä uhri oikein oli ja miksi hänet murhattiin?

Marttilan rippikirjoista käy selville, että Anna Kaisa oli jo yli 76 vuoden ikäinen joutuessaan verityön uhriksi. Rippikirjojen mukaan hän syntyi 1.1.1796 Pöytyällä, mutta tuolla päivämäärällä ei Auranmaan eikä varsinkaan Pöytyän kastetuista löydy sopivaa henkilöä. Rippikirjoja on nykyään helppo selailla netissä ja näin Anna Kaisan vaiheita ennen murheellista loppua on helppo selvittää.

Hänen aviomiehensä, renki, muonatorppari ja lopulta Rekoisten kylän Uudentalon Jaakkolan torppari Jaakki Heikinpoika kuoli jo helmikuussa 1856 vanhuuden heikkouteen. Pariskunta oli mennyt naimisiin 1816. Tuolloin Jaakko oli renkinä Krouvin kylässä, kun taas Anna Kaisa mainitaan vain Kaisa Antintyttärenä. Kun perhe muuttaa hetken päästä Heikolaan, ilmestyykin vaimon nimeksi Anna ja vielä myöhemmin Anna Kaisa Antintytär. Onneksi rippikirjoihin 1817-1822 on merkitty  myös tarkka syntymäpäivä, tosin hyvin epäselvästi ja pienellä käsialalla. Anna Kaisa oli pöytyäläisen rummunsoittajan, Antti Forssin tytär ja syntynyt 22.11.1794. Päiväyksien muuttuminen ei ollut lainkaan harvinaista henkilöiden muuttaessa pitäjästä tai kylästä toiseen. Sen sijaan Jaakko Heikinpojan jäljille ei ole aivan helppo päästä, mutta lopulta muuttokirjoja selaamalla selviää hänen syntyneen 6.6.1787 Kosken Tl Koivukylän Mattilan talossa.

Vuosien 1816-1835 välillä Jaakko ja Anna Kaisa saivat yhteensä 10 lasta, joista suurin osa syntyi Rekoisten kylässä, jonne perhe oli tullut jo 1820-luvun alussa.

Mitä sitten tapahtui vuoden 1872 tammikuussa? Lauantaina, 14. päivänä oli Tuorilan kylän Anttilan torppaan Tarvasjoella tullut nuori nainen yösijaa pyytäen. Tämä hänelle myös luvattiin ja hän viihtyikin paikalla vielä koko sunnuntainkin. Maanantaiaamun tullen hän pyysi lupaa paikata hameensa tietäen, että torpan emännän, Liisa Heikintyttären piti mennä Turun markkinoille. Kotiin jäi ainoastaan eräs toinen torpparin leski, edellä esitelty Anna Kaisa Jaakkola Rekoisista. Torpan omistaja siis lähti Turkuun maanantaina iltapäivästä eikä koko seuraavana päivänä kukaan käynyt mökissä.

Keskiviikkona ohikulkijat huomasivat, että lehmät olivat karkuteillä pihatosta kiljuen tuskasta. Ilmeisesti niitä ei oltu lypsetty ajallaan. Niinpä naapurit riensivät tarkastamaan tilannetta ja löysivät Anna Kaisan makaamassa sängyssä verisenä. Vanhan leskivaimon pää oli murskattu koivuhalolla. Kun omistaja palasi kotiinsa, huomattiin noin 60 markan tulleen varastetuksi, minkä lisäksi torpasta oli viety runsaasti vaatteita ja pari kenkiä. Pitäjän nimismies riensi tutkimusten jälkeen Turkuun löytäen pian "huonomaineisen vaimoihmisen", jonka hän sitten pidätti epäiltynä raa'asta murhasta Tarvasjoella. Tätä naista kuvailtiin "mustanvereväksi, pitkänlängäksi, lihavaksi ja noin 21-vuotiaaksi".

Nainen oli oikealta nimeltään Vilhelmina Jaakontytär ja hän oli kotoisin Punkalaitumelta. Turussa hänet tunnettiin myös Ulrikana tai Josefinana.

24.11.2011

Kappalainen Brander

Mikkelissä 22.4.1822 syntyneestä Fredrik Wilhelm Branderista tuli vuonna 1860 luovutetun Karjalan alueella olleen Kaukolan pitäjän kappalainen. Hän hoiti tätä tointa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka 20.3.1899. Ehtipä hän 1866-69 olla myös seurakuntansa virka- ja armovuodensaarnaaja.

Vaikka Brander oli oppinut ja varmasti viisaskin mies (hän taisi seitsemää kieltä), istui hän myös paljon herraseurassa nauttimassa totilaseja. Kaukolaan oli kerääntynyt jonkin verran eläkkeellä olevia virkamiehiä ja heidän kanssaan kappalainen kävi vilkkaita keskusteluja elämän eri alueilta.

Joskus lauantai-illat tahtoivat venyä tarpeettoman myöhään, joten sunnuntaiset kirkkoonlähdöt olivat välillä vaikeita. Kerran Branderille kävi se unohdus, että jo viikolla valmiiksi kirjoitettu saarna jäi lähtötohinoissa kotiin. Saarnastuoliin noustuaan miehemme alkoi etsiä tuota paperia, mutta ei tietenkään löytänyt. Brander suorastaan tulistui;

"Jeesus, Perkele!


joka käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura ja etsii, kenet nielisi, on nyt niellyt minun saarnani."

Hän otti käteensä jonkun taskustaan löytyneen tyhjän paperin jatkaen;

"Tämä puoli on tyhjä - ja tämäkin puoli on tyhjä......ja tyhjästä se Jumalakin maailman loi."

Näin Brander kehitteli saarnaansa, josta tuli miehen parhaita, niin että vanhat kaukolalaiset muistelivat sitä vielä kauan jälkeenpäin!

Fredrik Wilhelm Brander oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä puolisostaan Alvina Lundbergista hän sai eron 1858 ja 1865 kappalaisemme avioitui Maria Nikolajeva Kanninin kanssa. Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1839 oli Brander toiminut muutamia aikoja kotiopettajana kreivi Mussin-Puskinin luona Venäjällä. Vapaa-aikoinaan hän käänsi Kalevalaa. Saatuaan pappisvihkimyksen 1845 työskenteli Brander pappina Uudellakirkolla Vl, Muolaassa, Viipurissa, Heinjoella, Ruokolahdella ja Räisälässä ennen Kaukolaan tuloaan.

23.11.2011

Sika pankkiirina

Tarvasjoen Seppälän kylässä tapahtui ulkopuolisten silmissä naurettavan hauska episodi syksyllä 1908. Eräs kylän pientilallisista ei luottanut pankkeihin, vaan halusi pitää rahat itsellään turvassa. Niinpä hän oli koonnut omaisuutensa pieneen rahakukkaroon ja kätkenyt sen patjansa olkiin kertomatta koko asiasta mitään vaimolleen.

Kun tilallisemme sitten kerran olisi tarvinnut hieman rahaa, olikin kätköpaikka tyhjä. Saman tien mies kävi utelemaan vaimoltaan, olisiko tämä löytänyt kukkaron ja pannut sen sitten jonnekin muualle talteen.

Vaimo ei tiennyt rahoista mitään, mutta sanoi vaihtaneensa patjojen oljet vähän aikaa sitten. Vanhat, käytetyt oljet hän oli vienyt pahnoiksi talon sikolättiin.

Niinpä mies pisti pystyyn täydellisen "kotitarkastuksen" sikalassa, mutta ikävä kyllä rahat ja kukkaro pysyivät kateissa. Pakon edessä lahdattiin nyt itse sika, koska olihan ilmeistä, että elukka oli pistellyt parempiin suihin miehen säästöt.

Possun vatsasta löytyikin muutamia kolikoita, mutta "suurimman osan rahoista oli tuo sikamainen kassanhoitaja häwittänyt".

22.11.2011

Kaisa itkee....

Karjaan harmaakivinen pitäjänkirkko vihittiin vuonna 1470, mutta samalla paikalla on luultavasti sijainnut jonkinlainen pyhättö jo saman vuosisadan alussa. Tätä ennenkin on Karjaalla täytynyt olla joku merkittävä kirkkorakennus, sillä 1352 siellä sijaitsi länsi-uusimaalainen hallintoistuin eli kuninkaallinen pastoraatti. Toisaalta vuonna 1373 pidettiin Karjaalla suuri kokous, jossa piispa neuvotteli kansan ja Uudenmaan papiston kanssa kirkonverosta. Tämä ensimmäinen kirkko oli puurakenteinen, eikä sen sijainnista toistaiseksi ole löydetty arkeologisia todisteita.

Vanhoissa tarinoissa tuo kirkko on sijoitettu mm. Lepinjärven läheisyydessä sijaitsevalla Sutarkullan peltomäelle, jossa on yhä vieläkin näkyvillä kivistä muurirakennetta. Pohjoisemmalla Karjaalla, Kasabyn Enboskassa kerrotaan olleen ikään kuin vajonneiden hautojen kuoppia. Näistä ei 1900-luvulle tultaessa ollut enää mitään tietoa.

Kirkkojärven rannalla olevaan nykyiseen kirkkoon liittyy kansanuskomus, jonka mukaan sen olisi rakentanut nainen. Karjalohjan Lönnhammarin l. Linhamarin kylästä on säilynyt seuraava taru;

"Kun Karjaan kirkko piti rakentaa, oli vaikeata löytää rakennusmestaria, joka osasi muurata kirkonseinät kohtisuoraan. Monet lähetettiin pois sopimattomina ja lopulta uskottiin työ naisrakennusmestarille, jonka nimi oli Katarina. Mutta hänkään ei onnistunut, minkä vuoksi häntä rangaistiin jollakin tavalla. Ja vielä nykyään kirkonkellojen soidessa ihmiset sanovat; "Kaisa itkee".

Minkä takia sitten juuri Kaisan piti itkeä eikä esimerkiksi huomattavasti arvostetumman pyhimyksen eli Marian? Syynä tähän saattaisi eräiden tutkijoiden mukaan olla kirkkomaan vanhimman tunnetun hautakiven nimen. Joskus vuoden 1870 jälkeen katosi kalkkikivinen muistokivi, jossa oli seuraava teksti;

(anno) d(omi)ni MCCCCXIV obitj kate(r)ina vxor tome ciuis i(n) rase(r)ch o(r)ate p(ro) ea - Vuonna 1414 kuoli Katariina, Raaseporin porvarin Tuomaan vaimo; rukoilkaa hänen puolestaan.

Tämä lyhyt, ajalle tyypillinen värssy antaa toisenkin mielenkiintoisen pohdinnan aiheen. Porvareita oli vain kaupungeissa eikä Karjaa ollut sellainen. Tammisaarikin perustettiin vasta Kustaa Vaasan toimesta ja Raaseporilla tarkoitettiin kyseisen nimistä linnaa, jonka Bo Joninpoika Grip oli perustanut 1380-luvun tienoilla. Tämän linnan lähellä sijaitsi "Tunan kaupunki", paikka, josta vasta muutama vuosi sitten on löydetty konkreettisia todisteita. Tosin jo 1800-luvulla eräs kirkonmies tiesi kertoa millaisia löytöjä Raaseporin linnan läheltä, Snappertunan kirkon viereisiltä pelloilta on tehty.

Olin itse lukenut tästä Katariinan kadonneesta hautakivestä aivan 1980-luvun alussa. Vaikka kiveä ei ole löydetty reiluun sataan vuoteen, on siitä olemassa oheinen piirros kirjassa "Kuvallinen Suomen Historia - vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka - toinen osa". Kirjan julkaisi Gummerus vuonna 1898 ja sen tekijänä oli O. A. Forström. Kyseisen historiateoksen ykkösosassa mainitaan kuvittajaksi Usko Nyström (k. 1925), mutta itse uskoisin tämän kuvan olevan muinaistutkija ja kuvataiteilija Elias Brennerin (1647-1717) käsialaa. Hän vietti vuonna 1671 paljon aikaa Uudellamaalla jäljentäen mm. kirkoista hautakiviä sekä vaakunoita. Hänen ansiostaan tunnetaan paljon sellaista, minkä sodat ja tulipalot ovat sittemmin tuhonneet.

21.11.2011

Nikulan sukua Pornaisista

Halkian kylän Iso-Nikulaa 1930-luvun alussa
Pornainen (ruots. Borgnäs), vanhoina aikoina myös Porneesi ja Kirveskoski (nykyinen kirkonkylä), oli vuoteen 1729 asti osa Porvoon emäseurakuntaa, josta lähtien se oli omaa kirkkoa ja pappia ylläpitävä kappeliseurakunta. Itsenäinen kirkkoherrakunta Pornaisista tuli 1896.
Pitäjän pohjoispää muodostuu Halkian kylästä ja Kupsenkylästä. Halkia (ruots. Halkis) mainittiin jo 1471 (Halkis) ja 1540 (Halkisby). Keskellä Halkian kylää kohisee Halkiankoski eli Ryöpyn koski, joka pitäjän alueella on suurin Mustijoen kymmenestä koskesta - putouskorkeus on noin 12 m. Aikojen saatossa on kosken rannalla toiminut mm. saha, mylly sekä sähkölaitos.

Halkian talojen nimiä olivat Nikula, Erikas, Frantsila (Fransila), Halla, Huovila, Kippilä, Monsola, Penttilä, Poteri ja Silli eli Seppä. Vehmaalla kumpareella maantien vieressä sijaitsevasta Nikulasta sanotaan, että se oli Halkian ensimmäinen talo. Kuka tämä Niku oli joka antoi nimensä tilalle, jää tietämättä, mutta 1730-luvulla siellä oli isäntäparina Simon Jöraninpoika, n. 1687 - 16.1.1763, ja Maria Joha-nintytär, 1698 - 5.6.1772. Nimestään päätellen oli Maria Johanintytär mahdollisesti aikaisemman isäntäparin Johan Tomaksenpojan ja Magdalenan tytär. Rippikirjassa 1760 oli talon isäntänä Anna-tyttären puoliso Erik Johaninpoika.

Nikulan jokin aikaisempi isäntä oli ryhtynyt rusthollariksi 1620/1630-luvulla. Sellaisena se säilyi aina suuren Pohjan sotaan asti 1700-luvun alussa .
Simonilla ja Marialla oli lapset:

1. Anna Simonintytär, n. 1716 - 96, pso. Erik Johaninpoika Sillin eli Sepän talosta.
2. Anders Simoninpoika, s. n. 1721, Nikula 1:n isäntä, pso. Karin Henrikintytär.
3. Karl Simoninpoika, s. n. 1730, puoliso Karin Henrikintytär.
4. Maria Simonintytär, 1738 – 38.


Anna Simonintytär avioitui 14.10.1739 Erik Johaninpojan kanssa Halkian Sillin eli Sepän talosta. Heidän aikana Halkian mahtitalo Nikula halottiin kahteen osaan; Anna ja Erik tulivat isäntäväeksi Nikula II:n, Annan veli Anders oli Nikula I:n isäntä.
Kuudennusmies Erik kuoli 21.7.1778, leski Anna 5.9.1796. Sitä ennen heille ehti syntyä:

1. Maria Erikintytär, s. 27.5.1742
2. Johan Erikinpoika, 1.5.1745 - 29.12.1816, isäntä Nikulan halotulle osalle Nikula 2, kuudennusmies
3. Matts Erikinpoika, s. 3.8.1748, pso. 1778 Anna Sigfridintytär, s. 1761, Askolan Särkijärveltä.
4. Elisabeth Erikintytär, s. 15.7.1751
5. Margeta Erikintytär, 9.5.1753 – 31.5.1754
6. Erik Erikinpoika, s. 6.2.1755
7. Margeta Erikintytär, s. 13.7.1758


Talollisen poika Matts Erikinpoika Pornaisten Halkiasta avioitui 20.11.1778 Anna Sigfridintyttären kanssa. Anna, s. 5.5.1761, oli Askolan Särkijärven kylältä. Hänen vanhempansa Sigfrid Eliaanpoika ja Maria Erikintytär olivat talollisia Särkijärvellä .
Aluksi he asuivat nähtävästi Annan kotitilalla, sillä heillä ehti syntyä ainakin yksi lapsi Särkijärvellä, ennen kuin seuraavat kaksi syntyivät Halkian Nikulassa, Mattsin kotitilalla.
Matts ja Anna muuttivat 1780-luvulla Pornaisista Mäntsälään. Sieltä heidät tavataan myöhemmin Ohkolan Mäkelän talossa lampuoteina ja Mäntsälässä syntyi lisää lapsia. Mäkelässä asuivat myöhemmin myös Annan vanhemmat Sigfrid Eliaanpoika ja Maria Erikintytär.
Ohkolan Mäkelän lampuoti oli vielä 1809 Matti nimeltään, ehkä juuri samainen Matts Erikinpoika .

Matts ja Anna saivat lapset:

1. Erik Mattsinpoika, s. 3.5.1780 Askolan Särkijärvi
2. Maria Mattsintyär, s. 13.9.1781 Pornaisten Halkian Nikula
3. Margeta Mattsintytär, s. 30.10.1785 Pornaisten Halkian Nikula
4. Anna Mattsintytär, s. 1788 Mäntsälän Ohkola
5. Johan Mattsinpoika, s. 1791 Mäntsälän Ohkola
6. Greta Lisa Mattsintytär, s. 1793 Mäntsälän Ohkola, pso. 18.10.1828 tuusulalainen renki Karl Gustav Rosenqvist, s. 10.2.1805. Greta Lisa oli avioituessaan piikana Mäntsälän Ohkolan Hannulassa eli Yrjölässä.
7. Johanna Mattsintytär, s. 1799 Mäntsälän Ohkola.

18.11.2011

Uhr, josta tuli Wikström

Rättäri Wikströmin perukirjaa
Kansallisarkiston Digitaaliarkisto löytyy mukavasti mm. Karjaan pitäjässä tehtyjä perukirjoja. Eräs niistä koskee vuonna 1846 kuollutta Nybyn kestikievarissa asunutta Carl Erik Wikströmiä, joka jätti jälkeensä leski Sophia Johansdotterin sekä kaksi lasta, Sofian ja Carl Augustin. Koska he olivat vielä alaikäisiä, toimi heidän setänsä, lampuoti Johan Fredrik Uhr edunvalvojana tältä osin.

Vaikka rippikirjassa 1840-luvulla ilmoitetaan Carl Erik syntymäajaksi 12.8.1815 Pohjan pitäjässä, ei tämä pidä paikkaansa. Kestikievarinpitäjämme syntyi jo tasan puoli vuotta aiemmin, helmikuussa. Paikkana oli Bockbodan ratsutilan, jonka lampuotina isä Anders Uhr tuohon aikaan oli. Miksi sitten Carl Erik käytti sukunimeä Wikström eikä isänsä ja setänsä kunniakasta, valloniperäistä nimeä. Nämä vallonit olivat lähtöisin nykyisen Belgian Vallonian maakunnasta, mistä heitä lähti Ruotsiin vuosien 1615-1650 välillä noin tuhat henkeä rautateollisuuden palvelukseen.

Carl Erikin isä Anders oli lokakuussa 1796 nainut Lovisa Wikströmin, jonka isä Henrik (s. 1738) oli ollut Bockbodan talollisena 1700-luvun loppupuoliskolta alkaen. Anders Uhr oli Bockbodassa ns. kotivävynä, mutta tämä yhteiselämä päättyi Lovisan kuoltua vesitautiin kevättalvella 1806. Appi Henrik Wikström alkoi vähitellen ikääntyä ja näin vävystä tuli talon uusi isäntä. Oltuaan viitisen vuotta leskenä avioitui Anders Uhr niin ikään leskenä eläneen Stina Lisa Reismanin kanssa, jonka ensimmäinen puoliso oli ollut rakuuna Michel Hammar. Stina Lisa itse oli syntynyt Fagervikissä 1774 tinaajakisälli Gottfried Fredrik Reismanille ja Elisabet Sjöbergille.

Tässä kuviossa Carl Erikin mielestä oli tärkeintä siirtää sukunimi Wikström jälkeläisille, vaikka biologisesti hän ei ollut mitään sukua Bockbodan Henrikille. Olinkin alun perin onnistunut tekemään vallan vääriä tulkintoja Nybyn kestikievaristista, koska olin tehnyt huolimatonta tutkimusta. Luotin liikaa HisKiin ja saman sukunimen autuaaksia tekemiseen, vaikka minun olisi pitänyt tavata rippikirjaa huomattavasti tarkemmin. Carl Erik Wikström ei nimittäin ollut varsinaisesti kestikievarinpitäjä, vaan "skjuträttare" eli suomalaisittain rättäri, kyydityksen järjestäjä.

17.11.2011

Mies joka ei luottanut pankkeihin

Malmin perhe lastenkirjassa
Virolahden Kallfjerdin eli Sydänkylän Malmin talossa 21.7.1833 syntynyt Kristian Martinpoika asui koko ikänsä syntymäkodissaan. Hän kuoli vatsakatarriin lokakuun toisena päivänä vuonna 1901. Jälkeen jättämässään testamentissa Kristian osoittautui sydämelliseksi hyväntekijäksi, sillä hän oli määrännyt 7,000 markkaan nousseen omaisuutensa jaettavaksi seuraavalla tavalla;

Pakanalähetykselle 4,000 markkaa
Eräälle vaimolle 1,500 markkaa
Veljenpojalle 1,500 markkaa.

Kristian Malmi eli Korpela oli ansainnut ensimmäiset markkansa renkinä ja sitten uutteruudellaan sekä säästäväisyydellään kartuttanut varallisuuttaan pitkin ikäänsä. Hän ei uskonut rahojaan pankkien tai rahalaitosten huostaan, vaan kätki setelinsä tuolinsa istuimen alle rakennettuun laatikkoon. Pankkeja Korpela karsasti sen takia, että epäili niiden vain petkuttavan rahat tavalliselta ihmiseltä. Tietysti omaisuus olisi entisestään paisunut, mikäli rahat olisivat olleet pankissa korkoa kasvamassa.

Nykyistä, eurooppalaista taloudellista tilannetta katsoessa ja talousasiantuntijoiden lausuntoja kuunnellessa täytyy myöntää, että Kristian Martinpoika Korpelan epäluulo rahoituslaitoksia kohtaan ei ollut vallan väärä....

16.11.2011

Ellisen perheestä

Toukokuussa 1823 syntyi Pöytyän Ellisten kylässä yksi pitäjän harvoista ylioppilaaksi 1800-luvulla päässeistä henkilöistä. Tuolloin saivat Ritarin rusthollin isäntä Simo Matinpoika ja hänen vaimonsa Maria Jaakontytär pojan, jolle antoivat nimen Erik. Nuorukainen kävi Turun lukiota 1845-1847 saaden yksityistodistuksen ja valmistuen ylioppilaaksi Helsingissä 1849. Helsingissä sen takia, että hieman Turun palon jälkeen oli koko entisen pääkaupungin yliopisto siirretty sinne. Helsingin Yliopisto oli ruotsinkielinen ja vasta vuonna 1920 Turku sai oman, suomenkielisen laitoksensa.

Opiskeltuaan kolmisen vuotta teologisessa tiedekunnassa oli Erik, joka tässä vaiheessa käytti sukunimeä Ellinen, valmis papiksi vihkimiseen. Tämä juhlallinen toimitus tapahtui Turussa maaliskuun viimeisenä päivänä 1852. Hänen ensimmäiset työpaikkansa olivat Nousiaisten ja Karjalohjan seurakunnissa.

Viimeksi mainitussa pitäjässä Erik Ellinen työskenteli vt. pitäjänapulaisena sekä kirkkoherran apulaisena. Nousiaisissa hän oli toiminut ns. välisaarnaajana.

Karjalohjalle tultuaan Erik ehti myös naimisiin kokkolalaissyntyisen Mathilda Dorothea Kjemmerin kanssa. Appi Anders Kjemmeri oli tunnettu kauppias ja raatimies tässä pohjanmaalaisessa rannikkokaupungissa. Äitinsä Margaretha Gustava Laurinin puolelta Mathilda Dorothea saattoi joidenkin sukututkijoiden mielestä johtaa sukujuurensa lähes 1000 vuotta taaksepäin aina legendaariseen Tord i Byriin, joka antoi kastaa itsensä kristityksi 992 kuningas Erik Segersällsin l. Voittoisan hallitessa Ruotsia. Tämä ei kuitenkaan perustu historiallisiin faktoihin, mutta nuoren pappimme vaimo oli joka tapauksessa sukua alilaamanni Anders Japson Burelle. Tämä eli 1500-luvun alkupuolella. Bureja pidetään ehkä merkittävimpänä ruotsalaisena sukuna genealogisessa kirjallisuudessa samaan tapaan kuin Sursilleja Suomessa.


Palataksemme Erik Elliseen; hänet nimitettiin Sammatin kappalaiseksi 1855, mutta virkaansa hän astui vasta kolmea vuotta myöhemmin. Ikävä kyllä uransa hyvään alkuun saanut Ellinen sairastui kohtalokkaasti keuhkotautiin. Hän kuoli lokakuun toisena päivänä 1858 ja hänet haudattiin Sammatin pienen puukirkon vierelle.

Leski Mathilda Dorotea Kjemmer ei koskaan mennyt uusiin naimisiin ja kuoli vasta 1910 elettyään leskenä yli 50 vuoden ajan. Pariskunnan Karjalohjan vuosina syntyivät tyttäret Sigrid ja Matilda. Heistä Matilda mainitaan myöhemmin tyttökoulun opettajattarena, kun taas Sigridin puolisoksi tuli Karjalohjan kirkkoherrana vuosina 1878-1905 toiminut Berndt Johan Anthoni. Heidät vihittiin keväällä 1894, jolloin sulhanen oli ehtinyt jo yli kuusikymppiseksi morsiamen lähetessä 40 syntymäpäiväänsä. Sigrid Ellinen jätti lähtemättömän jälkensä suomalaisen kansankulttuurin historiaan todistamalla Elias Lönnrotin testamentin yhdessä Mathilda Holmin kanssa.

15.11.2011

Lyhyt lisä Wilstadius-sukuisiin

Mattias Wilstadius oli auskultantti 1703, vänrikki 1712 ja kapteeni 1722. Hänen pso. oli Margareta Forsman, s. 1667 . Margareta mainittiin 1715 pakolaisluettelossa Ruotsissa. Vuonna 1716 hänet mainittiin taas, nyt hänellä oli nimismies Weckströmin seitsemän lasta, tyttärenlapsensa, huolettavanaan.
Härnösandin tuomiokapitulin pakolaisluettelossa, Säbron seurakunnasta, keskisen Ruotsin itäran-nikolla, mainittiin pakolaisluettelossa 1718-20, että kapteeni Mattias Wilstadius oli tullut vihollisen ryöstämäksi Sundsvallin tienoolla, “Matthias Wilstadius, Capitain fr: Nykarleby i: Säbro förs. af fienden plundrat vid Sundsvald”.

Mattiaksella ja Margaretalla oli ainakin tytär Ebba Kristina Wilstadius.

***

Ebba Kristina Wilstadiuksen puoliso oli nimismies(?) Johan(?) Weckström. Weckströmin etunimi, kuten juurensa ja kotipaikkansakin, jäävät ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. Erään nimismies Johan Weckströmin 7 orpolasta mainittiin pakolaisluetteloissa 1713-15. Mahdollisesti oli Weckström Vehkalahdelta , jolloin sukunimi saattoi olla muodostettu paikkakuntanimen mukaan. Heillä oli lapset:

1. Gottfrid Johan Weckström, kaupunginkasööri 1730.
2. Ebba Margareta Weckström , 8.3.1708 –14.4.1767 Paimio, pso. kruununvouti Jakob Hedman.
3. 5 muuta lasta?

Pakolaistiedot: Johanna Aminoff-Winberg, Suomen pakolaisista Isonvihan aikana (lisensiaattitutkinto). Näyttää siltä, että suku oli useassakin polvessa pakolaisina: isoisoäiti, leski Sara Rothovia (joka mahdollisesti huolehti pojantyttären lapsista) kuolemaansa asti 1715/16, isoäiti Margareta Forsman (joka ilmeisesti 1716 alkaen huolehti lapsenlapsistaan), sekä isoisä Mattias Wilstadius, joka joko pakolaisena joutui erilleen muista, tai osallistui sotatoimiin tai Länsi-Pohjan torjuntataisteluihin venaläisiä vastaan ennen n. 1718. Ebba Margareta Weckström mahdollisesti tapasi tulevan aviomiehensä Jakob Hedmanin jo lapsena pakolaisena Ruotsissa, sillä Hedmanitkin olivat siellä.

Eräs Johan Peripoika Forsman oli ainakin 1660-73 hopmanni, vouti, Claes Tottn kreivikunnassa Pohjanmaalla. Turussa mainittiin 1692, että kämnerioikeuden notaari Boetius Forsman oli yksi viidestä hakijasta vapautuneeseen raatimiehenpaikkaan. Nämä saattoivat olla Margaretan sukulaisia.

Sukututkijoiden keskuudessa tiedetään kertoa (ilman lähdeviitteitä), että poika Gottfrid tuli 1730 Haminan kaupunginkasööriksi ja myöhemmin pormestariksi. Hän muutti sinne Turusta, mutta kotoisin hän kertoi olevansa Vehkalahdelta. Myöhemmin hänestä tuli Rauman pormestari. Gottfridin isä, eli Ebba Weckströmin puoliso, saattoi olla etunimeltään Johan. Jos Gottfrid oli kotoisin Vehkalahdelta, kuten hän kertoi, saattoi isä-Johan olla:
a)       Myllykylän kartanon palveluksessa olleen, Kolsilan Forssellin isännäksi 1676 mainitun Daniel Mattsinpojan poika; Danielilla oli pojat Johan Danielinpoika sekä Daniel Danielinpoika. Kolsila myytiin 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä asui Weckström-nimisiä henkilöitä (Vehkalahden pitäjän historia II, s. 401).
b)        Se sama Johan Weckström, viinuri Gottfried Koopin lanko, joka oli kirjuri 1690, henkikirjoittaja 1693 ja nimismies 1705 (Viipurin historia II, s. 73).

Perhetiedot: CARPELAN 1890, s. 164; sekä Erik Lindh, Alf Brenner; Ingegerd Lundén-Cronström (toim.), SLÄKTBOK, NY FÖLJD I, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 286 (1941-59), sp. 111-113

14.11.2011

Wilstadiuksista

“Eräällä Wilstadiuksella, mahdollisesti konsuli Wurmsistä”, oli lapset:

1. Jakob Villstadius, asianajaja Turussa 1645, prokuraattori 1656, pormestari Vaasaa 1657, k. 1668. Pso. Maria Henrikintytär.
2. Laurentius Wilstadius, oikeuspormestari Turussa, k. 1703, ks. alla.
3. Brita Wilstadius, pso. Maalahden khra Jacobus Martini Laxenius.
4. Petter Wilstadius, raatimies Vaasassa, k. 1704, pso. tuntematon.

Turun Henrikinkatua heinäkuussa 2009, taustalla Tuomiokirkko
***

Laurentius Wilstadius opiskeli Turun akatemiassa 1668-69, kuuluen smoolantilaiseen osakuntaan. Hänet mainittiin toisena niistä kahdesta asianajajasta, jotka toimivat Turussa 1670-luvulla; Laurentius toimi etupäässä hovioikeuden asianajajana, mutta hänellä oli myös paljon riita- ja muita oikeusjuttuja ajettavanaan alemmissakin oikeusasteissa. Hän oli notaari Turussa 1681, sihteeri 1683 sekä varakihlakunnantuomari Ylisessä Satakunnassa 1687. Vuonna 1690 Laurentius toimi hetken jopa varamaaherrana.
Laurentius osti talon Napaturukadulta Kirkkokorttelissa, joka vastaa nykyistä Henrikinkatua Tuomiokirkon lähellä.
Häntä ehdotettiin jo 1687 Turun pormestariksi epäpäteväksi katsotun Olaus Beckiuksen tilalle, mutta hän ei saanut tarpeeksi kannatusta, eikä hän ainakaan silloin ollut valtaporvareiden mieleen. Häntä vastusti erityisesti Johan Rancken, joka piti Laureniusta kaikkien suutareiden ja räätäleiden ystävänä. Kun 1691 etsittiin uutta oikeuspormestaria Turkuun, suositti maaherra Creutz Laurentiusta virkaan ja kokoon kutsutulle porvaristolle luettiin hänen valtakirja, jota vastaan porvaristolla nyt ei ollut vähäisintäkään huomauttamista. Maaherra oli kirjoittanut kuninkaalle:

“Siinä tapauksessa, jos raatimies Johan Miltopeus ei tulisi tehtävään nimitetyksi sukulaissuhteensa takia Munsteriin, esitän nöyrimmästi Teidän Kuninkaalliselle Majesteetillenne pormestarinvirkaan nimitettäväksi Beckiuksen jälkeen toisen taitavan ja sopivan miehen Laurentius Wilstadiuksen, joka on kauan toiminut asianajajana Teidän Kuninkaallisen Majestettinne Hovioikeudessa ja sen jälkeen ollut täällä lääninsihteerinä ja sai vuonna 1686 T.K.M:nne armollisen, kesäkuun 25. päivänä päivätyn kirjeen perusteella määräyksen Ylisen Satakunnan kihlakunnan tuomariksi, mutta koska edellinen kihlakunnantuomari oli palannut toimeensa, jäi hän ilman virkaa; tosin hän on joutunut Kun. Hovioikeuden määräyksestä ja muutenkin hoitamaan erinäisiä tärkeitä toimia, kuten ylimääräisen laamannin, kihlakunnantuomarin ja pormestarin toimia ja muuta sellaista, koska hän on hyvin taitava lakimies ja lienee siis sangen sopiva pormestarin virkaan, varsinkin kun hän on suurimman osan elämästään asunut tässä kaupungissa ja tuntee siis sen kaupan ja käsityöt ja lisäksi ammattikunnat ovat pyytäneet häntä aikaisemminkin jo ryhtymään pormestarinvirkaan...”


Laurentiuksen vaimo oli Sara Rothovia. Saran isä Gudmund Rothovius syntyi Smoolannin Angelstadin Hornstorpissa, missä hänen isänsä Jakob Birgerinpoika mainitaan talonpoikana. Jakobin veli Isak oli lähetetty opintielle, ja tästä oli tullut pappismies ja lopulta Turun piispa 1627-52. Gudmund tuli ylioppilaaksi Turussa 1640 smoolantilaisen osakunnan jäsenenä. Turun katedraalikoulun kollega, opettaja, hän oli 1646 ja Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmentin rykmentinpastori 1651. Turun tuomiokirkon taloudenhoitaja ja tuomiokapitulin notaari hän oli 1655 mennnessä ja puhuja pappeinkokouksessa Turussa saman vuonna. Lopulta hänestä tuli ahvenanmaalaisen Föglön kirkkoherra 1672. Siellä hän kuoli syksyllä 1691. Saran äidin nimi oli Karin ja hänellä oli veli Gabriel, joka oli vt. kirkkoherra Föglössä vuosina 1692-93.

Laurentius kuoli 1703. “Vanha pormestarinleski” Sara kuoli pakolaisena isonvihan aikana Ruotsissa vuoden 1715 lopulla tai 1716 alussa . Heillä oli lapset:

1. Tuntematon, k. 1678.
2. Tuntematon, k. 1687.
3. Tuntematon, k. 1691.
4. Sigrid Wilstadius, pso. raastuvannotaari Mats Humalander.
5. Ingrid Wilstadius.
6. Johan Wilstadius, asianajaja, huononäköinen, hukkui prof. Tammelinin kaivoon 1710, 1.pso. Elisabet Stadia, 2.pso. tuntematon.
7. Jakob Wilstadius, asianajaja, pso. Katarina Lässle.
8. Mattias Wilstadius, kapteeni 1722, ks. alla.
9. Tuntematon tytär, pso. Laitilan rovasti Johan Montin.
10. Laurentius Wilstadius, Ahvenanmaan Finströmin varapastori, myöhemmin Danderydin ja Lidingön khra Ruotsissa.


Perhetiedot: TOR CARPELAN, Åbo i genealogiskt hänseende (1890), s. 163, 164. Tieto, että kantaisä olisi ollut “konsuli Wurmstistä” lienee jälkeläisten keksintöä. Todennäköisempää on, että suvun lähtöpaikka oli esim. Smoolannin Villstad Gislavedin eteläpuolella. Villstadista oli aikojen kuluessa lähtenyt muitakin Wilstadius-nimisiä henkilöitä, joiden jälkeläiset edelleen muodostavat eläviä nimihaaroja. Smoolannin puolesta voisi puhua sekin, että Laurentiuksen vaimo Sara Rothovius oli smoolantilaista sukua. Wilstadiusten kantaisän on täytynyt tulla Suomeen viimeistään joskus 1600-luvun alkupuolella, koska hänellä oli neljä jälkeläistä Suomessa 1600-luvun puoliväliin mennessä. 

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...