Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

27.4.2012

Horn -suvun tiimoilta lisää

Halikon kirkko 1900-luvun alun asussaan
Kuva: Kotiseutu - Suomen kotiseutututkimuksen
äänenkannattaja. no 7-9, ilm. 1.1.1911
Jatkoa viime keskiviikon Horn-tarinoinnille. Tämä teksti on kooste useista eri kirjallisista lähteistä ja sen takana on nettiystäväni RR. Kiitos tästä!


Keskiajan niukat asiakirjatiedot antavat mukavasti mahdollisuuksia spekulointiin sukujen alkuperästä ja mielipiteet tämänkin suvun juurista jakaantuvat melko jyrkästi. Toista ääripäätä edustaa V.J. Kallio, joka toteaa, että ”monet varhaisemmat sukututkijat ovat pyrkineet aivan perusteettomasti johtamaan Horn-suvun juuret ulkomailta. Kaikki tosiasiat viittaavat kuitenkin siihen, että suvun syntymäkehto ja alkukoti on Halikossa. Olavi Matinpojan puolisosta ei tiedetä mitään. Se Taivassalossa oleva Olavi Matinpoika, jolla oli 1390 puolisona Katariina ja jonka Jully Ramsay on otaksunut Joensuun Olavi Matinpojaksi, on ilmeisesti eri henkilö. Ei myöskään voida varmuudella sanoa, oliko 1352 asiakirjoissa esiintyvä Pietari (Petrus de Aminne, ”Joensuun Pietari”, mainittiin 1352 asuvan tai omistavan Halikon Joensuun) Olavi Matinpojan sukua vai ei”.
Ragnar Rosén ja Eric Anthoni taas ovat siitä mieltä, että suku oli kotoisin Saksasta. Kukin päätelköön siis itse mikä on totuus. Spekulointi tällaisessa asiassa on kuitenkin niin herkullista, että tilannetta ei kannata jättää hyödyntämättä. Horn-suvulla näytti olevan yhteyttä eräseen Sathe-nimiseen henkilöön. Tämä oli melkoisella varmuudella sama kuin Mathis von der Sahe, joka erään 1600-luvun lähteen mukaan oli tullut Pommerista Suomeen 1350-luvulla. Todisteeksi siitä mainitaan ensiksikin, että Horneilla oli tiloja Vehkalahden rälssikylissä, kuten Mathis von der Sahellakin; toiseksi että Mathiksen vaakunassa oli ruskea sarvi, Horneilla musta sarvi; sekä kolmanneksi, että Olof Mattssonin patronyymi sopisi Mathikseen. Mathis olisi tämän ajatuksen mukaan Suomeen tultuaan ilmeisesti avioitunut jonkun Vehkalahden rälssisuvun tyttären kanssa ja alkanut kartuttamaan maaomaisuuttaan Kaakkois-Suomessa. Ajan myötä hän olisi hankkinut maata myös Varsinais-Suomessa, missä Olofilta peruttiin verolle tiloja Paimion Sattelasta 1405. Suvun sittemmin monisataavuotinen asuinkartano, Halikon Joensuu, on saattanut tulla Horn-suvun omistukseen vasta 1300-luvun lopulla tai peräti vasta 1400-luvun alussa, sillä aikakirjat mainitsivat 1352 erään Petrus de Aminnen, joka olettavasti on asuttanut Joensuuta eikä välttämättä ollut sukua Horneille. Nimi Petrus de Åminne ei itse viittaa ulkolaisuuteen, se asiakirja jossa hänet mainittiin oli latinaksi kirjoitettu, joten hänen nimi on yksinkertaiseti ruotsiksi Peter på Åminne ja suomeksi Joensuun Pietari. Lisää palapelin osia Rosénilta ja Anthonilta:

- Hornien ja Husgafveleiden maaomistukset Suur-Vehkalahdella jakautuivat 1500- ja 1600-luvuilla siten, että ne selvästi viittasivat sukujen välillä tapahtuneeseen perinnönjakoon. Eri tiedonsirujen yhdistämisen jälkeen näyttää siltä, että Vehkalahdelta olevat Hornien tilat olivat valtaneuvos Klaus Henrikinpoika (Horn af Kanckas-haaran kantaisä, kuollut n. 1520) huomenlahja toiselle puolisolleen Kristinalle ja näin ollen hänen perintömaitaan.

- Eräs Olof Olofinpoika joutui sakkojen vuoksi myymään tilojaan Viipurin pitäjän Säiniöllä. Hänen enonsa Hans Dalhus oli alunperin ostanut tilat vuoden 1370 tietämillä rälssimies Sathelta, Bo Joninpoika Gripin virkamieheltä. Myös tällä Dalhusilla oli myös yhtymäkohtia Halikkoon. Hän oli se sama Hannes Dalhusen, joka alkukesästä 1429 tuli Halikkoon polttaen poroksi siellä sijaitsevan Olof Mattsinpojan pojan Jössen kartanon, mahdollisesti sillä aikaa, kun tämä oli ulkomailla sotimassa. Jössellä oli kuitenkin mahtavia tukijoita, joten Dalhus joutui pakenemaan Rääveliin, josta hän saatuaan turvapaikan lähetti taistelujulistuksen Jösselle ja hänen kannattajilleen. Kesän 1429 aikana käytiin ahkeraa kirjeenvaihtoa, johon jopa Turun piispa Maunu osallistui. Dalhus jäi ilmeisesti alakynteen ja katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa Saksaan, jonne jäljet katosivat.

Edellista hieman korjaten ja täydentäen kirjoittaa Eric Anthoni, että Olof Mattsinpojan läheinen liittolainen oli Erik Pora (Spåre-suku, jonka vaakunassa oli kannus, ruots. sporre). Olof istui 1381 sovintolautakunnassa, joka ratkoi juuri Erik Poran ja erään Karl Filpunpojan maariidassa. Vuoden 1405 oikaisukäräjillä peruttiin Poralta 12 tankoa rälssimaata Loppiksessa ja 6 tankoa Sattialassa sekä eräältä Nisse Pederinpojalta 6 tankoa Loppiksesta. Sekä Erik Poralla että Olof Mattsinpojalla oli siis maata Sattialassa, jotka voivat olla perintöjä Mathikselta - Sattiala voi jopa olla nimetty Sathiksen/Sahen mukaan. Erik Pora oli ehkä Mathiksen vävy, jota vahvistaa se, että Erikin pojan nimi oli Mats. Voi myös olettaa, että Mathis oli Petrus de Aminnen vävy, sillä Olofin poikien joukossa on sekä yksi Mats että Peder. Nisse Pederinpojan sovittaminen joukkoon on vaikeampaa. Ehkä hän oli Petruksen tyttärenpojanpoika. Olofin Joensuu-omistukselle ei löydy vahvistusta aikalaismerkinöissä, mutta se on erittäin todennäköisesti ollut Olofin. Se sopisi hyvin myös yllä mainittuun sukulaisoletukseen. Jos Olof sai Joensuun, ei hänen osalleen tarvinnut tulla Sattialassa enemmän kuin Erikille, sillä tälle kuului siinä tapauksessa vävynä perinnön tyttärenosuus, kolmasosa, Olofille pojanosuus, kaksi kolmasosaa.

Olofilla oli siis maanomistusta Halikossa; edellä mainittu suvun päätilaksi tulevan Joensuu sekä todennäköisesti myös poika Jakobin myöhemmin omistamat Toijala ja Valttila lienevät olleet hänen. Olo-filta, tai hänen vaimoltaan, oli poika Mattsille siirtynyt Kaarinan Littoinen, sillä Matts tarvitsi veljensä suostumuksen sen myyntiin 1438. Paimion Sattelan maat mainittiin myös jo aikaisemmin. Lisäksi tulevat Hornien omistamat maat Vehkalahdella, joiden on täytynyt myös jo olla Olofin omistuksessa, jos Mathis von Sahe-oletus on oikea. Mainittakoon vielä, että Halikon Pyhän Birgitan kirkko, joka pystytettiin sitä edeltäneen puukirkon paikalle n. vuosina 1460-75, oli todennäköisesti Joensuun suvun rakennuttama, sillä Horneilla oli  patronaattioikeus, seurakunnan pappien nimittämisoikeus, peräti 1800-luvun lopulle asti.


Lisätietoja:


Perhetiedot:: Ramsay 1909-16, s. 185; Kallio 1930, s. 247.
Inge Ingenpojasta: Kurt Antell, Pernå sockens historia I (1956), s. 109; Ramsay 1909, s. 83, 185; Anthoni 1970 , s. 116. Alkulähde oli 1550-luvun Jaakko Teitin valitusrekisteri, joka lienee ainoa asiakirja, jossa Inge mainitaan, ks. Kus-tavi Grotenfelt (toim.), Jakob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland år 1555-1556, Suomen Historiallinen Seura, Todistuskappaleita Suomen historiaan (1894). Ramsayn vaakunatieto saatta olla virheellinen ja johtua siitä, että vävyn Björn Pederinpojan vaakunan villieläinraaja muistuttaa ”aseistettua käsivartta”.

26.4.2012

Riikka Kujanpään murha

Rengon pitäjän Lietsan kylän Seppälässä syntyi lokakuussa 1840 tyttölapsi, jolle isä Mooses Kustaanpoika ja äiti Kaisa Mikontytär antoivat nimen Fredrika. Isä Mooses toimi yhtenä Rengon kuudennusmiehistä, joten hänen voidaan olettaa olleen pitäjäläisten kunnioittama ja arvostama henkilö. Vuosien 1838-1858 välillä tähän perheeseen syntyi yhteensä yksitoista lasta, joista em. Fredrika oli järjestyksessä neljänneksi vanhin.

Huhtikuussa 1863 hänet lopulta talutettiin alttarille. Sulhaseksi tuli Tammelan Lungaksen kylän Mattilan talon silloinen isäntä Matti Matinpoika. Matti oli nuorikkoaan kolmisen vuotta vanhempi. Hänen oma isänsä Matti Jaakonpoika oli kuollut maaliskuussa 1859, joten nuoremp Matti sai tämän verotalon hoidon vastuulleen hyvin nuorena. Nuoren parin perheeseen syntyi vuosien mittaan neljä poikaa ja yksi tytär, mutta yhteiselo päättyi isä Matin menehtymiseen kesäkuussa 1874. Jossain välissä leski Fredrika muutti sitten Lungaksen Kujanpää-nimiseen torppaan ja välillä hänet myös mainitaan sukunimellä Kujanpää. Kastettujen luettelon ja rippikirjojen käyttämä nimi Fredrika ei puolestaan ole ollut arkikäytössä, vaan nainen tunnettiin Riikkana.

Riikka Kujanpää eli leskenä Lungaksen kylässä noin 35 vuoden ajan, mutta syyskuisena sunnuntaiaamuna 1910 hänen elämänsä päättyi järkyttävällä tavalla. Viedessään ainutta lehmäänsä laitumelle kotinsa lähellä, oli joku hyökännyt hänen kimppuunsa viiltäen veitsellä leskiemännän kurkun poikki. Riikka oli jo vuonna 1907 ollut samantapaisen verityön kohteena, sillä Mattilassa asunut Juho Nestor Juhonpoika löi häntä kivellä päähän metsässä. Isku oli niin luja, että emäntä oli löydettäessä tajuttomana. Rikollinen sai teostaan kymmenen kuukauden vankilatuomion, josta hän sitten vapautui vain viisi viikkoa ennen murhaa. Syyksi väkivaltaiseen tekoon epäiltiin Juho Nestorin halua päästä käsiksi perintöön. Pahantekijä oli tietoinen, että vanhan muorin kuoltua tämän hallussa olevat maat tulisivat hänen hallintaansa.

Niinpä poliisi suuntasi välittömästi Juho Nestor Mattilan jäljille ja konstaapeli Lukkala pidätti tämän jo puolen päivän aikaan. Ruumista tutkittaessa huomattiin Mattilan pistäneen vainajaan kuusi haavaa; yhden kumpaankin käteen, kolme rintaan sekä kuolettavan, suuren viillon kurkkuun. Tapaus oli niin selvä, että Mattilan tunnustusta ei tarvinnut kauaa odottaa.

Näin surkeasti päättyi juuri 70 vuotta täyttäneen Riikka Kujanpään elämä. Lähinnä häntä jäivät kaipaamaan poika Alesanteri vaimonsa Ida Maria Malmin kanssa sekä näiden lapset Kaino Maria, Anna Johanna ja Paavo Aleksanteri. Joulun jälkeisenä arkipäivänä 1910 koottiin sitten rahat siitä huutokaupasta, jossa perilliset olivat myyneet Riikka Kujanpään vaatimattoman maallisen omaisuuden.

25.4.2012

Hornien juuria

Olof Mattsinpoika oli ensimmäinet varmasti tunnettu jäsen siinä suvussa, jota myöhemmin 1500-lu-vulla alettiin kutsumaan nimellä Horn heidän vaakunakuvionsa mukaan, sarvi, ruots. horn, ja josta aikanaan tuli yksi Suomen vaikutusvaltaisimpia sukuryhmittymiä.

Olof oli rälssimies, joka ilmeisesti omisti Halikon Joensuun, ruots. Åminne, tilan. Hän, ”Olaff Matisson", oli sinettitodistajana sovintolautakunnassa Paimiolla 11.2.1381, jolloin ratkaistiin muuatta Vartsalan tilaa koskevaa riitaa. Maanlahjoitusasioiden todistajan ominaisuudessa tapaamme hänet sitten 1398 kaksikin kertaa; Turussa 21.4. päivätyssä asiakirjassa Olof Mattsinpoika ja Mårten Abrahaminpoika luovuttivat neljä taloa Maskusta jälkimmäisen veljen Jakob Abrahaminpojan puolesta Vibruder Kortummelle ja 2.6. todisti Olof Mattsson sinetillään kuinka Stigulf Ragvaldinpoika lahjoitti tilan Liedossa Turun tuomiokirkolle.


Päivämäärällä 25.4.1400 ripustivat Olof ja eräs halikkolainen Klemet sinettinsä kauppakirjaan, kun Påvel Karpalainen Turussa myi Turun tuomiokirkolle 30 mk:lla rälssitilansa Halikon "Pyhässä". Vuonna 1404 oli Olof erotusmiehenä eräässä maakaupassa.
Samoin 18.3.1405 Paimion Vistan oikaisukäräjillä tuomittiin Olof menettämään verolle kuusi tankoa maata Paimion Sattelassa. Sinettitodistaja hän oli taas Turussa 1407 ja katselmusmiehenä Halikossa 23.6. 1410. Vähitellen joutui Olof yhä arvokkaampiin tehtäviin. 25.6.1415 hän oli jäsenenä Turun maaoikeudessa, joka siihen aikaan oli jonkinlainen ylin oikeusaste. Mukana oli Turun piispa Mauno II Tavast, linnapäällikkö Klaus Lydekenpoika sekä kihlakunnantuomareita ratkomassa heimoriitaa Sisä-Suomen erämaan metsistä.


Eräästä hänen poikansa Matts Olofinpojan asiakirjasta vuodelta 1438 käy ilmi, että Olof ja hänen vaimonsa ainakin silloin olivat kuolleet. Olof Mattsinpojan puolison nimi oli mahdollisesti Katarina  .

Olof Mattssonilla oli ainakin 5 lasta. Koska ne kaikki olivat poikia, on syytä otaksua näiden lisäksi olleen vielä tyttäriäkin, mutta niitä ei vain mainita missään:

1.    Matts Olofinpoika, Upsalan tuomiorovasti, eli vielä 1448. Hän möi veljiensä suostumuksella Kaarinan Littoisen tilan 100 mk:lla Turun tuomikirkolle 1438.
2.    Henrik Olofinpoika, sai 1407 rälssikirjeen Halikon Joensuuhun, avioitui Turun linnapäällikön tyttären Cicilia? Klausintyttären kanssa ja eli vielä 1448.
3.    Jakob Olofinpoika, rälssimies.
4.    Per Olofinpoika, Nauvon kirkkoherra, mainittiin 1447 sekä 1448.
5.    Jösse Olofinpoika, asemies, jonka talon Hans Dalhusen poltti 1429 ja asemies Gödik Fincke tappoi 1447.

jatkuu......


Lähteitä ja lisähuomioita;

Perhe- ja yleistiedot: JULLY RAMSAY, Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909-16), s. 180; V. J. KALLIO, Halikon historia (1930), s. 245, 246; REA 473. Suku haarautui Horn af Kanckas (runkosuku, kuoli nimilinjaltaan 1729), Horn af Åminne, Horn af Björneborg, Horn af Marienborg ja Horn af Ekebyholm –sukuihin ja siitä tuli myöhemmin Ruotsi-Suo-men korkea-aatelia. Naimakauppojen kautta suku liittyi myöhemmin Ruotsin puoleisiin aatelissukuihin ja edelleen muuallekin. Näin Halikon Horn-geenit ovat levinneet, paitsi suomalaisten jälkeläisten piirissä, myös mm. Ruotsin kunin-gashuoneeseen (prinsessa Ebba Bernadotte, o.s. Munck af Fulkila), Jugoslavian entiseen kuningassukuun (prinssi Pav-le ja hänen pojat), sekä kymmeniin mannereurooppalaisiin ruhtinas-, kreivi- ja muihin aatelissukuihin. OSMO DURCHMAN, Ätten Horns ättlingar inom furstehus, Genos (1934), s. 137-16.
1300-luvun viimeisten vuosien aikana oli Pohjolaan muodostettu ns. Kalmarin unioni. 1405 tuomittiin Suomessa takai-sin verolle sellaisia tiloja, jotka oli saatu tai oma-aloitteisesti otettu verovapaiksi rälssitiloiksi edellisen hallitsijan Albrekt Mecklenburgilaisen kaudella 1364-89  . Useimmat tilat palautuivat myöhemmin uudestaan rälssitiloiksi.
Ramsayn mielestä (s. 180) puolison nimi oli Kettavanniemen Katarina, Kallion mielestä (s. 245, 246) hän oli tuntema-ton. Jos Ramsayn oletus on oikea, niin silloin Katarina mainittii 1390 ja hän omisti Taivassalon Strömin. Hänen äitinsä oli siinä tapauksessa mahdollisesti Katarina Gudmarintytär ja hänen isänsä oli mahdollisesti omistanut Taivassalon ”Kettavaniemen” (Kettarsund?; ERIC ANTHONI, Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel (1970), s. 68, 75, 88, 93, 224). Katarinan yhteydessä mainittu Taivassalon Kettarsund, myöh. Kettavasalmi, oli kirjattu aikakirjoihin jo 1326, silloisen Suomen päämiehen, ”capitaneus terrae Finlandiae” Mats Kettilmundinpojan testamentissa, jolloin eräs Johannes Munte oli saanut sen omistukseensa. Munte on arveltu olleen Uplantista kotoisin. Gudmar ei ollut erityisen tavallinen ni-mi; eräs Gudmar Gudmarinpoika mainittiin kihlakunnantuomarina 1374 Taivassalossa ja Kemiössä. Katarina olisi siis mahdollisesti ollut Gudmar Gudmarinpojan tyttärentytär ja Johannes Munte ehkä oli hänen esi-isänsä isälinjaa pitkin.

24.4.2012

Gottleben -suvun tiimoilta

Suomessa asuneen Gottleben-suvun kantaisän Gabriel Gottlebenin vanhemmat olivat todennäköisesti lyypekkiläinen Valentin Gottleben (mahdollisesti 1580-20.2.1645), jonka puoliso 1612 oli Catharina Lütkens, syntynyt mahdollisesti 1592. Valentin oli sitä ennen mahdollisesti ollut naimisissa Carsten Timmin 1611 kuolleen tyttären kanssa. Valentin oli ilmeisesti kauppias 1610 ja omisti talon Braunstrasse 27:ssä.

Valentinin ja Catharinan todennäköinen poika Gabriel Gottleben syntyi Lyypekissä. Hän lienee muuttanut Turkuun viimeistään 1636, koska hänet mainittiin siellä kauppaapulaisena aikaisin keväällä 1637. Gabriel sai Porissa porvarioikeudet 4.9.1652 ja tuli myöhemmin raatimieheksi.
Gabrielin puoliso oli  Kristina Arctopolitana, lääninrovastin tytär. Koska ensimmäinen lapsi syntyi jo 1650, on Gabrielin kuitenkin täytynyt tulla Poriin aivan viimeistään 1649, todennäköisesti jo paljon aikaisemminkin.

Gabriel kuoli 10.8.1673, Kristina 8.1.1687. Eräässä tarkastuksessa Porin kirkossa 1732 mainittiin Gottlebenein perhehaudan sijaitsevan saarnastuolin luona. Gabrielilla ja Kristinalla oli lapset:

1.    Gabriel Gottleben, 1650-1713.
2.    Gregorius Gottleben, Euran khra, k. 1723, pso. Karin.
3.    Johannes Gottleben, Närpiön kappalainen, k. 1708, pso. Maria.
4.    Adrian Gottleben, kauppias ja raatimies Porissa, k. 1711, pso. Sara Nilsintytär Qvist.
5.    Margareta Gottleben, pso. 1678 Pyhämaan kirkkoherra Jakob Leistenius.
6.    Kristina Gottleben, pso. 1672 kruununvouti Jakob Haartman.
7.    Anna Gottleben, 1666-74.
8.    Katarina Gottleben, 1668-69.


Gabriel Gottleben nuorempi, s. 1650, tuli ylioppilaaksi Turussa 4.8.1672 ja vihittiin papiksi 1678. Hän oli kirkkoherra Mouhijärvellä vuodesta 1683 ja Tammelassa vuodesta 1693.
Gabriel omisti Mouhijärvellä Tisalan ratsutilan. Hänen vaimonsa oli Sofia Raumannia, Mouhijärven kirkkoherran tytär, heidät vihittiin Mouhijärvellä 25.7.1682. Raumannus-nimisiä, "Raumalainen", sukuja on Suomessa ollut useampiakin. Raumalta kotoisin ollut Sofian isä Paulus Simonis Raumannus oli opiskellut Turun akatemiassa 1640-45, oli koulupappina 1653 sekä Mouhijärven kirkkoherrana vuodesta 1662 kuolemaansa 1682. Pauluksen isä oli Simon Påvelinpoika, raatimies Raumalla 1638; hänet mainittiin 1651 henkikirjassa olevan "ikäloppu"  .

Vuonna 1713 oli Gabriel sairas; viimeinen hänen tekemä kirkonkirjamerkintä on 4. maaliskuulta. Venäläisten vallattua maan syksyllä samana vuonna, olisi Hämeen pappien pitänyt lähteä Hämeenlinnaan ottamaan näiltä vastaan ohjeita veronkannon ja kyyditysten kuuluttamisesta ja toimeenpanosta. Gabriel oli kuitenkin sairasvuoteessa, eikä päässyt lähtemään. Kun upseeri saapui häntä noutamaan, kuoli Gabriel tämän läsnä ollessa.

Gabrielillä ja Sofialla oli lapset:

1.    Agneta Gottleben, 1683-1738, pso. rovasti Johan Zidbäck, appensa seuraaja Tammelan kirkkoherrana.
2.    Kristina Gottleben, s. 24.10.1686, pso. 25.2.1709 kappalainen Johannes Barck.
3.    Sofia Gottleben, s. 1687, pso. pehtori Peter Gustaf Gammal.
4.    Anna Gottleben, s. 1688.
5.    Katarina Gottleben, s. 1689, 1.pso. Tammelan pitäjänapul. Henrik Jacobsonius, 2.pso. pitäjänapulainen David Vegelius.
6.    Elisabet Gottleben, 1690-1754, pso. Turun linnansaarnaaja Erik Borenius.
7.    Brita Gottleben s. 1694, kuollut luultavasti nuorena.
8.    Margareta Gottleben, s. 1695, pso. Kemiön kappalainen Erik Dahl.
9.    Maria Gottleben, s. 1699, kuollut luultavasti nuorena.
10.    Johan Gottleben, 1700-1786, Uudenkirkon Tl. kirkkoherra, 1.pso. Gustava Saxén, 2.pso. Susanna Sveidel. 

23.4.2012

Lemun Ahtisen sukua

Laurens Niklaksenpoika oli asemies. Hän avioitui 10.6.1420 laamanni Klaus Flemingin tyttären Ingeborg Flemingin kanssa antaen tälle huomenlahjaksi Kaarinan Uittamon maatilan. Heillä oli lapset Niklis Laurensinpoika ja Joakim Laurensinpoika, joka mainittiin 1498 entisenä maanomistajana Ruotsin Esbron pitäjän Asbyssa.

Niklis Laurinpoika omisti Lemun Ahtisen. Hän oli mahdollisesti naimisissa Johanna Jönsintyttären kanssa. Johannan isä lienee ollut se Jöns Rengonpoika, joka mainittiin kesäkuussa 1477, jolloin asemiehet Jeppe ja Albrekt Henrikinpoika Görtzhagen hyväksyivät heidän Varissalossa edesmennenneen, rakastetun velipuolensa Jöns Rengonpojan lahjoituksen Turun tuomiokirkolle; Jöns lahjoitti maatilan Raision Metsäkylässä omansa ja vanhempiensa sielujen puolesta.

Jöns lienee ollut poika sille saman nimiselle turkulaiskauppiaalle "Jöns Ringonpoycka":lle, joka 1415 menetti kauppatavaransa Pohjanmaan Oulunsalossa novgorodilaisten karjalaisten hyökkäyksessä. Ilmeisesti samainen Jöns vanhempi vaihtoi itselleen tilan Raision Mälikkälästä 1426. Vanhemman Jönsin veli oli ehkä se Raision seurakunnalle niityn lahjoittanut "Nicolaus Regnunpoyka", joka mainittiin 1419 ja 1421. Jöns Rengonpoika vanhempi oli todennäköisesti sama kuin Halikon Varissalon Jöns Laurensinpoika, joka mainittiin myös myöhemminkin. Varissalon Jöns oli nähtävästi läheisissä suhteissa Turun piispanistuimeen, sillä 1426 hän todisti perniöläisten ja halikkolaisten tilojen lahjoitusta tuomiokirkolle, Vuonna 1429 hän todisti erään lahjoituksen Piikkiössä sekä 1436 hän oli piispan arviomiehenä Halikossa. Mainittakoon vielä, että Varissalo oli piispanistuimelle kuulunut iso maatila.

Niklis Laurinpojan kuoltua avioitui Johanna ahvenanmaalaisen Henrik Nilsinpoika Balkin kanssa. Niklisillä ja Johannalla oli ainakin kaksi lasta. Pojasta Måns Nilsinpoika, joka ei avioitunut, omisti Ahtisen sekä Pirkkalan Haapaniemen, tuli Alisen Satakunnan kihlakunnantuomari 1533 ja myöhemmin vouti Viipurin linnassa. Tytär Elin Nilsintytär eli vielä 1556, hänen pso. oli rälssimies Sigfrid Hansinpoika Vilken.

20.4.2012

Vanhan ajan huumoria perjantaille

Suomen työväen alpumi, 1.1.1906
Aleksis Kivi oli kerran maksattanut Elias Lönnrotilla räätälinlaskunsa, minkä takaisinmaksun viivästyminen vaivasi Kiveä kovasti. Loppujen lopuksi hän ei sitä maksanut takaisin sairautensa edettyä.

Kerrotaan Lönnrotin todenneen tapahtumasta;

"Kyllä minä annan sammattilaisen kyläräätälin poikana velan anteeksi nurmijärveläisen kraatarin pojalle!"








* * *



Alli Paasikivi, os. Valve, ikuistettiin postimerkkiinkin
Kirjailija Elsa Soini oli ollut kauniina kevätpäivänä lastensa kanssa kävelemässä Seurasaaressa. Pari päivää myöhemmin hän oli käymässä vanhempiensa luona ja alkoi kysellä isältään, joka tuolloin kuului Kansallispankin pääjohtokuntaan;

- Kuule, mitä perää on siinä huhussa joka kertoo, että pääjohtaja Paasikivi ja Alli Valve....

- Ei yhtään mitään, keskeytti isä hänet jyrkästi. Suurissa laitoksissa tuntuu vain olevan se kummallinen tapa, että jos pääjohtaja kerran tervehtii jotakin toimistossa istuvaa naista, niin heti lähtevät juorut kiertämään.

- Kai tässä huhussa sentään jotain perää on, väitti Elsa. Toissapäivänä kun olimme Seurasaaressa oli Paasikivi siellä neiti Valven kanssa sinivuokkoja poimimassa.

Pankinjohtaja Soini mykistyi. Sitten hän lopulta sanoi;

- Jos Juho Kusti Paasikivi on ollut jonkun naisen kanssa poimimassa sinivuokkoja, niin silloin minäkin uskon mitä vain......

19.4.2012

Vanhan ajan huumoria torstaille

Life of Abraham Lincoln - sanomalehden sarjakuvassa
Yhdysvaltain murhattu presidentti Abraham Lincoln jätti jälkeensä melkoisen määrän tarinoita. Tässä niistä pari;

Sisällissodan aikana muuan nuori saksalainen kreivi kääntyi Lincolnin puoleen tarjotakseen palvelujaan. Hyvin valituin sanankääntein hän korosti mainioita ominaisuuksiaan, ja presidentti lupasikin harkita asiaa. Keskustelun päättyessä nuori kreivi pelasi ulos viimeisen valttinsa ilmoittaen, että hänen perheensä kuului Westfalenin jaloimpaan aateliin.
- Olkaa vain aivan rauhallinen, kuiskasi presidentti. Minä lupaan, ettei se ainakaan muodostu miksikään esteeksi.







Eräänä iltapäivänä Lincoln sai vieraakseen huomattavassa yhteiskunnallisessa asemassa olevan naisen, joka vaativaan sävyyn esitti presidentille, että hänen poikansa tulisi saada nimitys everstiksi.

- Se ei ole mikään suosio, jota vaadin, vaan oikeus.

Seurasi pitkä luettelo perheen ansioista:

- Isoisäni taisteli Lexingtonissa. Enoni oli ainoa, joka paennut Bradesburgin taistelussa. Isäni taisteli New Orleansissa ja rakas aviomieheni kaatui Montereyssa.

- Kenties, arvoisa rouva, sanoi Lincoln varovaisesti, teidän perheenne on tehnyt riittävästi maan hyväksi. On jo aika, että toisetkin saavat mahdollisuuden.

18.4.2012

Vanhan ajan huumoria keskiviikolle

Suvun vanhin tunnettu jäsen, Moses Rothschild, syntyi noin 1550
Paroni Edmond Rothschildilla oli lukuisia sukulaisia, jotka tarvitsivat hänen taloudellista tukeaan ja usein saivatkin sitä. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, että nämä kävivät hänen luonaan hänen komeassa palatsissaan, jossa ajan aristokratia ja finanssimaailma tapasivat.

Kun Edmond James de Rothschildin 60-vuotispäivä lähestyi vuonna 1905, hänen sukulaisensa lähettivät hänen luokseen delegaation tiedustelemaan mahdollista lahjatoivetta. Paroni vastasi, että valokuva-albumi, jossa on kuvat kaikista sukulaisista, ilahduttaisi häntä suuresti.

Päivää ennen syntymäpäivää Rothschild sai suuren paketin, jossa em. albumi oli. Hän otti sen saman tien kainaloonsa ja meni henkilökohtaisesti palatsinsa ovenvartijan luo ja sanoi;

"Jean, katsokaapa tarkoin näitä kuvia. Jos te päästätte yhdenkään näistä henkilöistä sisään, olette erotettu!"

17.4.2012

Vanhan ajan huumoria tiistaille

Kolmen Muskettisoturin tekijän esipolvitaulu oli yleisen uteliaisuuden aihe. Kerrankin muuan nuori lehtimies uteli kuuluisan kirjailijan esi-isiä.

- Eikö isänne ollut mulatti?

- Oli kyllä.

- Entä isoisänne?

- Hän oli neekeri.

- Isoisänne isä sitten? Mikä hän oli?

Ärtynyt Dumas vastasi

- Hän oli paviaani. Minun sukuni alkaa siitä mihin teidän päättyy.


Alexandre Dumas syntyi Villers-Cotterêtsissa, Aisnessa, lähellä Pariisia. Hän oli markiisi Antoine-Alexandre Davy de la Pailleterien lapsenlapsi. Dumas’n isoisä asui Santo Domingon siirtokunnassa (nykyään Dominikaaninen tasavalta mutta ennen osa Haitia) plantaasilla ja meni siellä naimisiin mustan orjan Marie-Céssette Dumas’n kanssa. Vuonna 1762 Marie-Céssette synnytti pojan, Thomas-Alexandren, ja kuoli pian sen jälkeen.

16.4.2012

"Ain niil jottain sattuu" -teos ennakkomyynnissä

Kotiseutuyhdistys Tarvaiset ry julkaisee kesäkuun alussa Hannu Mansikkaniemen fiktiivisen, mutta todelliseen tapahtumiin perustuvan muistelmateoksen "Ain niil jottain sattuu". Kirja kertoo Tarvasjoen sodan jälkeisistä vuosista pienen pojan silmin.

Kirjassa on noin 130 sivua ja se on kovakantinen.




Kotiseutuyhdistyksemme tarjoaa nyt tätä lämminhenkistä ja hauskaa teosta ennakkotilaushintaan 15,00€/kpl (norm. 20,00€). Kirjan tuotto käytetään kokonaisuudessaan yhdistyksemme työhön, mm. kotiseutumuseomme ja luontopolkumme ylläpitoon sekä kehittämiseen.


Tilaukset yhdistyksen pj Juha Vuorela; j.vuorela@gmail.com.

Toimituskulut 2,50€

Vanhan ajan huumoria maanantaille

Kuningatar Victorian viettäessä hallitusjuhlaansa Havaijin kuningatar Liliukalani vieraili hänen luonaan Windsorin linnassa. Keskustelun kuluessa Liliukalani huomautti, että hänenkin suonissaan virtaa englantilaista verta.

"Miten niin?" kysyi kuningatar Victoria hieman hämmästyneen oloisena.

"Eräs esi-isistäni söi kapteeni Cookin" kuului vastaus.......

Lili‘uokalani (kastenimi Lydia Lili‘uokalani, myöhemmin Lydia K. Dominis, s. 2. syyskuuta 183811. marraskuuta 1917) oli Havaijin kuningaskunnan viimeinen monarkki.

13.4.2012

Yhden perheen elämää Diskarlassa


Suora esiäitini Leena Simontytär syntyi tammikuun 13. päivänä 1772 Perttelin Kanungin kylän Jaatin talossa. Parikymppisenä hänet vei vihille sotilas Mikko Ahlberg, joka oli kotoisin viereisestä Diskarlan kylästä. Vuoteen 1808 mennessä pariskunnalle syntyivät lapset Priitta, Kustaa, Kaisa, Stiina, Karl, Maria, Leena, Mikko, Ulrika ja Juha Kraatin talon torpassa. Tästä suuresta katraasta ainoastaan Priitta, Stiina, Karl ja Juha kasvoivat aikuisikään kaikkien muiden menehtyessä hyvin pieninä.

Perttelin rippikijasta 1806-1811
Mikon sukuperää ehdin aikoinani etsiä vuosikausia, kunnes eräs ystävällinen nettituttavani opasti oikeille jäljille. Mies oli ammatiltaan sotilas ja hänen kohtalokseen tuli kaatua Suomen Sodassa. Tämä tieto löytyy Aulis Ojan pitäjänhistoriikista, jossa hän luettelee kaikki kaatuneet paikalliset sotilaat. Samoin rippikirjassa on äärimmäisen epäselvä merkintä "död i fält", josta kuva ohessa.

Elettyään hetken leskenä, meni Leena naimisiin renki Matti Mikonpojan kanssa. Tämä oli vihille mennessään töissä Raatalan Juntilassa. Avioliiton myötä Matista tuli Diskarlan Kraatin talon torppari puolisonsa edellisen miehen jalanjäljissä. Matilla ja Leenalla oli kaksi yhteistä lasta, tytär Karoliina ja poika Fredrik. Karoliina menehtyi johonkin rokkoon parin vuoden iässä. Äiti Leena kuoli joulun alla 1835 tai 1836. Jostain syystä hänen kuolemaansa ei mainita Perttelin haudattujen luettelossa ja rippikirjan merkintäkin on epäselvä. Fredrik Matinpoika muutti samoihin aikoihin rengiksi Raatalaan.


Mikon ja Leenan lapsista vuonna 1791 ennen vanhempiensa vihkimistä syntyneestä Priitasta tuli torppari Juho Ketolan vaimo. Hän kuoli Perttelin Kajalan kylässä 1856. Pikkusisko Stiinan nai lampuoti ja kuudennusmies Juho Kustaa Hatakko, joka asui mm. Salon Kaukvuorella.

Sisarusten kahdesta pikkuveljestä Karl työskenteli renkinä Diskarlassa, mutta jo 1825 hän kuoli Luikin talon muonatorpparina ollessaan jättäen jälkeensä leski Priitan. Nuorin sisaruksista oli sitten oma esi-isäni Juha, joka asusti Diskarlassa Haikian talon Ahlbergin torpassa kuolemaansa saakka vuonna 1886.

12.4.2012

Suomalaisen sisun perikuva?

Kaarinan rippikirjasta 1825-1832
Turun ylioppilaskylän liepeillä sijaitsi aikoinaan Kairisten kylä, jossa oli kaksi parhaiden perinteiden mukaan nimettyä tilaa; Alastalo ja Ylöstalo. Lisäksi kylässä oli muutamia torppia, joista yksi oli nimeltään Karhula. Sen emännäksi tuli syksyllä 1797 eräs Riitta Matintytär, joka oli syntynyt nykyisen Tarvasjoen Suurilan kylän Maunun talon mailla sijainneessa rakuunan torpassa. Hänen isänsä Matti Yrjönpoika mainitaan välillä sukunimellä Blomberg tai Lunberg miehen sukkuloidessa Tarvasjoen, Turun ja Kaarinan välillä milloin rakuunanan, milloin kuorma-ajurina ja lopulta tiilitehtaan työmiehenä. Sotilasuran jälkeen olikin syytä löytää lisätöitä, jos halusi saada leivän lapsilleen ja vaimo Anna Niilontyttärelle. Anna oli kotoisin Horristen kylästä.

Riitta Matintytär meni ensimmäisen kerran naimisiin renki Simo Matinpojan kanssa vuonna 1791. Tuohon aikaan Riitta työskenteli piikana jossain Nummenpakan talossa. Vuotta myöhemmin, perheen esikoisen syntyessä, oli Simo töissä Laukkavuoressa sijainneella tiilitehtaalla. Lokakuussa 1794 pariskunta sai kaksostytöt Kaisan ja Liisan perheen asuessa Kairisten kylässä. Pienen perheen onni sammui isä Simon kuoltua jonkinlaiseen selkävikaan seuraavana vuonna.

Kesäkuussa 1796 leski Riitan nai renkimies Heikki Matinpoika. Seuraavan vuoden lopulla syntyi yhteinen tytär Anna Helena. Tälläkään kertaa onni ei ollut suosiollinen, sillä marraskuussa 1801 Heikki haudattiin poltetautiin kuolleena. Näin Riitasta tuli leski jo toisen kerran, mutta lokakuun viimeisenä päivänä 1803 Nummenpakan renki Erkki Erkinpoika nai Riitan. Kolmannen aviomiehensä kanssa Riitta sai tytär Ulrikan ja poika Efraimin.

Kun Suomen Sota vuonna 1808 alkoi, joutui Turun seutukin toteamaan vihollisjoukkojen tihutyöt. Vaikka siviiliväestöä ei tällä kertaa kohdeltu yhtä ankarasti kuin esimerkiksi Isovihan aikaan sata vuotta aikaisemmin, osui kohtalon koura sitäkin pahemmin Riitan perheeseen. Kesäkuun 26. päivä Kaarinan pitäjän haudattujen luettelossa vuodelta 1808 on nimittäin hyvin murheellinen. Kairisten kylän Karhulan torppari Erkki Erkinpoika, hänen tytärpuolensa Anna Helena (11v), tytär Ulrika (3,5v) ja poika Efraim (1v) on merkitty haudatuiksi tuolloin kuolinsyyn ollessa "mördad af ryssar" - murhattu venäläisten toimesta.

Riittaa kohtasi varmasti elämänsä suurin murhe. Hän oli menettänyt jo kaksi aviomiestään ja nyt kolmas oli tullut murhatuksi. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, myös hänen kolme pientä lastaan koki saman kohtalon.

Luultavasti uhreiksi joutuivat kotona sattumalta olleet isä ja pienimmät lapset, sillä perheen kolme vanhinta jälkeläistä jäivät henkiin. Riitan esikoispoika Matti muutti 1808 Ruotsiin, Liisa 1813 Turun kaupunkiin ja Kaisa 1815 Maarian pitäjään. Ainoastaan Matti siis lähti matkojen taa siskosten jäädessä melko lähelle äitiään. Riitta joutui hautamaan miehensä ja lapsensa, jonka jälkeen hän eli taas muutaman vuoden leskenä.

Helmikuun lopulla 1810 hän meni neljännen kerran naimisiin leskimies Juho Antinpojan kanssa. Uusioparille syntyi yksi lapsi, Vilhelmiina, joulukuussa 1811 Riitan ollessa jo 43 vuoden ikäinen. Tällä kertaa avio-onnea kesti aina syksyyn 1823. Tuolloin Juho Antinpoika menehtyi keuhkotautiin tai hengenahdistukseen. Näin Riitta jäi jo neljännen kerran leskeksi. Kolme vuotta tästä myös Vilhelmiina kuoli. Pientä lohtua lienee tuonut tytär Liisan avioton lapsia Sofia Vilhelmiina, joka rippikirjamerkintöjen mukaan asui 1820-luvulla isoäitinsä luona äitinsä muutettua Paimioon 1819. Samoin hänellä oli hoivassaan erässä Juljana Eevantytär. Ikänsä puolesta viimeksi mainittu saattoi olla eräänlainen piika, vaikka rippikirja ei tätä erikseen kerro.


Riitta Matintytär, joka oli syntynyt Suurilan Maunun talon mailla 1768 kuoli Kaarinan Kairisten kylän Karhulan torpassa tammikuussa 1850 vanhuuden heikkouteen. Hänen elämänsä oli koko lailla kärsimyksiä täynnä, mutta silti Riitta jaksoi elää yli 81-vuotiaaksi. Rohkenisiko sanoa, että torpparin vaimo Riitta Matintytär oli todellinen suomalaisen sisun perikuva.

11.4.2012

Eräs perinnönjako Uskelasta

Perttelin pitäjän Inkereen lasitehtaalla syntyi syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1800 avioton tytär piika Riitta Juhontyttärelle. Nimekseen tämä lapsi sai Karoliina.

Viimeistään 1830-luvun loppupuoliskolla oli Karolina ottanut käyttöön sukunimen Lindström ja matkannut läheiseen Uskelaan asettuen Moision kylän Pohjantalon itselliseksi. Vuosien vierähtäessä eteenpäin tuli Pohjantalon isännäksi samassa paikassa vuonna 1836 syntynyt Henrik (Johan) Jundell. Henrikistä tulikin sitten lopulta Pohjantalon uusi isäntä. Luultavasti hän tutustui jo varhain saman tilan mökissä asuneeseen Karoliina Lindströmiin ja vähitellen Henrik otti vanhan yksineläjän ikään kuin suojelukseensa.

Kun Karolina aavisti elämänsä olevan ehtoopuolelle, laati hän kahden paikallisen todistajan läsnäollessa testamentin toukokuussa 1876. "Ittellis ihminen Moision Pohjatalostsa" antoi jäämistöstään ja hautajaisistaan yksinkertaisen karut toiveet. Ensinnäkin piti Henrik Jundellin toimittaa Karoliina kunnialla hautaan ja pitää sen jälkeen pienet maahanpanijaiset. Sen jälkeen Jundellin oli määrä tehdä lainmukainen pesänkirjoitus ja myydä huutokaupalla Lindströmin vähäinen jäämistö. Itselleen Jundell saisi ottaa palkkion kaikista em. seikoista johtuvista kuluista. Jos jotain ylimääräistä vielä jäisi, sen saisi Karoliinan testamentin mukaan se, joka häntä hoitaisi viimeisten elinpäivien aikana. Kenellekään muulle ei omaisuutta saisi antaa.

Kun Karoliina Lindström sitten jouluaattona 1876 kuoli, oli häntä viime ajat käytännössä hoitanut Henrik Jundell. Koska Pohjantalon isäntää ei nimeltä mainittu testamentissa, vietiin perintökysymys kihlakunnanoikeuteen kaiken varalta. Siellä todistajiksi pyydettiin Salon kauppalasta neiti Vilhelmina Malmsten, lukkari Kaarle Lehtinen ja puustellinvuokraaja Kaarle Wallin sekä Halikon Paijulan kylästä loisnainen Eeva Gabrielintytär. Kruununnimismies Forsberg halusi näiltä varmuuden siitä, että vainajan perilliseksi olisi määrättävä nimenomaan Jundell.

Neiti Malmsten kertoi käyneensä Karoliinan luona edellisen vuoden syyskuussa ja kehoittaneensa tätä ottamaan luokseen jonkun hoitajan. Siihen vanhus oli todennut Henrik Jundellin pitäneen hänestä aina hyvää huolta. Sen sijaan sukulaiset eivät olleet koskaan osoittaneet hänelle mitään huomiota. Tämän takia Lindström halusi Jundellin perivän hänet.

Kaarlet Lehtinen ja Wallin totesivat suurin piirtein saman asian. He olivat olleet ne kaksi em. testamentin todistajaa. Miesten mielestä Karoliina Lindström oli tätä asiakirjaa laadittaessa täydessä ymmärryksessä. Samoin tämä oli varsin selkeäsanaisesti kieltänyt sukulaisiltaan kaiken perinnön ja määrännyt sen sijaan mahdollisimman suuren palkkion Jundellille kaikista tämän vaivoista hänen hoidossaan. Lehtinen ja Wallin sanoivat lopuksi, että juuri ennen Lindströmin kuolemaa oli joku ollut häntä hoitamassa, mutta naisen taas parannuttua tämä henkilö oli mennyt menojaan.

Halikkolainen Eeva Gabrielintytär sanoi käyneensä useasti vainajan luona ja kuulleensa tämän moneen kertaan sanoneen, etteivät sukulaiset saisi periä mitään. Henrik Jundellin tuli pitää kunnolliset hautajaiset, jonka jälkeen tämä saisi vaivoistaan runsaan palkkion.


Koska Karoliina Lindströmin muut perijät olivat tuntemattomia, joutui Henrik Jundell odottamaan lakisääteisen yhden vuoden ja yhden yön ennen kuin saattoi katsoa omakseen vainajalta jääneen omaisuuden. Kihlakunnan oikeus istui talvikäräjiin marraskuun alussa 1877 Salon Nohterin talossa ja Jundellin valtuuttamana asiamiehenä testamenttia valvoi em. kruununnismies Samuel Forsberg.

10.4.2012

Botolf Björklund

  Hufvudstadsbladet 21.4.1902
Snappertunan piskuisen pitäjän Antbyssä asunut pitäjän puuseppä Carl Magnus Björklund ja hänen vaimonsa Gustava Ulrika Hellman saivat syyskuussa 1844 poikalapsen, jolle he antoivat komealta kalskahtavat etunimet Botolf Bernhard.

Kesällä 1868 tämä tarmokas nuorukainen kuului niihin lähetysoppilaisiin, jotka vihittiin "saarnaajan toimeen pakanoille". Samaan aikaan hänen kanssaan valmistuivat Pietari Kurvinen Ilomantsista, Martti Rautanen Inkerinmaalta, Kaarle Tolonen Kajaanista ja Kaarle Weikkolin Vihdistä. Vain pari viikkoa tämän vihkimyksen jälkeen oli Björklund jo matkalla Ambomaalle, minne hän saapui heinäkuussa 1870.

Suurimmaksi osaksi Botolf Bernhard vaikutti Omandongon asemalla, jonka hän oli perustanut muutaman muun saarnaajan kanssa. Sairastuttuaan malariaan joutui miehemme tekemään terveysmatkoja Hereromaalle, mistä hän myös löysi tulevan vaimonsa. Tämä oli saksalaisen lähetyssaarnaajan tytär Katariina Klienschmidt, jonka Björklund sitten vei vihille maaliskuussa 1873.

Lopulta erilaiset sairaudet pakottivat Björklundin muuttamaan kokonaan Hereromaahan, missä hän sitten mm. käänsi erilaisia uskonnollisia tekstejä Ondongan kielelle. Koska Björklundin terveys yhä heikkeni, lähti hän takaisin Suomeen astuen synnyinmaansa kamaralle lokakuussa 1885. Täällä mies opittiin tuntemaan tarkkana, rehellisenä ja aina lähetystyön parasta ajattelevana, kielellisesti hyvin lahjakkaana toimijana. Eipä siis ihme, että Björklund opetti kieliä lähetyskoulussa ollen samalla lähetysseuran sihteerinä ja johtokunnan jäsenenä.

Vaimonsa Katariinan kanssa hänellä oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Heidän lisäkseen huhtikuun 19. päivänä 1902 Helsingissä kuollutta Botolf Bernhard Björklundia jäi kaipaamaan suuri joukko ystäviä. Vainaja oli tehnyt vuosittain lukuisia saarnamatkoja ympäri Suomea saaden lämpimällä käytöksellään laajan piirin tuttavia.

6.4.2012

Valokuva-arvoitus perjantaille

Komea kellotapuli ja kunnon harmaakivikirkko - mutta missä? Lisäpisteitä jos tiedät, mikä polku kulkee tämän pyhätön ohitse......


5.4.2012

Valokuva-arvoitus torstaille

Minkä elokuvan huikea loppunäytös tapahtui tämän talon pihalla? Mikä tämän kartanon nimi on?


3.4.2012

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...